”Tieteen, taiteen, politiikan ja muun vastaavaan aihepiirin arvioinnissa kärjekäskin kritiikki on mahdollista ja tekijöiden on se kestettävä”, Ilkka Vänttinen kirjoittaa.
Toimittaja Maija-Liisa Heini, joka tunnettiin myös nimimerkistään Ksantippa, raportoi Helsingin Sanomiin noin viisikymmentä vuotta sitten Ingmar Bergmanin sakkotuomiosta Tukholman raastuvanoikeudessa (HS 50 vuotta sitten, 14.5.2019). Bergman oli tönäissyt teatteriarvostelija Bengt Jahnsonin Dramatenin suuren näyttämön kulisseihin, koska kriitikko oli Bergmanin mukaan vaara Ruotsin teatterielämälle.
”Miten suuriin sakkoihin minut tuomitaankin, oli tönäisy varmasti sen arvoinen”, Bergman puolusti tekoaan oikeudessa. Sakko oli noin 4 000 markkaa eli Tilastokeskuksen muuntimen mukaan nykyrahassa 6 000 euroa.
Bergmanin kritiikki kulttuurikritiikkiä kohtaan oli kouriintuntuvaa ja käräjäoikeuden tuomitsemaa, mutta millaista kulttuurikritiikki voi olla, jotta se on asiallista? Käräjäoikeudet saattavat pohtia liian rapsakkaa ilmaisua esimerkiksi kunnianloukkauksena tai yksityiselämää loukkaavana tiedon levittämisenä, jos kriitikko käy taitelijan iholle. Toimittajilla on Journalistin ohjeet ja niitä yleisön pyynnöstä tulkitseva Julkisen sanan neuvosto, JSN.
* *
”Kotifasistit olivat pääsääntöisesti itsetyytyväisiä kellokkaita, mimoosanherkkiä prinsessoita ja alkoholisoituneita elostelijoita – samaa kuin suojeluskuntalaitos ja sotaväki.”
Kauppalehden toimittaja kirjoitti muun muassa näin arviossaan kirjasta Suomalaiset fasistit: Mustan sarastuksen airuet. Kantelijan mielestä tämä loukkasi hänen isänsä sukupolvea ja heidän ihmisarvoaan.
JSN myönsi, että kirjoittajan väite oli rankka. Kyseessä oli kuitenkin persoonalliseksi tunnetun kirjoittajan pakinanomaiseen tyyliin kirjoittama kulttuurikritiikki. JSN luotti lukijan käsittävän, ettei sitä ole tarkoitus ymmärtää sananmukaisesti. JSN myös muistutti tehtävästään sananvapauden puolustajana silloinkin, kun ilmaisut ovat kärjekkäitä ja kiistanalaisia.
* *
Elokuvakriitikko arvioi Suomen Kuvalehdessä elokuvaa ja sen ohjaajaa muun muassa seuraavasti: ” – – mitä tahansa idioottimaista kotikutoista paskaa voidaan saada leviteltyä peräti 40 valkokankaalle Suomessa. – – Tuntuu, että Makkonen [ohjaaja] hieroo ulostetta ensin omaan pärstäänsä ja hiljalleen myös katsojan naamaan. – – Tämä taas on turaus, jotain niin matalaotsaista, että myötähäpeän sijaan on vain torjuva häpeä – ei ole mitään mitä olla sekuntiakaan ’myötä’.”
JSN:nkin mielestä kirjoittaja käytti arvioitavasta elokuvasta ja sen ohjaajasta erittäin kärjekkäitä ilmaisuja. Tieteen, taiteen, politiikan ja muun vastaavaan aihepiirin arvioinnissa tämä on mahdollista ja tekijöiden on se kestettävä.
Tähän viimeiseen virkkeeseen sisältyykin se tärkein: julkisuuteen jollakin tavoin tulevan on kestettävä sen paineet. Ei pidä myöskään unohtaa keskustelua. Joskus kannattaa medialle tarjota korrektia vastinetta, jos kokee kritiikin epäasialliseksi.
* *
Helsingin Sanomien Seppo Heikinheimo oli aikanaan pelätty kriitikko, joka ei sanomisiaan silotellut.
Tampereen kaupunginorkesteri viritteli jousiaan yliopiston juhlasalissa joskus 1980-luvulla. Heikinheimo askelsi portaat orkesterikorokkeen luokse ja käveli korokkeen editse etsien istumapaikkaa. Sitä mukaa, kun matka eteni ja soittajat tunnistivat henkilön, orkesterin viritysäänet hiljenivät.
Hiljaisuus kertoi paljon Heikinheimon asemasta. Kritiikki lehdessä oli kuitenkin armelias – ei perunapellossa voi pelata korkeatasoista tennistä.
Ilkka Vänttinen
Kirjoittaja on taustaltaan toimittaja, joka viime töikseen palveli yli kymmenen vuotta Julkisen sanan neuvostoa, viimeksi pääsihteerinä. Sananvapaus ja hyvä journalistinen tapa ovat leipälajeja.
