Levyarvostelu: Jeff Lynne heitti tuoreella levyllään vanhat ELO-demoninsa roskikseen ja rohkaistui ottamaan askelia vanhan bändinsä suuntaan. Jo oli aikakin.
Jeff Lynne’s ELO: From Out Of Nowhere (Columbia Records, 2019).
Jeff Lynne, 71, elää omien sanojensa mukaan uransa antoisinta vaihetta. Väite on helppo uskoa, sillä huikean portfolion 50 vuoden aikana kerännyt säveltäjä-tuottaja-muusikko on vihdoin vanhoilla päivillään nostettu suurten popnerojen rinnalle siihen asemaan, joka hänelle olisi eittämättä kuulunut jo 30 vuotta sitten.
Taustaa
Lynne tuli tunnetuksi Electric Light Orchestran nokkamiehenä, joka käytännössä yksin vastasi yhtyeen tuotannosta vuosina 1972–1986. Vaikka ELO esiintyi 1970-luvulla livenä suurimmillaan lähes kymmenmiehisenä koostumuksena, ei 1980-luvulle tultaessa levytyssessioihin kelpuutettu enää kuin pari ”luottopakkia”, lähinnä rumpuihin ja kosketinsoittimiin. Moniosaaja Lynne halusi hoitaa äänityksissä kaikki muut instrumentit itse, mikä teki ELO-nimisestä projektista 1980-luvulla lopulta täysin yhden miehen show’n.
Tuon aikakauden viimeiseksi ELO-LP:ksi jäi vuonna 1986 julkaistu Balance Of Power, jonka jälkeen Lynne ilmoitti, että hänen puolestaan Electric Light Orchestra on paketoitu. Telakointipäätös syntyi monien eri asioiden summana. Suurimpina olivat Lynnen yleinen leipiintyminen ELO-konseptiin sekä turhautuminen siihen faktaan, ettei hän menestyksestään huolimatta ollut omasta mielestään onnistunut klassisen musiikin ja rockin yhdistämisessä sillä teknisellä ja taiteellisella tasolla kuin olisi halunnut.
Mies siirtyi – omien soololevyjen tekemisen ohella – tuottamaan hittejä muille artisteille, joita olivat muun muassa Paul McCartney, Ringo Starr, Bonnie Tyler, Tom Jones, Roy Orbison, Tom Petty ja George Harrison sekä edellisen kanssa perustettu supernippu Traveling Wilburys.
Vuonna 2001 Lynne yritti herättää ELO-brändin henkiin julkaisemallaan Zoom-levyllä, mutta tuolloin uusi tuleminen töksähti jo lähtökuoppiinsa. Albumi itsessään ei ollut huono, mutta se ei saanut taakseen tarvittavaa markkinointikoneistoa. Laimea vastaanotto johti lopulta siihen, että suunniteltu comeback-kiertuekin jouduttiin perumaan. Epäonnistuminen sai Lynnen entistäkin vakuuttuneemmaksi siitä, ettei Electric Light Orchestran soundille ollut enää 2000-luvulla tilausta.
Vuonna 2013 kohtalo puuttui peliin Britannian radioyhtiö BBC:n muodossa. Yhtiön tiskijukat olivat panneet merkille muutoksen musiikillisessa ilmapiirissä; heiltä pyydetyt soittotoiveet sisälsivät aikaisempaa selkeästi enemmän ”vanhaa kunnon ELO:aa”. Aika oli tehnyt tehtävänsä, ja BBC sai kuin saikin maaniteltua Lynnen esittämään pari vanhaa ELO-biisiä eräässä yksityisessä hyväntekeväisyyskonsertissa, vaikka tämän oma luotto vanhan soundinsa kiinnostavuuteen oli yhä pohjamudissa.
Yleisön reaktiot olivat kuitenkin niin rohkaisevia, että Lynne buukattiin syksyllä 2014 pääesiintyjäksi BBC:n Radio 2:n järjestämään superkonserttiin Lontoon Hyde Parkissa. Mies kasasi iltaa varten ympärilleen uuden bändin nimeltä Jeff Lynne’s ELO, joka treenasi yhtyeen vanhat hitit esityskuntoon.
Loppuunmyyty tapahtuma täytti moninkertaisesti kaikki siihen ladatut toiveet ja odotukset, niin katsomossa kuin lavallakin. Ensimmäinen julkinen ELO-konsertti 28 vuoteen oli Brittein saarilla valtava mediatapahtuma, joka nosti viimeiset vuosikymmenet studioiden hämyssä takavasemmalla lymyilleen käkkäräpään jälleen lehtien otsikoihin.
Comeback-suosionsa innostamana Jeff Lynne lähti uuden bändinsä kanssa maailmankiertueelle, jonka tauoilla hän sävelsi, tuotti ja julkaisi ELO-pitkäsoiton Alone In The Universe (2015). Levyn musiikillinen anti muistutti melko paljon miehen omaa soolotuotantoa, joka on tyyliltään lähempänä Traveling Wilburysia kuin perinteistä ELO:aa. Vaikka jotkut fanit biisien kitaravetoisuuteen ehkä hieman pettyivätkin, oli ilmassa silti innostuneisuuden tuntua – olihan kyseessä kuitenkin ensimmäinen uusi Electric Light Orchestra -levy monen vuoden odotuksen jälkeen.
Itse levystä
Viime viikolla (1.11.2019) Lynne julkaisi uuden bändinsä nimissä toisen levyn From Out Of Nowhere, jonka äänimaisema on edeltäjäänsä lähempänä bändin alkuperäistä soundia.
Mitä ”alkuperäinen soundi” tarkoittaa määrittyy tosin nykyään sen perusteella, minkä ikäiseltä fanilta asiaa tiedustelee. Joillekin yhtyeen ensimmäiset taideproge-kokeilut ovat sitä ainoaa oikeaa ELO:aa. Toisille 1970-luvun kaupallisesti menestynyttä sinfoniarockia tarjoillut Electric Light Orchestra on se aito ja alkuperäinen asia. Nuoremmat diggarit puolestaan muistavat ELO:n lähinnä 1980-luvulta, jolloin taiteellinen kunnianhimo sai väistyä yksinkertaisempien syntikkavetoisten rallien tieltä.
Allekirjoittaneelle aito ELO-soundi tarkoittaa bändin 1970-luvun materiaalia ja nimenomaan sinfoniaorkesterin soittimilla terästettyä tulkintaa. Vaikka uudella levyllä jouset soivat vain purskeittain ja synteettisesti tuotettuna, käyttää Lynne niitä silti ilahduttavan paljon. Jo pelkkä jousisoundin läsnäolo on kenelle tahansa ELO-fanille ilon aihe, kun vertailukohdaksi ottaa sen ”ei koskaan enää viuluja”-asennevamman ja suoranaisen inhon, jonka Lynne onnistui 1980-luvun aikana kehittämään suhteessaan bändin vanhempaan sinfoniseen tyylisuuntaan.
From Out Of Nowhere -albumin perusteella mies on selvästikin antanut menneet anteeksi, heittänyt vanhat angstit roskikseen ja antanut itselleen taas luvan pitää hauskaa, vaikka se sitten tarkoittaisi osittaista paluuta old-school-ratkaisuihin.
Levylle on mahdutettu mukaan rutiinilla sävellettyjä beatlesmaisia balladeita, 1980-luvun ELO:lle tyypillistä yksioikoista rock-poppia, satunnaisia tuulahduksia 1970-luvun jousista, wilburymaista kitarointia sekä pari hämmentävänkin suoraa plagiaattia vuoden 2001 Zoom-älppärin melodioista.
Vaikka From Out Of Nowhere on tyylillisesti hieman sekavahko kooste uutta ja vanhaa, pysyy yleisilme silti kasassa. Välimatkaa bändin 1970-luvun upeimpiin suorituksiin on toki vielä paljon, mutta suunta on hyvä. Levy on selvästi laadukkaampi kuin parin vuoden takainen edeltäjänsä. Toivoa sopii, että uusiutunut ELO pysyy jatkossakin nyt valitulla polulla.
Lynnellä on nykyään konserttikiertueillaan ympärillään nippu loistavasti yhteen soittavia muusikoita, mutta studiossa työskennellessään hän on yhä tavoilleen uskollinen. Muita bändin jäseniä ei uuden(kaan) levyn nauhoitussessioissa näkynyt, vaan mies soitti itse levyn kaikki instrumentit, lukuun ottamatta vanhan ELO-kosketinsoittajan Richard Tandyn vierailua rock-revittelyssä One More Time. Multitalentti-Lynne on soittimiensa kanssa suvereeni, mutta miehen konemaisen steriiliä rumpusoundia kuunnellessa kieltämättä kaipaisi joissakin kohdissa bändin alkuperäisen rumpalin Bev Bevanin sielukkaampaa kannuttelua.
Albumin äänen tekninen taso on paikoin hieman tukkoinen, mikä on outoa, sillä Lynne on tullut tunnetuksi täydellisyyden tavoittelijana niin sovitusten kuin äänen laadunkin suhteen. Liekö vaivalla sitten jotain tekemistä sen kanssa, että hän nauhoittaa kaiken musiikkinsa nykyään omassa kotistudiossaan.
Jeff Lynne’s ELO ei ole mikä tahansa mestarinsa ympärille kerätty uusi bändi, vaan myös terapiaprojekti Lynnelle itselleen. Electric Light Orchestra ei vuonna 2019 ole Lynnelle enää se ahdistava, omaan kunnianhimoonsa ja muihin ongelmiin tukehtunut, hartioiden päälle jäänyt taakka, vaan aidosti uusi ja raikas mahdollisuus jatkaa kunniakasta saagaa. Miehen habituksesta säteilee taas tekemisen ja onnistumisen riemu, mikä lupaa tulevaisuudelta paljon.
Vaikka From Out Of Nowheren materiaali ei missään nimessä yllä ELO:n parhaimpien albumien tasolle, tapahtuu levyllä silti paljon hyviä asioita. Se myös tarjoaa jotain mitä Electric Light Orchestra ei ole pystynyt tuottamaan sitten 1980-luvun alkupuolen; aidolla innostuneisuudella tehtyä musiikkia säveltäjänerolta, joka on vihdoinkin onnistunut kääntämään menneisyytensä haamut voimavaraksi.
Juha Kurkikangas
