Keskiössä kuolema, ja rakkaus – arviossa Mira Kreivilän Niin kuin se minussa on

Kuva: Otto Virtanen / WSOY

Mira Kreivilän esikoisteos Niin kuin se minussa on (WSOY, 2025) pohjautuu todelliseen henkilöön, psykoanalyytikko Sabina Spielreiniin. Lähtökohta on mielenkiintoinen, sillä Spielreinin tarina ei ollut itselleni entuudestaan tuttu. Teokseen pääseekin helpommin sisään, jos tietää hieman, mistä on kyse.

Venäjänjuutalainen Sabina Spielrein (1885–1942) oli yksi ensimmäisistä naispsykoanalyytikoista. Hän päätyi vuonna 1904 Carl Gustav Jungin potilaaksi sveitsiläiselle Burghölzlin psykiatriselle klinikalle vain 18-vuotiaana. Spielrein ja Jung mitä ilmeisimmin rakastuivat toisiinsa, mikä oli myös yksi syy Sigmund Freudin ja Jungin välirikkoon. Myöhemmin Spielrein palasi Neuvostoliittoon, ja toisen maailmansodan aikana natsi-Saksan joukot veivät hänet ja hänen tyttärensä teloitettaviksi.

Romaani on jaettu neljään osaan, jotka kaikki alkavat tarinan nykyhetkestä, kuoleman hetkestä, Rostov-na-Donusta, Neuvostoliitosta vuonna 1942. Ensimmäisessä osassa saksalaiset sotilaat saapuvat Spielrein asunnolle ja lastaavat hänet tyttärineen kuorma-auton lavalle. Pääosa tarinasta tapahtuu kuitenkin takaumatasolla, jossa minäkertojana toimiva Spielrein kertoo tarinaansa Jungille, jota puhuttelee sinämuodossa. Luku numero yksi käynnistyykin vuodesta 1904, kun Spielrein on päätynyt Burghölzliin, ja Jung ryhtyy hoitamaan häntä uudella hoitomuodolla, psykoanalyysilla.

Kyseessä on biofiktio, henkilöhistoriallinen romaani, jossa päähenkilönä on todellisuudessa elänyt henkilö, mutta hänen kokemusmaailmansa on sepittänyt kirjailija. Tällöin side menneeseen, todelliset tapahtumat sekä aikakauden kuvaus antavat tarinalle lisää samaistumispintaa.

Itselleni biofiktio näyttäytyy hieman ongelmallisena lajina, kun todellisen ihmisen päähän istutetaan kuviteltuja ajatuksia. Herää herkästi kysymys, kuka kertoo ja kenestä, kenen ääni tarinassa oikeastaan kuuluu? Toisaalta, tehdäänhän todellisista ihmisistä elokuviakin, joissa heille annetaan kaiken muun lisäksi vielä vieras kehokin näyttelijän muodossa. Tässä Spielreinin tarinassa Kreivilä on joka tapauksessa päässyt hyvin särkyneen ihmisen pään sisälle ja kuvaa hienosti sirpaloitunutta mieltä.

”Niin minun käteni, marraskuun jähmettämät kuolleet oksat, laskeutuivat alas syliini. Katsoin niitä. Ne lepäsivät siinä yhtäkkiä, ja kun asiaa tarkemmin ajattelin, ne olivat minun käteni, osa minua, minussa kiinni.”

”Rajani olivat ohutta harsoa. Edes iho tai mikään sen alla ei ollut minun. Huusin huutamistani, ettei minuun saanut koskea, ja he koskivat silti. Ja sitten kesken huudon tajusin, ettei kukaan ollutkaan koskenut minuun. Että olin huoneessa yksin.”

Spielrein sairastaa Jungin mukaan hysteriaa. Nainen on ollut jo lapsena epävakaa, hän on sulkeutunut ja syyttää itseään pikkusisarensa kuolemasta. Hänellä on pakkoliikkeitä, nykäyksiä, keinutusta, kauhukohtauksia ja pelkotiloja. Spielrein itse sanoo Jungille olevansa läpikotaisin surullinen sielu.

Mukana on myös potilasmerkintöjä, päiväkirjamerkintöjä, kirjeitä ja otteita tutkimusartikkeleista, jotka jälkisanojen mukaan ovat peräisin alkuperäismateriaalista. Lääkäreiden lausunnoista ja kirjeistä tekee mielenkiintoisia se, että ne ovat paikoin ristiriidassa Spielreinin oman kertoman kanssa. Teoksen alkupuolella kertoja onkin mielenterveysongelmiensa vuoksi epäluotettava, eikä lukijakaan aina tiedä, kumpi versioista on oikea. Onko Spielrein todella pyytänyt ylilääkäriä kirjoittamaan puolestaan Spielreinin perheelle, vai väittääkö ylilääkäri vain niin? Esimerkiksi tämä seikka jätetään lopulta lukijan itsensä pääteltäväksi.

Kreivilä käyttää runsaasti toistoa ja niin usein, että tulkitsen sen olevan tietoinen tyylikeino, jonka toimivuudesta en silti aina ole aivan varma.

”Entä jos näen vielä pahaa unta? Mutta ei, se ei ole unta. En muista, mitä unta näin, kun melu alakerrassa herätti minut. En muista, mitä unta näin, ja nyt se on iäksi mennyt. Se oli varmaankin viimeinen uni, jonka näin.”

Sanatason toisteisuus näkyy myös esimerkiksi seuraavassa sitaatissa, jossa kertoja suunnittelee omaa kuolemaansa:

”Ja esitin jälleen viimeisen tahtoni. Kertominen tuntui tarpeelliselta. Ja näin kuuluu tahtoni: Annan leikata pääni auki kuolemani jälkeen, mikäli se ei vain ole liian kamalaa katseltavaa. Lahjoitan pääni sinulle. Sijoita se sitten koristeltuun arkkuun ja kirjoita päälle pyytämäni sanat. Kivilaattaan kirjoitetaan: Minäkin olin ihminen. Nimeni oli Sabina Spielrein.”

Kielen tasolla tekstissä onkin pientä horjuntaa, vaikka kieli muuten on kuvailevan kaunista ja ajankuvaan hyvin istuvaa. Esimerkiksi ja-konjunktiolla alkavia virkkeitä on erittäin runsaasti. Lisäksi itseäni häiritsi selkeä viittaus Han Kangin Valkoiseen kirjaan (Gummerus, 2021), vaikka Kang itse ei kyseisenä aikana ollut vielä edes syntynyt: Älä kuole. Ethän vain kuole.

Tarinan edetessä ja Spielrein alkaessa parantua muuttuu kerrontakin muodoltaan selkeämmäksi:

”Ja ehkei elämässä olekaan kyse siitä, että rakentaisi itseään sellaiseksi kuin on tulossa, mietin. Ehkä prosessi on päinvastainen. Me puramme itseämme. Irrotamme niitä osia, jotka eivät meihin kuulu. Ne ovat toisten meihin kiinnittämiä. Otamme ne pois. Katsomme niiden alle. Siltä minusta on alkanut tuntua.”

Ensimmäisen (ja mielestäni parhaimman) osan päätteeksi Spielrein kotiutetaan psykiatriselta klinikalta ja hän aloittaa yliopisto-opinnot Zürichissa. Loppua kohden kerronta alkaa hienoisesti junnata, ja unia kuvataan toistuvasti. Vaikka se onkin Jungin, Freudin ja unien tulkinnan kautta perusteltua, jäin silti miettimään, onko kuvailua jopa liikaakin? Teoksen eri hahmojen persoonallisuuteen Kreivilä on kuitenkin päässyt hyvin kiinni. He ovat todentuntuisia ja vaikuttavat inhimillisiltä sekä hyvine että huonoine puolineen. Kokonaisuudessaan teosta voisi kuvailla kauniin lyyriseksi.

”Rakkaus ja kuolema, kuolema ja rakkaus. Kummassakin valtava tuhovoima.”

Kati-Annika Ansas

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua