Pyöräillen Pirkanmaalla, osa 6 – Kangasala

Kesäpäivä Kangasalla. Kuvat: Juho Hakkarainen

LUE MYÖS: Pyöräillen Pirkanmaalla -sarjan muut osat | Päijänteen vieriltä ja vähän muualtakin kesältä 2021 ja Hämeen Härkätietä, Raumlaissi jaarituksi ja rengasrikkoja kesältä 2022.

* *

11.7.2023

Pälkäne–Kangasala–Tampere, 33 km.

Herään asettamaani puhelinherätykseen Aapiskukon pehmeältä pediltä kello 9.30. Sen verran meni myöhään, että unta riittäisi kenties vielä runsaasti, mutta ei auta: puen, putsaan hampaat ja siirrän itseni kahvion puolelle aamiaiselle. Se on hyvää perustasoa ja ravitsee aivan riittävästi.

Aamujumpaksi kiipeän liikenneaseman vieressä kohoavat Lions Clubin toteuttamat Pälkäne-portaat. Askelmia on parisensataa – lunttaan, en laske. Syrjänharjun päältä näyttäytyy aurinkoinen tiistaiaamu komeana ja kirkkaana. Toiseen suuntaan avautuu näkymä Mallasvedelle, toisella puolella kimmeltelee Pälkänevesi.  Kiveen kiinnitetty laatta kertoo paikalla sijainneen lottakahvilan vuosina 1935–1944. Sotien aikana Lotat suorittivat paikalla ilmavalvontaa.

Hotellihuoneessa kerään kimpsut ja kampsut kasaan ja lähden paluumatkalle. Tiedossa on helteinen päivä, joten shortseja ja hihatonta ylle ja aurinkorasvaa tuhti kerros iholle. Oikaisen rakennustyömaan viertä. Kylteistä en ota selvää, olenko oikoreitteineni luvallisilla teillä, mutta sentään linnaan sulkevat.

Pieneltä hiekkatieltä pääsen Onkkaalantielle, jonka molemmin puolin näkyy mukavia maalaismaisemia ja sirisee voimakkaasti. Vielä sen kuulen lukuisista korvatulpattomista bänditreeneistä huolimatta. Pian vaihtuu Pälkäne Kangasalaksi. Perhosia ylittää tietä sankoin joukoin. Juuri ennen käännöstä Vehoniemenharjuntielle pysähdyn kuvaamaan leikkisää lintua, joka ei kuitenkaan halua osua kameran linssiin, ja jota en melkoisena epäornitologina ollenkaan tunnista. Mutta siitä viis, ihana on kesäpäivä Kangasalla!

Maalaismaisemaa Onkkaalantien vieriltä.

Melko nopeasti saavun Vehoniemen automuseolle, joka on tuttu paikka muun muassa eiliseltä. Takanani tulee muutaman henkilön pyöräilyjoukkio, jotka päästelevät suoraa kyytiä automuseon ohi. Jätän oman pyöräni parkkiin moottoripyörien sekaan samalle paikalle kuin eilen ja laskeudun portaat alas Roineen rantaan. Siellä avautuu mukavat järvimaisemat ja näkyy paikalla olleen kivikautinen asuinpaikka, kertoo Museoviraston keltainen kyltti. Kiipeän portaita takaisin ylös puoleenväliin, jään penkille hetkeksi kirjoittamaan tätä. Portaissa kulkee ihmisiä, joilla ei ole kiire minnekään.

Roineen rantaa Vehoniemen kohdilla.

Kahviosta tilaan kasvishampurilaisaterian ja asetun sitä sisäterassille odottelemaan. Väkeä käy, tulee ja menee, ja mikäs on käydessä, kun on näin iki-ihana kesäpäivä. Tunnelmaa hieman latistaa se, että sangen ilkeämielinen paarma vie reidestäni palan ja jää vielä pahansuovasti pörräämään lähettyville. Mieliharmia liennyttää kuitenkin se seikka, että pian saan eteeni maittavan hampurilaisaterian. Sen päälle palkitsen itseni vielä kahvilla ja mokkapalalla, jotka siirryn kahvion puolelle nauttimaan paarmavapaampaan ympäristöön.

Vehoniemen automuseo ja sen laadukas kahvila ovat varsin suosittuja kesäkohteita Pirkanmaalla.

Sitten matka jatkuu – mutta vain muutaman kymmenen metriä, sillä heti kohta on pysähdyttävä näkötornille väijymään maisemia. Opasteesta luen, että Vehoniemenharjulle pystytetty puurakenteinen torni on valmistunut vuonna 1927. Se on 13 metriä korkea ja siinä on 66 porrasta. Sijainti Roineen ja Villikanlahden välisellä kannaksella on erinomainen.

Vehoniemen näkötornin komeita maisemia.

Vehoniemen näkötorni kuuluu yhdessä Haralanharjun, Keisarinharjun ja Kirkkoharjun näkötornien kanssa Kangasalan näkötornit -maisemakokonaisuuteen, joka on valtakunnallisesti merkittävää rakennettua kulttuuriympäristöä. Helmikuussa 2023 tämä Vehoniemen näkötorni jouduttiin turvallisuussyistä sulkemaan hetkeksi, kun kantavissa rakenteissa havaittiin heikkouksia, mutta nyt torniin taas pääsee korkeanpaikankammoaan siedättämään.

Vehoniemen näkötorni kutsuu kulkijoita luokseen.

Näkötornin juurella remontteeraan pyörääni sen verran, että pyrin kiinnittämään rämisevän ja repsottavan takalokasuojan teipillä paremmin kiinni tarakkaan. Onnistun kohtalaisesti, ja ainakin jonkin matkaa ajo sujuu hiljaisemmissa merkeissä.

Laskeudun harjulta Lahdentielle. Siltä käännyn Kisarannantielle. Kangasalan keskustaan päästelen Kuohunharjuntietä pitkin, jota onkin nätti ajella. Maisemat ovat vähintäänkin komeat, ja näin tulee Kangasalan Huutijärveltä Tampereen Kaukajärvelle johtava seututie 339 ajettua päästä päähän.

Pysäköin pyöräni Kangasala-talon pihaan, otan pitkät huikat vettä ja siirryn näyttelyn pariin. Kimmp Pyykkö -taidemuseossa on esillä turkulaisen taiteilijan Erika Adamssonin näyttely DECADES – Vuosikymmeniä. Kahdessa kerroksessa on esillä laaja kattaus poimintoja taiteilijan töistä. Varhaisin maalaus on vuodelta 1997, mutta painotus on viime vuosissa. Ehkä näyttelyn nimi Vuosikymmeniä viittaakin enemmän siihen, että monet töistä kuvaavat leimallisesti menneitä vuosikymmeniä oivaltavine väriratkaisuineen.

Maalaukset Salissa (Marjala) vuodelta 2022 ja Punainen tunnelma (Petäjikkö) vuodelta 2022 on maalattu öljyväreillä akryylilevylle.

Osa Adamssonin teoksista on valmistettu varta vasten Kangasalan näyttelyä varten. Mukana on teossarja, jonka inspiraationlähteenä on toiminut Kangasalan urkutehtaan historia. Adamsson on tutkinut tehtaan arkistoja ja käyttänyt vanhoja valokuvia teosten lähtökohtana.

Näin teokset sitoutuvat voimakkaasti näyttelypaikan eli Kangasalan historiaan. Teemaan sopivasti Kangasala-talossa on esillä myös Kangasalan urkutehtaan 180-vuotisnäyttely Soitinten kuningatar, joka sopii erinomaisesti Adamssonin töiden rinnakkaisnäyttelyksi.

Kangasalan urkutehtaaseen liittyvä teoskokonaisuus ja urkuharmoni.

Kangasalan kirkko, öljy akryylilevylle, 2023.

Adamssonin näyttelyssä on varsin suositeltavaa katsoa kokonaisuudessaan kakkoskerroksen video, jossa taiteilija kertoo teostensa synnystä. Se johdattelee mainiosti maalausten maailmaan. Myös ääniopasteet antavat tärkeää lisätietoa teosten synnystä. Adamsson maalaa töitään akryyli- ja alumiinipinnalle saavuttaakseen itselleen mieluisan bambi on ice -efektin, jossa sivellin lipsuu holtittomasti materiaalin pinnalla. Holttia tekemiseen tuo sapluunan käyttö: sellaisena toimii maalauspohjien suojamuovi, jota taiteilija leikkelee pala palalta pois kirurginveitsellä maalaustyön edetessä. Omituisessa kerroksellisuudessaan Adamssonin työskentely muistuttaa grafiikan tekemistä, mutta sisältää myös nopeita ja ekspressiivisiä maalauksellisia vaiheita, jotka näkyvät lopputuloksessa raikkaana spontaanisuutena.

Adamsson on lapsikuvaajana ilmiömäinen. Tässä alumiinille syntynyt teos Tikanojan lapset vuodelta 2022.

Toinen lapsitutkielma: Sisarukset II (öljy alumiinille, 2023).

Värillisille akryylilevyille toteutetuissa maalauksissa on lisäksi muitakin omia erikoisuuksiaan. Taiteilija aloittaa työskentelyn usein maalaamalla nurjalta puolelta, jolloin on aina jonkinmoinen yllätys, miltä maalausjäljet näyttävät toisella puolella värillisen muovipleksin läpi, kun värit taittuvat omien lainalaisuuksiensa ja oikkujensa mukaan. Adamsson käyttää maalauspohjina etenkin punaista pleksiä. Myös kellertävälle akryylipohjalle tehty Veljekset-sarja on erittäin vaikuttava ja monille tulkinnoille vapaa. Se tutkii veljeyden muotoja ja myös läheisen sukulaisuussuhteen vaikeita puolia.

Keltasävyinen akryylilevyille maalattu Veljekset on vaikuttava ja monitulkintainen teoskokonaisuus.

Kakkoskerroksessa on puolestaan esillä alumiinipohjille tehty kolmen teoksen kokonaisuus Päätös, Savuiset keskustelut ja Bisnes, joka pohjautuu taiteilijan seuraamaan ruotsalaiseen televisiosarjaan. Maalausten lähtökohtana taiteilija on käyttänyt suoratoistosarjan still-kuvia.

Taiteentekemisen innoitteet voivat olla hyvin moninaisia ja sellainen vain rikastuttaa näyttelykokonaisuutta. Kaikista töistä näkee, että värit ovat Adamssonille erityisten tärkeitä, ja toisaalta monet hänen töistään tutkivat oivaltavasti valoa, tuota elintärkeää ja keskeistä värien mahdollistajaa.

Vaikuttavaa taidekokemusta rikkaampana astun ulos kirkkaaseen kesävaloon ja lähden jatkamaan kotimatkaani. Ajan Kirkkoharjun näkötornille, josta on komeat näköalat Vesijärvelle ja Kirkkojärvelle. Rapattu tiilitorni on valmistunut vuonna 1931 ja sen vieressä toimii kahvila, josta tilaan kahvin ja vadelmajäätelön.

Näkymiä Vesijärvelle.

Kotimatkalla poikkean vielä Haiharan taidekeskukseen, jossa on heinäkuun ajan esillä Anna Alapuron, Satu Syrjäsen ja Marja-Liisa Torniaisen näyttely. Tamperelaistaiteilijoita yhdistää paitsi asuinkaupunki, myös syntymävuosi 1953, ja näyttelyn nimen Kolme polkua voi halutessaan ymmärtää kuvataiteilijoiden työskentelytapojen kautta: näyttely esittelee taidegraafikon, keramiikkataiteilijan ja maalarin tuotantoa vuosien varrelta.

Ensimmäisenä huomio kiinnittyy Marja-Liisa Torniaisen suurikokoisiin, voimakkaasti informalistisvaikutteisiin öljyväritöihin, kuten Suomaa ja Mikä on sammaleen väri? Väri onkin selkeästi Torniaisen mielenkiinnon kohteena, vaikka tekniikat ja materiaalit vaihtelevat. Öljyväritöiden lisäksi Torniaiselta on esillä akvarellein, kynin ja liiduin toteutettuja teoksia, ja onpa mukana tuore nimetön työkin, jossa kiilakehyksiin on kiinnitetty pala samettia ja vuorisilkkiä.

Marja-Liisa Torniaisen öljyvärityö Suomaa vuodelta 1995.

Satu Syrjäsen kivitavarakeramiikkatöitä on esillä neljältä vuosikymmeneltä. Veistokset sopivat hyvin kartanon valoisaan saliin ja ne keskustelevat mukavasti maalausten ja grafiikan kanssa.

Satu Syrjäsen kivitöitä kartanon valoisassa tilassa.

Satu Syrjäsen Sateenkaarivalas (1991) ja Anna Alapuron Harjanne, monotypia vuodelta 2020.

Anna Alapuron työt on toteutettu monotypioina ja carborundum-tekniikalla. Keskiössä ovat erilaiset paikat: harjanteet, putoukset, katokset – ja teltat, joita on useissa eri väreissä. Paikkoja kuvataan yksityiskohtien kautta, voimakkaasti pelkistäen. Piristävänä väriläiskänä paikkojen keskelle on tulla tupsahtanut myös yksi apina. 

Anna Alapuron carborundum-työt Suoja (2022) ja Apina (2022).

Kartanon tallissa on näytillä Pirkka-Hämeen Kuvataiteilijat ry:n teoksia. Juhlat-niminen näyttely juhlistaa yhdistyksen 70-vuotista taivalta ja melkeinpä elinvuosien verran on töitäkin näytillä. Kuvataiteilija Tuula Lehtisen juryttama kokonaisuus on siis valtavan monipuolinen. Mukana on veistoksia ja maalauksia sekä monenlaista tyyliä ja tekniikkaa. Ihmeteltävää riittäisi vaikka useammallekin museokierrokselle. 

Ari Lemetin maalaus Pentti Linkola pitelee lumipalloa vuodelta.

Hannu Hirsivuoren puulla ja petsillä toteutettu Kotipuu, Home tree.

Terttu Rukakosken akryyliteossarja Kutsukirjeet, Juhlan aika ja Kutsuvieras vuodelta 2023.

Kaisa ja Tuomi saapuvat minua vastaan kartanolle. Tuomi tunnistaa sivulaukullisen pyöräni jo kaukaa. Käymme vielä Aitassa katsomassa kehitysvammaisteatteri La Stradan taiteilijoiden pienen näyttelyn, joka on avautunut aikaisemmin päivällä, ja siksi avajaistarjoilun rippeitä on vielä esillä.

Tuomi ottaa tarjotun keksin mielihyvin vastaan ja kiirehtii pihamaalle tutkimaan ja esittelemään kartanon paikkoja. Ennen kotiutumista otamme vielä Kahvikamarin terassilla kahvit ja jäätelöt komean kesäpäivän kunniaksi.

Juho Hakkarainen, teksti ja kuvat

Kahvi- ja jäätelöhetki Haiharan Kahvikamarin terassilla.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua