Tällä palstalla Kulttuuritoimituksen väki kirjoittaa ajattomista ja ajankohtaisista asioista, jotka heitä juuri nyt kiehtovat. Marita Nyrhinen odottaa Seinäjoen kaupunginteatterin Syyssonaattia ja kiittelee Helsingin Eerikinkadulle avattua Buenos Airesia.
1
Seinäjoen kaupunginteatterissa järjestetään silloin tällöin avoimet harjoitukset, joita seuraamaan kutsutaan kanta-asiakkaita. Ensi-iltaan on tulossa 7.11.2019 legendaarisen ruotsalaisohjaajan Ingmar Bergmanin alun perin elokuvaksi kirjoittama Syyssonaatti (1978), jonka harjoituskausi oli meneillään ja jonne kutsu kävi.
Syyssonaatin avainhenkilöt ovat kansainvälisen uran tehnyt pianisti Charlotte ja hänen tyttärensä Eva. Seinäjoen teatterisovituksen pääosissa ovat pian eläköityvä, nyt jäähyväisroolinsa Seinäjoen kaupunginteatterissa tekevä Sari Jokelin Charlotten roolissa ja Mari Pöytälaakso taiteilijan tyttärenä.
Avoimissa harjoituksissa yleisö voi nähdä, miten teatteriesityksiä harjoitellaan. Syyssonaatin harjoituksissa ei ollut kyse ollenkaan niin sanotusta läpimenosta, vaan näyttelijät treenasivat muutamaa kohtausta keskeltä näytelmää hioen niitä ohjaaja Jukka Keinosen opastuksella. Jotkin kohdat aloitettiin uudestaan ja uudestaan, kunnes yhteinen sävel löytyi. Kuiskaajaakin tarvittiin hetkittäin, sillä vuorosanat eivät olleet syöpyneet vielä näyttelijöiden mieliin.
Katsojan kannalta harjoitustilanne oli valaiseva kokemus, sillä valmiin esityksen aikana ei juuri tule mieleen, kuinka paljon työtä esityksen näyttämölle saattaminen teettää ja kuinka paljon henkilökuntaa tarvitaan. Ohjaajan lisäksi käsikirjoittaja, puvustaja, maskeeraaja, lavastaja, valaisija, näyttämömestari, kuiskaaja… ja muu teatteriväki.
Väistämättä herää halu nähdä esitys valmiina, mikä lienee avointen harjoitusten tarkoituskin.
2
Muurimaalari Thierry Noir maalasi olohuoneen seinän Seinäjoella. Kuva: Marita Nyrhinen
Berliinin muuri murtui 9.11.1989. Tulee siis kuluneeksi 30 vuotta tuosta merkittävästä päivästä.
Katselen joka päivä palaa ”Berliinin muuria”, olohuoneeni seinää, jonka on maalannut entinen muurimaalari Thierry Noir.
Noir on Ranskan Lyonista 1980-luvun alussa menolipun Berliiniin ostanut taiteilija, joka aloitti uransa maalaamalla Berliinin muuria. Hänen kädenjälkensä on tunnistettava: värikkäät ukkelit katsovat toinen toisiaan.
”Olin kuullut juttuja kuinka David Bowie, Iggy Pop ja muut heidän kaltaisensa tyypit tulivat Berliiniin. Minäkin päätin lähteä. Ostin menolipun Berliiniin. Kävelin muurilla miettien, minne menisin. Sitten näin kirkontornin ja sen läheisyydessä talon, joka muistutti sitä taloa, jonka Lou Reed kuvaa eräässä laulussaan. Asuin kauan siinä talossa”, Thierry kertoo.
Muuri kulki hänen huoneensa ikkunan alla. ”Koin muurin hyvin aggressiivisena, ja halusin tehdä sille jotain. ’Maalia!’ ajattelin.”
Silloin muuriin oli kirjoitettu pääasiassa poliittisia ja rasistisia iskulauseita sekä kommunismin ja Puna-armeijan vastaisia graffiteja.
”Minä maalasin koko muurin korkuisia maalauksia. Maalasin öisin, koska se oli uusi juttu.”
Thierryn maalauksiin reagoitiin yllättävän rajusti. Oletettiin, että hän toimi jonkin asian puolesta aivan kuin maalaamiseen olisi pitänyt olla virallinen syy. Toiset haukkuivat häntä kapitalistiksi, toiset kommunistiksi.
”Maalasin myös muiden kirjoittamien iskulauseiden päälle. Se oli vaarallista. Jatkuvasti joku oli utelemassa, amerikkalaiset sotilaat partioivat aluetta ja itäsaksalaiset kurkkivat muurin takaa. Tajusin maalausteni voiman vasta ensimmäisten töitteni jälkeen, ja silloin oli liian myöhäistä lopettaa.”
Muuri murtui, maalaaminen jäi. Thierryn muuriin maalamat työt ovat levinneet ympäri maailmaa, jopa taidemuseoihin ja sijoittajien pihamaille. Hänen töitään on Berliinin lisäksi muun muassa muualla Saksassa, Ranskassa, Yhdysvalloissa ja Australiassa. Viime aikoina häntä ovat työllistäneet Lontoon toimijat. Erityisesti Shoreditchin alueella hänen töitään näkee katujen varsilla. Muurin murtumisen kunniaksi hän ja lontoolainen katutaiteilija Stik ovat saaneet Lontoon sotamuseoon näytille ison yhteistyön, joka on nähtävillä joulukuun alkuun asti.
Noirin tavaramerkkinä ovat pysyneet ihmishahmoja mukailevat naivistiset ”ukkelit”. Sama lystikäs ja värikäs linja on jatkunut koko hänen tuotannossaan, joskin erilaisia teemoja varioiden. Suomessa Thierryn merkittävimmät julkiset teoksensa ovat Helsingissä Kaapelitehtaan porttigongissa ja Kino Engelin aulassa.
3
Taloustutkimuksen toteuttama tutkimus osoittaa, että Yle Areena on maamme arvostetuin verkkobrändi. Pidän sitä hienona saavutuksena, sillä kilpailu on kovaa, ja uusia verkkobrändejä ja suoratoistopalveluja syntyy kiivasta tahtia. Minäkin olen aktiivinen Areenan käyttäjä. Suoria lähetyksiä seuraan toki aina, kun on aikaa ja tilaisuuksia.
Kuuntelen paljon Ylen radio-ohjelmia. Viehättää, että Ylen kanavilla ei tule kaupallisia tiedotteita. Muistojen bulevardi on yksi suosikkiohjelmistani. Kuuntelen sen suorana aina, kun se on mahdollista. Sen jälkeen on mukava aloittaa päivä.
Muistojen bulevardin musiikkitarjonta on monipuolinen. Ohjelma ei ole suinkaan pelkkä kavalkadi menneiden vuosien musiikista. Siinä missä ohjelmistossa on paljon tuttuja kappaleita, välillä saamme kuulla todellisia harvinaisuuksia; kyseessä on eräänlainen musiikin historiakatsaus. Erityisen hienoa on se, että kappaleet taustoitetaan – joskus hyvinkin tarkasti. Pidän huolellisesti toimitetuista ohjelmista tajunnanvirtaa tuputtavien ja joutavanpäiväistä puhetta syytävien ohjelmien sijasta.
Muistojen bulevardia kokoaa usea toimittaja vuorotellen. Suosikkini on Jake Nyman silloin harvoin, kun hänen vuoronsa on. Pasi Hiihtolan ja Susanna Vainiolan ohjelmat sieppaavat myös useimmiten kuuntelemaan. Koska toimittaja kerrotaan vasta ohjelman jälkeen, olen oppinut kuulemaan valinnoista, kenen koosteesta on kyse. Joskus on liikaa ”humppaa”; silloin vastaanottimen nappulan voi kääntää off-asentoon.
4
Kirkasvalolamppu Kubo virkistää. Kuva: Marita Nyrhinen
Kirkasvalolamppu on nerokas keksintö. Sellainen on tarpeellinen nyt, kun pimeä kausi on alkanut, ja tuntuu, että koko ajan väsyttää. Tällainen valaisin on kaikkia tavallisia kodissa olevia lamppuja kirkkaampi. Jotta valaisinta voidaan kutsua kirkasvalolampuksi, sen valomäärän on oltava vähintään 2 500 luksia. Tavallinen lamppu esimerkiksi keittiön työtiloissa antaa vain noin 300:n, parhaimmillaan 500 luksin valovoimakkuuden.
Suomessa on tutkittu kirkasvalon tehoa ja todettu, että se helpottaa kaamosoireita. Ne ilmenevät usein ruokahaluttomuutena ja unihäiriöinä sekä vaikuttavat mielialaan. Kirkasvalosta on tutkimusten mukaan apua aktiivisen toiminnan parantamiseen.
Ostin tänä syksynä Eero Aarnion suunnitteleman kirkasvalolampun, Kubon. Tehokkuudesta en tiedä, mutta se on markkinoiden kaunein. Asetin Kubon olohuoneen pöydälle, jonka ääressä lueskelen päivän lehden ja hörpin aamukahvini.
Kirkasta valoa suositellaan käytettäväksi noin puolen tunnin ajan. Valo nimittäin saamieni tietojen mukaan virkistää ja ehkäisee väsymistä. Ahneena ja yökyöpelinä käytän valoa myös päivisin, kun illan pimeys alkaa hiipiä.
Lamppuni sijaitsee etelän ikkunan edessä, johon myös aurinko osuu silloin kun paistaa. Eräänä päivänä lamppu jäi päälle niin kauaksi, että aurinkokin tuli esiin. On myönnettävä, että kirkasvalolamppua ei turhaan sanota auringon valoa jäljitteleväksi. Pöydälläni aurinko ja lamppu kilpailivat huomiostani tasaväkisinä valonlähteinä. Pitäisikö siis panna päähän aurinkolasit? Joka tapauksessa siinä valossa virkistyy. Ehkä nyt ei sitten nukuta öisinkään.
5
Buenos Airesin visuaalinen ilme on tutun tuntuista ja muistuttaa Coronan ajoista. Kuva: Marita Nyrhinen
Buenos Aires tuli Helsinkiin. Kun muun muassa Kaurismäen veljesten omistamien Corona-baarin, Kafe Moskovan, elokuvateatteri Andorran ja Lounge & Lobby Bar Dubrovnikin lopettajaisia vietettiin kesäkuussa, saatiin tietää, että tuo kompleksi siirtyisi Vallilan konepajan seudulle. Samalla kuultiin, että Eerikinkadulle avautuisi uusi baari. Heinäkuun lopulla se sitten tapahtui: Buenos Aires oli auki.
Kun astuu Buenos Airesiin, tunnelma tuntuu tutulta: kalustus on kuin Coronasta. Tutunnäköiset sohvat muistuttavat Andorran aulasta – ja Dubrovnikistakin. Pellonpään ja Baddingin muotokuvat roikkuvat seinillä, kuten Moskovassa ja Coronassa. Rosa Liksomin uusi maalaus muistuttaa siitä, että samankaltainen teos oli myös Coronassa. Henkilökunta on siirtynyt kadun toiselta puolelta uusiin tiloihin.
Tuon ensivisiitin jälkeen on ollut mahdotonta kävellä Buenos Airesin ohi. Vihdoin uusi Coronakin on avattu Vallilassa. Sinne sitten seuraavalla Helsingin-käynnillä!
Marita Nyrhinen
