Tällä palstalla Kulttuuritoimituksen väki kirjoittaa ajattomista ja ajankohtaisista asioista, jotka heitä juuri nyt kiehtovat. Mikko Kanninen on lukenut Samuel Beckettin proosaa ja nauttinut Antti Tuiskun uudesta musiikkivideosta.

1

Amazon Primella katsottavissa oleva The Boys -sarja jatkaa osittain The Watchmenin viitoittamalla polulla, eli kriittisellä katseella suhteessa supersankarien yhteiskunnalliseen toimintaan. Odotin koko ajan, että koska sarjassa tulisi näkyviin slogan ”Who watches The Watchmen”, niin läheltä sarjan teemat liippaavat toisiaan. Tyyliltään ja tunnelmaltaan The Boys on toki jotain aivan muuta kuin mestarillinen ja tyly HBO:n The Watchmen, mutta silti aivan erinomainen ja jopa (melkein) parasta juuri nyt.

Tv-sarja perustuu Garth Ennisin samannimiseen sarjakuvaan. Tarina tapahtuu nykymaailmassa, vaihtoehtoisessa todellisuudessa, jossa supersankareita on ihan oikeasti olemassa. Supersankarit ovat julkkiksia, heillä on omat televisio-ohjelmansa ja managerinsa. Toiset heistä onnistuvat ja etenevät urallaan, toiset päätyvät messujen nurkkaan esittelemään itseään halvalla tai esiintymään satunnaisesti aikuisviihteen pariin.

Nämä sarjassa täysin vastuuttomasti käyttäytyvät ”superit” ovat tietenkin jatkuva vaara kaikille ”taviksille”. Sarja polkaistaan käyntiin sillä, kun päähenkilön tyttöystävä kuolee erittäin julmalla tavalla yhden ”superin” sekoillessa huumepäissään. Tästä käynnistyy kostonkierre, jossa ei tietenkään kenellekään käy hyvin.

The Boys ei ole niinkään kuvaus supersankareista, jotka taistelevat pelottomasti rikollisia vastaan, vaan se on enemmänkin synkkä kertomus erilaisten korporaatioiden (uskonto, valtio, aseteollisuus, lääketeollisuus…) yhteiskunnallisesta vallasta. Tarina supersankareiden voimien alkuperälle on sarjassa ihanan naiivi ja merkityksetön. Sarjassa ei ole lainkaan laitettu mitään painoa sille miksi asiat ovat niin kuin ne ovat. Tärkeämpää on mitä asioita halutaan kertoa ja käsitellä.

The Boys on myös hyvin kirjoitettu ja loistavasti tuotettu. Se pitää pintansa ja yllätyksellisyytensä aivan viimeisille sekunneille asti. Älä katso tätä lasten tai supersankarifanien kanssa! Jokainen hetki tässä tarinassa on nimittäin julmempi kuin edellinen.

2

Musiikkia suoratoistavien ohjelmien paras ominaisuus on se, kun pystyt soittamaan musiikkikirjastosi kappaleita randomisti sekoittaen. Apple Music -kirjastoni käsittää tällä hetkellä 15 536 kappaletta, joten valitseminen on joskus vaikeaa ja asioita myös unohtuu kokoelmien ja soittolistojen syövereihin. Joskus sieltä kuitenkin pomppaa yllättäen esiin vanhoja suosikkeja, joista ei ole ehkä erikoisemmin juuri viime vuosina innostunut – silloin, kuin yllättäen, vanha lempi leimahtaa!

Muutama kuukausi sitten kuulin sattumalta Primus-yhtyeen Here Come the Bastards -kappaleen, ja kylläpä se kuulosti hienolta pitkästä aikaa!

Primus on ehkä maailman 1990-lukuisin rockyhtye: ironiaa tihkuva, merkityksiä pakeneva, kaiken aikaa muokkautuva ja sinne tänne päättömästi hölmöilevä trio. Primus nousi suosioon MTV:n vanavedessä hyvin outojen musiikkivideoidensa siivittämänä. Mr. Krinkle on mielestäni edelleen yksi maailman parhaita yhden otoksen musiikkivideoita.

Suurelle yleisölle Primus on tutuin varmaankin South Parkin tunnusmusiikista tai suurimmasta hitistään Wynona’s Big Brown Beaver.

Primus menetti paljon erityisyyttään ja suosiotaan, kun ns. nu metal alkoi 1990-luvun lopussa saavuttaa laajempaa kansansuosiota. Primushan ei tähän porukkaan mitenkään kuulunut, mutta väärinkäsitysten johdosta ikävästi kärsi tästä populaarimusiikin synkimpiin hetkiin kuuluvasta ilmiöstä. Niin kuin me kaikki.

Kesällä 2020 Primus on jälleen kiertueella. He soittavat keikoilla Rush-yhtyeen A Farewell to Kings -levyn kokonaisuudessaan. Niin kauhean Primusta tämäkin…

3

”Mä tiedän että ette oo kuullu musta hetkeen. Mutta nyt mä oon taas täällä. Ja mulla olis vähän kerrottavaa.”

Näin se lähtee, Antti Tuiskun uusi musiikkivideo kappaleesta Valittu kansa.

Ja kerrottavaa Antilla todella tuntuu olevan.

Nimittäin.

Tämän jälkeen näemme artistin jakamassa ehtoollista vuodepalvelijoilleen, jotka ovat pukeutuneet mustaan nahkaan. Näemme palvelijat voitelemassa Antin lähes alastonta vartaloa öljyillä samaan aikaan, kun artisti kertoo että ”synnit on annettu anteeksi”. Antti ratsastaa keskellä punaista tulenhehkua, motorisoidulla sonnilla, pukeutuneena mustaan lateksiin. Jeesus itse on aidan takana odottamassa Anttia erittäin malttamattoman näköisenä. Kunnes Jeesus ja Antti yhdessä ratsastavat sonnilla ja koko maisema muuttuu taivaan siniseksi. On kyyhkysiä. On lampaita. Lopussa Antti ajaa eräänlaisella paavi-kärryllä, jonka edessä miehet konttaavat housut jalassa. Lopuksi kärry jumittuu ojaan ja Antti pohtii ääneen, että ”mä en oo sittenkään ihan varma tästä mun vaatteesta”. Amen.

Lääkkeet on maksettu valmiiksi. Antilla on ihan oikeaa asiaa. Tuisku nojaa poptulkinnallaan vahvasti siihen osaan kristillistä vapahtaja-myyttiä, jossa korostetaan rahan pahuutta ja kyseenalaistetaan toisten tuomitsemista.

Meillä on siis viimeinkin Suomessa oma Madonna, Pet Shop Boys ja Frankie Goes To Hollywood.

Vapaasti senkun nyt sähläätte. Antti ei helvettiin tuomitse.

Kaiken sun sikailun anteeksi saat. Kiitos.

4

Työstän näyttelijäopiskelijoiden kanssa kohtauksia Samuel Beckettin näytelmästä Waiting for Godot (suom. Huomenna hän tulee). Kyseessä on yksi länsimaisen näytelmäkirjallisuuden pääteoksista, joka on inspiroinut ja ihmetyttänyt minua jo yli 25 vuotta. Näytelmä on kirjoitettu vuonna 1949 ja sen ensimmäinen esitys oli vuonna 1953.

Näytelmässä Vladimir ja Estragon odottavat puun alla salaperäistä Godot’ta. Mitään muuta ei juuri sitten tapahdukaan. Näytelmässä on kaksi näytöstä, kaksi päivää. He yrittävät kuluttaa aikaansa ja Godot’n odottaminen onkin aika työlästä puuhaa, hän nimittäin ei koskaan saavu paikalle.

Suurin merkitys näytelmässä onkin hiljaisuudella ja tauoilla. Beckett on määritellyt, että jokainen merkitty ”hiljaisuus” näytelmässä kestää vähintään kymmenen sekuntia ja jokainen ”tauko” vähintään neljä. Ja näitä kumpiakin on paljon. Paljon.

Näytelmä kertoo elämästä ja kuolemasta. Ihmisen eksistentiaalisesta tyhjyydestä ja jumalan poissaolosta. Beckett rakasti vanhojen mykkäelokuvien estetiikkaa. Godot’ssa onkin nähtävissä Laurel & Hardy eräänlaisessa eksistentiaalisessa limbossa pohtimassa itsemurhan monia mahdollisuuksia.

Näytelmästä on tehty myös useita filmatisointeja. Yks parhaista on Channel Fourin versio vuodelta 2001.

5

Lopuksi lukuvinkki. Vaikka Samuel Beckett on enimmäkseen tunnettu hänen kirjoittamistaan näytelmistä, on hänen kirjoittamansa proosa vähintään yhtä tutustumisen arvoista. Suosittelen hänen ensimmäistä novelliaan Ensi rakkaus. Siinä Beckett vielä etsii tyyliään, mutta tunnelma ja ihmisen suhde olemassaolon tyhjyyteen on jo selkeästi havaittavissa. Hieno, tarkasti havainnoiva pieni tarina, joka avautuu yksittäisestä ihmissuhteesta johonkin paljon suurempaan kysymykseen.

Ei löydy kirjakaupoista, mutta ainakin Tampereen pääkirjastossa oli tänään muutama kappale hyllyssä. Nauttikaa!

Mikko Kanninen