Venäjä pakotti Suomen ja Ukrainan ensin erilleen ja lopuksi yhteen – arviossa Maxim Fedorovin Itsenäisyydestä itsenäisyyteen

Kuvat: Oleksandr Koretskyi / Docendo

Tapahtumaketju lähes 200 vuoden takaa kuulostaa kummasti tutulta.

Vuonna 1829 Suomi ja Ukraina olivat osa tsaarien Venäjää. Odessassa oli pula juomavedestä, ja kenraalikuvernööri ehdotti mineraalivesiyhtiön perustamista. Tällöin vesi olisi sekä puhdasta että parantavaa.

Apuun kutsuttiin ruotsalainen kemisti Jöns Berzelius. Odessaan kuitenkin saapui hänen Turussa syntynyt 26-vuotias oppipoikansa. Tämä kehitti vesiyhtiötä kahden vuoden ajan, mutta palasi sitten Suomeen. Syynä oli paitsi Odessassa riehuva kolera, myös paikallisten vilpillisyys ja korruptio.

Mies oli Victor Hartwall. Hän perusti Suomeen maan ensimmäisen kivennäisvesitehtaan. Nimi tuli esiin Ukraina-yhteyksissä uudelleen noin 190 vuotta myöhemmin. Helsingin jäähalli, silloinen Hartwall Areena, meni kiinni yli kolmeksi vuodeksi Venäjän hyökättyä veljeskansansa kimppuun.

Eikä korruptiokaan ole mihinkään kadonnut. Tuoreimpien tietojen mukaan sitä tutkitaan nyt Ukrainan parlamentissa.

Kohtalot kietoutuvat

Hartwallin historia on yksi anekdooteista, joita riittää Maxim Fedorovin uusimmassa Ukraina-aiheisessa kirjassa. Itsenäisyydestä itsenäisyyteen – Suomi ja Ukraina 1917–1991 (Docendo 2025) kertoo kaiken tietämisen arvoisen ja vähän ylikin kahden valtion keskinäisistä suhteista viime vuosisadalla. Ja kuten nähtiin, yhteydet yltävät tätä pidemmällekin.

Suomea ja Ukrainaa on yhdistänyt moni asia, mutta ennen kaikkea mieleltään epävakaa ja käyttäytymiseltään väkivaltainen iso naapuri. Molemmat maat itsenäistyivät vuonna 1917, mutta Ukrainassa tuota aikaa kesti vain kolme vuotta. Maa ei ollut Suomen lailla valmistautunut elämään omin neuvoin, ja lopulliset iskut antoi puna-armeija.

Seuraukset olivat kauheat: pakkokollektivisointi, 1930-luvun nälänhätä ja kansanmurha eli holodomor, Stalinin vainot ja viimein talvisota, jossa Ukrainan Žytomyrista lähetetty 44. divisioona tuhottiin Raatteen tien taisteluissa. Näin Fedorov:

”Ukrainalaisten ja suomalaisten kohtalot 1900-luvulla ja etenkin 1930-luvun tragedioissa kietoutuvat usein yhteen. Ja molemmat tietävät hyvin, että Venäjän valheiden jälkeen ilmestyvät venäläiset panssarivaunut ja venäläiset aseet.”

Kauppa ei vetänyt

Maxim Fedorov tunnustaa, että tämä kirja on ollut hänen elämänsä haastavin. Se johtuu aiheiden laajuudesta ja monipuolisuudesta, mutta myös aineistojen hajanaisuudesta.

Tiedot on kerätty pienistä puroista ja usein haastattelemalla henkilöitä, jotka edistivät kahden maan välistä kulttuurivaihtoa, kauppaa ja kanssakäymistä.

Yllätyksiä on paljon. En muistanut, että talvisodan alla Suomeen neuvottelusuhteita avannut Boris Jartsev oli alkujaan Ukrainan juutalainen Baruch Rivkin. Enkä sitä, että vuonna 1987 perustettiin Tampere–Kiova-kauppahuone. Sen tarkoitus oli vauhdittaa Pirkanmaan alueen ja Ukrainan välistä kauppaa. Kolme vuotta myöhemmin organisaatio oli selvitystilassa.

Fedorovin kiinnostus yltää kirjassa kaikkialle: urheiluyhteistyöhön, ystävyyskaupunkitoimintaan, Jalta-automerkin Suomen-valloitukseen, turismiin, Urho Kekkoseen ja niin edelleen. Kirjaansa varten hän järjesti tapaamisen UKK:n kahden ukrainalaisen kummilapsen (!) kanssa. He muistelivat Urkkia lämmöllä ja kertoivat osaavansa suomea tämän verran: golokun kolokun eli hölkyn kölkyn.

Kekkonen vieraili Ukrainassa osana lomamatkaansa lokakuussa 1962. Toukokuussa 1992, 30 vuotta myöhemmin, Mauno Koivistosta tuli ensimmäinen valtionpäämies, joka teki vierailun itsenäiseen Ukrainaan.

Irti karhun kainalosta

Neuvostoliitto-Venäjän ja KGB:n kuristusote hellitti Ukrainassa viimeistään huhtikuun 1986 ja Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuuden jälkeen.

Kiovan vappumarssi määrättiin toteutettavaksi, vaikka säteilyarvot olivat 500 kertaa normaalia korkeammat. 30 vuoden kuluessa onnettomuudesta 10 000 säteilylle lapsena altistunutta sairastui kilpirauhassyöpään. Joka kymmenes eli 60 000 onnettomuuden raivaustöihin osallistunutta kuoli ja 165 000 invalidisoitui. Näin summaa Fedorov:

”Tšernobylistä tuli jälleen yksi todiste Venäjän vallan haitallisuudesta ja siitä, ettei ukrainalaisten henki merkitse Moskovalle mitään.”

Kun itsenäistymisen aika sitten tuli, varoittelijoita riitti. Yksi heistä oli USA:n presidentti George Bush vanhempi, joka Kiovassa puhuessaan moitti ukrainalaisia ”itsetuhoisesta nationalismista”.

Itsetuhoista se oli ainoastaan siksi, ettei itsenäisyys sopinut Venäjälle. Seuraukset tiedämme, mutta lopputulosta emme vielä. Suomi selvisi irti karhun kainalosta, ja onneksi se on yhä täysin mahdollista Ukrainallekin.

Kari Pitkänen
kari.pitkanen [at] kulttuuritoimitus.fi

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua