Viikon dokumentti: Kuka on JT LeRoy? – eli kuinka entinen teiniprostituoitu alkoi puhua perheenäidin suulla

Hanna Telakoski

Kirjailija Laura Albertin elämän käänteet ovat osin niin uskomattomia, että ainakin siinä hetkessä, kun ne verkkokalvoille ja tajuntaan iskeytyvät, haluaa niiden olevan totta. Tapahtumat ovat hykerryttäviä, mutta myös epämukavuus valtaa alaa. Huomaan kysyväni, miten joku pystyy moiseen. Sitten luulen ymmärtäväni, ettei vaihtoehtoa ehkä ole.

Mikään ei lopulta ole niin organisoitunutta ja selkeää, koskaan.

JT:n synty

Laura Albert kamppailee lapsuudesta asti mielenterveysongelmien kanssa. Hänet sijoitetaan kahdesti perhekotiin. Hän hakee lohtua pahaan oloonsa soittelemalla auttaville linjoille ja luo itselleen toisen minän, johon välillä pakenee ja jona puhelunsa soittaa.

Puhelinterapeutin kehotuksesta hän alkaa kirjoittaa. Ensimmäiset kertomukset syntyvät ja ovat alku kirjalliselle menestystarinalle.

Mainittu toinen minä on voimallinen osa Albertia ja yhtä tosi kuin mikä tahansa muu asia hänen elämässään. Syntyy Terminator, myöhemmin JT LeRoy (Jerome Terminator LeRoy), joka alkaa elää Albertissa ja Albertista, jopa ruumiillistuen, ulkoisen maailman tätä voimallisesti janotessa.

Dokumentin suomenkielinen nimi Nimimerkin takaa ei mielestäni toimi. Niin yksinkertaisesta kuviosta tässä ei ole kyse, vaikka JT:n teokset Albertin kynästä ovatkin lähtöisin. JT on enemmän kuin nimimerkki.

JT LeRoy alkaa nousta kuuluisuuden valokeilaan. Hahmo on mystinen, samalla tosi mutta fiktiivinen. JT vaikuttaa kirjailijana julkisuudessa vuosikymmenen, esiintyy tilaisuuksissa ja bailaa julkkisseurassa, kunnes todellisuuden moninainen luonne tulee julki.

JT LeRoyn teokset nousevat kulttimaineeseen. Hän kerää ympärilleen tukijoiden ja ihailijoiden joukon. Hän kaveeraa julkisuudesta tunnettujen ja ikonisiksi miellettyjen hahmojen kanssa, joiden kokema yhteys Jeromeen on vilpitöntä.

Hän on entinen teiniprostituoitu ja transsukupuolinen kirjailijanero, mutta myös lapsuudessaan hyväksikäytetty, koulukiusattu ja itseään inhoava, kehonkuvansa kanssa kamppaileva nelikymppinen perheenäiti.

Dokumentti mainitsee JT LeRoyn nimenomaan transsukupuoliseksi, mutta JT:n hahmo näyttäytyy mielestäni useimmiten enemmänkin gender fluid- tyyppisenä persoonana, joka kokee olevansa välillä poika, välillä tyttö, vaikka puhuu myös jopa sukupuolensa korjaamisesta.

Kuka minä olen?

Dokumentti kysyy, mitä identiteetti ja minuus ovat. Laura Albertin elämänvaiheiden ja henkilöhistorian kautta käsitellään kysymyksiä siitä mikä on tervettä ja mikä oikein ja onko näillä kahdella asialla lopulta edes tekemistä toistensa kanssa.

Kiehtovaksi Albertin tapauksen tekevät toden ja epätoden rajapinnat, jotka risteilevät ja sekoittavat pakkaa. Totuus on aina suhteellista ja heijastaa omia uskomuksiamme sekä kulloinkin käyttämiämme perustelumalleja.

Onko Albert luonut itselleen nerokkaasti, suunnitelmallisesti ja pitkäjännitteisesti toisen mahdollisen maailman, josta tulee tosi ja jonka kautta hän kipuaa kuuluisuuteen kirjailijana? Vai onko hän lähtökohtaisesti vain elänyt oman mielensä poikkeuksellisen toimintamekaniikan ja kirjallisen lahjakkuutensa ristiaallokossa, jossa toteuttamistavat ja keinot ovat syntyneet hetkessä ja alkaneet elää omaa elämäänsä?

Onko hän ollut koko ajan autenttinen itsensä, yksilö, jolla itselläänkään ei viime kädessä ole vastausta kysymykseen: miksi? Mitä autenttisuus on ja voiko sen saavuttaa tarpeeksi tahtomalla?

Vastausta näihin kysymyksiin dokumentti ei anna. Totuus on mitä ilmeisimmin jotain näiden kaikkien tekijöiden lomassa piilevää, ehkä jopa itsessäänkin muuntuvaa.

Joko minulta on mennyt jotain olennaista ohi amerikkalaisten puhelinkäyttäytymisestä tai sitten Albertin toiminnan mahdollinen laskelmoitu elementti heijastuu siinä, kuinka paljon hän on nauhoittanut puhelinkeskusteluitaan, milloin kenenkin kuuluisan ohjaajan, muusikon tai kirjailijan kanssa.

Itse en ole koskaan nauhoittanut puheluitani, mutta en toki ole jutellut popkulttuurimme ikoneiksi luokiteltavien tyyppien kanssa – tai ehkä tavallaan olen, mutta heidän matkansa on vielä kesken.

Pimeä puolen lumo

Ihmismielen pimeä puoli pitää sisällään voimallisen latauksen. Siellä pelkomme kohtaavat kumman kiihottavalla tavalla väkivaltaisen kuoleman uhan ja julmuudet. Siellä vaikuttavat elämän vimmaisen selviytymistaistelun (syntymän jälkeen) keskeisimmät elementit: seksuaalisuus ja kuolema. Ne joko uudistavat tai terminoivat. Samalla ne vetävät lumovoimallaan ihmistä puoleensa.

Siinä olemme niiden välissä ja keskellä. Rajallisuutemme sietämätön ja samalla vapauttava tiedostaminen ja keveys ajaa ihmistä eteenpäin. Nämä teemat toistuvat JT LeRoyn maailmassa.

Älyllinen puolemme on kykeneväinen hahmottamaan moraalis-eettisiä kysymyksenasetteluita, mutta se voi toimia myös oman väistämättömän logiikkansa mukaisesti. Viettipohja on voimallinen ja vie väistämättä liikkumatilaa yleviltä periaatteilta maailmassa, jossa hyvä ja paha ovat monesti läsnä yhtä aikaa ilmiöiden eri puolina tai hahmottamistapoina.

Mieli voi murtua. Ristiriitojen keskellä se ei jaksa ja hajoaa. Tämä ei kuitenkaan välttämättä tarkoita kaiken loppua. Terve ja täysin eheä ei ole tätä todellisuutta. Säröjä tulee kaikille. Haluamme tietää mikä on oikein. Miten se onnistuu?

Ihmisen mieli pyrkii selviytymään ja joissain tapauksissa se purkautuu nerokkaalla taiteellisella ilmaisulla, jota ilman elämän raadollisia vastoinkäymisiä ei ehkä edes olisi. Mistä voimme tietää mikä on totta ja mikä ei? Onko se viime kädessä vain valinta muiden joukossa? Valittava kuitenkin on, jatkuvasti.

Kuten peliongelmaa ja peliteollisuuden toimintalogiikkaa käsittelevässä Puhallus Ahvenanmaalla -dokumentissa, on tämänkin dokumentinkin keskeisessä osassa luottamuksen merkitys ihmisten välisessä toiminnassa ja suhteissa.

JT LeRoyna esiintyi julkaisuudessa Laura Albertin miehen sisko Savannah. Kun Savannahilta kysytään, miksi hänen uskottiin olevan pojaksi syntynyt transsukupuolinen narkomaani, HIV-positiivinen ex-prostituoitu ja lahjakas kirjailija, tämä vastaa: koska kerroin olevani JT LeRoy.

JT LeRoy haluttiin nähdä ja näin hän tuli nähdyksi. Ei ollut syytä kyseenalaistaa asiaa. Häneen luotettiin.

Laura Albertin esitetty moninaisuus ja toimintatapa kirjailijana ja taiteilijana herättää voimakkaita tunteita. Hän on taiteilija, mutta tavallaan myös teos itse. Kertomus on menestystarina, mutta siinä on väistämättömät varjopuolensa. Tarina itsessään on niin uskomaton, että välillä jopa mietin, onko dokumentissa sittenkin kyse jostain kokeellisesta projektista.

Vaikka dokumentti kertoo ihmiselämän ahdistavasta ja hapuilevasta pyrkimyksestä pois kivusta keinoja kaihtamatta, on se samalla tarina luovuuden kanavoitumisen merkityksellisyyden vaikuttavuudesta.

Mikä on totuus?

Onko kyse nerokkaasta kokonaistaideteoksesta, pitkäkestoisesta performanssista, megalomaanisesta huijauksesta vai hajonneen mielen liikkeiden poikkeuksellisesta eskaloitumisesta taiteelliseen muotoon? Sen ratkaisee lopulta katsoja itse.

Väitän, että kyse ei ole varsinaisesti mistään edellä mainitusta. Samalla mukana on ehkä elementtejä näistä kaikista ja aina myös jotain muuta. Itse Albert kertoo ”piiloutuneensa” omiin teksteihinsä.

Totuuden paljastuttua Albert hakee turvaa muun muassa kirjailija ja tuottaja David Milchistä. Milch toteaa, ettei Albert ole tehnyt mitään väärää; vain työn laadulla on merkitystä ja siihen yleisö reagoi. Myöskään ohjaaja Gus Van Sant ei näe Albertin toimintatapaa huijauksena. Hän kokee tunteneensa ystävänsä JT LeRoyn, vaikka kuvion moninaisuus on mitä on.

Meidän todellisuudessamme on äärettömän suuri merkitys sillä, millaista myyttiä taiteilijan ympärille voidaan rakentaa. Tällöin on sanomattakin selvää, että yleisö janoaa 15-vuotiaan entisen prostituoidun ja kirjallisen neron tarinaa enemmän kuin itseinhoisen ja epävarman nelikymppisen perheenäidin.

Mielikuvat synnyttävät tunnereaktioita ja niillä on ratkaiseva merkityksensä. Nerous ja hulluus ovat usein läsnä yhtä aikaa, kun jotain vaikuttavaa ja merkityksellistä syntyy.

Mielikuvitus ihmisen pelastajana on tarinan sankari. Korviemme välissä jylläävät käsittämättömät voimat. Albertin mielikuvitus tuottaa tapahtumat, jotka pohjaavat todellisuuteen, joka on kuvitelmaa. Peilit heijastuvat toisistaan ja monistuvat. Katsomme peilissä olevaa peiliä, joka on peilissä.

Me koemme elävämme maailmassa yhdessä toisten kanssa, mutta todellisuutemme on lopulta omassa tietoisuudessamme. Mielikuvituksella ei ole rajoja, mutta ilman älyä ei ole mielikuvitusta. Kykymme ymmärtää ajaa meidät epätoivoon, mutta viime kädessä se myös meidät pelastaa. Ihminen on mysteeri, täynnä uhkaavia mahdollisuuksia.

Lou Reedin Vanishing Act on lopputekstien taustalle täydellinen valinta.

”How nice it is to disappear…”