Kuva: Kari Pitkänen
KOLUMNI | Suomenkielinen sanomalehdistö täytti 250 vuotta, mutta selviääkö se nyt edes seuraavasta 20:stä? Omistajilta ja kustantajilta toivoisi kirkasta visiota lehtiensä tehtävästä ja tulevaisuudesta.
”Historian paras käyttöliittymä eli paperilehti ehkä kuluu 2040-luvulla vain niiden käsissä, jotka osaavat arvostaa hidasta ja syventävää tiedonvälitystä.”
Tämä merkkipäivä taisi mennä kaikilta ohi, mutta se ei vähennä sen tärkeyttä. 1. syyskuuta vuonna 1775 ilmestyi ensimmäinen suomenkielinen sanomalehti, Suomalaiset Tieto-Sanomat.
Kyseessä oli näytenumero lehdestä, jota tehtiin 23 numeroa vuonna 1776. Toimittaja oli Mynämäen kirkkoherra Antti Lizelius. Hänen sukujuurensa johtivät tyrvääläiseen talonpoikaisperheeseen, siis nykyiseen Sastamalaan.
Lizeliusta pidettiin aikansa parhaana suomen kielen taitajana. Avausnumeron kanteen sommiteltu runo antaa kuvan hänen kyvyistään:
”Asuwaiset Ahuisimmat*
Suomen Suuresa Salosa!
Mieltykähät Mieluisesti
Oppimahan Omillanne
Suomen Selwillä Sanoilla,
Lukemahan, Lausumahan,
Toimehenkin Tuottamahan
Toimituxia Tylyjä,
Tietojakin Toimenpita,
Sanomita Samowita**
Suomexi Sanottawita,
Kirian Kautta Kuuluwita,
Kuuluwita, Kaikuwita,
Meijän Maamme Manterilla,
Satamilla, Saarikoilla,
Moisioisa Muhkehisa,
Majoisa Myös Matalisa.”
(*ahkerimmat **samoavia)
* *
Kirkas valistustehtävä
Runo ja pelkkä lehden nimikin kertovat paljon Lizeliuksen motiiveista päätoimittajana. Hän halusi tehdä lehden suomeksi, välittää tietoa ja kertoa uutisia. Kaikki nämä pyrkimykset toteutuivat, kun Suomenkieliset Tieto-Sanomat alkoi ilmestyä kahden viikon välein seuraavan vuoden alussa. Vuosikerran tilaus maksoi 4 taalaria 16 äyriä.
Lizelius oli kirkasotsainen valistusajan pappismies. Lehti kirjoitti esimerkiksi maanviljelystä, terveydestä, maantieteestä ja aikansa sosiaalipalvelusta eli köyhäinhoidosta sekä julkaisi uutisia ulkomailta. Pääpaino oli yleissivistävän tiedon välittämisessä. Tieteestä tai uskonnosta ei puhuttu.
Kansiruno paljastaa erään kiinnostavan seikan. Se on laadittu kalevalaiseen runomittaan, jota näin käytettiin Länsi-Suomessakin jo kauan ennen kuin Lönnrotin kokoama Kalevala teki sen virallisesti ”tunnetuksi”.
Lehti palaa juurilleen
Vaikka Tieto-Sanomien aika jäi lyhyeksi, siemen oli kylvetty. 1800-luvulla suomalainen ja ruotsalainen sanomalehdistö täyttivät paikkansa kansansivistäjänä ja kansallistunteen herättäjänä.
Oli keksitty oiva käyttöliittymä, jota luettiin kaduilla, kodeissa, kahviloissa ja liikennevälineissä pää kenossa. Mahdettiinko ennen muuten osata harmitella lehdenluvun aiheuttamia niska- ja hartiavaivoja tai kumaraista ryhtiä?
Nyt, 2020-luvulla, suomalainen lehdistö on pahan paikan edessä. Viimeisen parinkymmenen vuoden aikana viestinviejän aseman ovat vallanneet uudet käyttöliittymät, eikä lehtien toimituksilla ole enää minkäänlaista monopolia tiedonvälityksessä. Kun vanhat lukijat kuolevat, paperilehti uhkaa mennä mukana.
Ne toimijat voivat vielä pelastua, jotka ovat ymmärtäneet siirtyä ajoissa verkkoon ja tuottaa sinne merkityksellistä sisältöä.
Ensimmäiset sanomalehdet olivat harvojen, ajassa ja sivistyksessä kiinni olevien tilaajien kaipaaman tiedon välittäjiä. Taitaa käydä niin, että sanomalehti palaa vielä juurilleen.
Historian paras käyttöliittymä eli paperilehti ehkä kuluu 2040-luvulla vain niiden käsissä, jotka osaavat arvostaa hidasta ja syventävää tiedonvälitystä koko ilmatilan täyttävien pikasyötteiden sijasta.
Kaatoi kaupat ja katuu nyt
Aikana, jolloin sanomalehden huominen on pysyvästi epävarma, niiden omistajilta ja kustantajilta toivoisi kirkasta visiota lehtiensä tehtävästä ja tulevaisuudesta. Pieni ripaus yleissivistyksestä ja tiedonvälityksen laatutasostakaan ei olisi pahitteeksi.
Löytyykö niitä? Olen juuri lukenut monta lehtijuttua Keskisuomalainen-konsernin toimitusjohtajasta Vesa-Pekka Kangaskorvesta. Hänen elämäkertansa Tehtävä Keski-Suomessa on kirjoittanut vanha tuttuni, toimittaja Elina Grundström. Kirjan on kustantanut Siltala.
Tuntematta kirjan sisältöä vielä tarkemmin täytyy sanoa, että Kangaskorvesta välittyy lehtijutuissa ainoastaan tylyn ja rahan arvon ymmärtävän liikemiehen, ei suinkaan journalistin kokovartalokuva.
Valtaa ja kontakteja on, kauppoja syntyy, ja parlamentissakin oma mies ja vieläpä sukulainen (Kokoomuksen Sinuhe Wallinheimo) pitää puolia, mutta siihen se jää. Kun lehtien sisältö ei kehity ja lukijamäärä ei kasva, konsernin markkina-arvo jää vain 70 miljoonaan euroon. Sellaisena se olisi pelkkä suupala Sanomalle tai Alma Medialle.
Kuvaavaa on, että Kangaskorpi yhä tuskailee vuonna 2006 kariutunutta Keskisuomalaisen ja Alman liittoa – eikä suinkaan lehtien sisällön tai paremman aseman, vaan omien menetystensä takia. Ellei Kangaskorpi todennäköisesti itse (!) olisi kaatanut yhdistymistä, hän omistaisi arvionsa mukaan 50–60 miljoonan arvosta Alman osakkeita. Nyt omistuksen arvo Keskisuomalaisessa on ”vain” alle kymmenen miljoonaa.
”Kyllä se olisi ollut lapsille ja seuraavallekin sukupolvelle parempi ja lopullisempi taloudellinen turva. Nyt ne joutuvat tekemään vähän hommia itsekin”, hän harmittelee Helsingin Sanomissa.
Harvinaisen typerää hyväosaisen marinaa. Useimmat meistä joutuvat tekemään hommansa ihan itse.
Kari Pitkänen
kari.pitkanen(at)kulttuuritoimitus.fi
Lizeliuksen runon tulkinta ja selvennykset: dosentti Mikko K. Heikkilä.
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Retoriikassa voi olla eroja, mutta Sanna Marin ja Tulenkantaja-voittaja Riina Tanskanen puhuvat samoista asioista
KOLUMNI | Tampereen Kirjafestarit on teosten suurhyöky, jonka pyörteissä voi iskeä ahdistus, Maarit Saarelainen kirjoittaa kolumnissaan.
Sanna Marin ei pelkää omakehuja, ja se on miehille liikaa
KOLUMNI | Sanna Marinin Toivo on tekoja ei ole hyvä tai huono kirja. Se on hyvä tai huono sen mukaan, mitä mieltä lukija on Sanna Marinista.
Voisiko kulttuurin kello näyttää toisenlaista aikaa?
KOLUMNI | ”Kaikesta, mikä ei ole ihmisille arjessa taloudellisesti mahdollista, muodostuu ’luksusta’”, Jari Paavonheimo kirjoittaa kolumnissaan.
Anneli Jussilan kolumni: ”Viihdyttävästä Pentti Linkola -näytelmästä jää puuttumaan tärkeä taso”
KOLUMNI | Yli 30 vuotta Pentti Linkolan läheisesti tuntenut Anneli Jussila kirjoittaa Valkeakosken kaupunginteatterin Vain lintuja rakastanut -näytelmästä.



