Eros Gomorralainen, tekstit
Kirjoitussarja syntyy yhteistyössä Taiteen edistämiskeskuksen kanssa. Lue kaikki sarjan jutut täältä.

Pixies-yhtyeeltä julkaistiin 1980-luvulla kaksi albumia, Surfer Rosa (1988) ja Doolittle (1989), sekä mini-lp Come on Pilgrim (1987). Viimeksi mainittu ei itse laatimieni sääntöjen mukaan sovi mukaan tähän kirjoitussarjaan; pitää olla täyspitkää.

Valinta jäljelle jäävän kaksikon välillä ei ollut helppo. Doolittle on kaupallisesti menestyneempi ja ehkä jonkin konsensuksen mukaan se Pixies-albumi. Toisaalta myös Surfer Rosa on keräillyt mainintoja kaikkien aikojen rocklevyjen luetteloissa. Valinta tähän sarjaan tehdään kuitenkin yksinomaan kirjoittajan mieltymysten mukaan – mikä tekeekin siitä niin vaikean.

Vaikka Doolittlellä on aimo nippu kutakuinkin täydellisiä kappaleita, on valintani tällä kertaa Surfer Rosa. Se on lopulta levykaksikosta tasavahvempi kokonaisuus. Jonakin toisena ajankohtana valinta saattaisi kohdistua Doolittleen.

Surfer Rosalla ne omaperäiset piirteet, joista Pixies alun perin opittiin tuntemaan, ovat kuitenkin enemmän esillä. Levyllä on läsnä voimakas, rosoisen raaka ja alkukantainen anarkistisuus. Sillä kuitenkin ilahduttavat outouden ja säröräiminnän kanssa kättä paiskaavat kaupallisemmatkin elementit, kuten paikoin suorastaan pakahduttavan kaunis melodisuus lauluharmonioineen.

Lopuksi: Surfer Rosan eduksi luettakoon vielä, että se säästyi Doolittlen puhki soitetulta pophitiltä Monkey Gone to Heaven.

Antauduin itse Pixiesille pitkän vastustelun päätteeksi joskus aivan 1990-luvun alussa. Sitä edelsi aika, jolloin Pixiesistä intoiltiin siinä määrin, että pidin sitä jotenkin epäilyttävänä. ”Yhtyeen nimikin kuulostaa farkkumerkiltä!” muistan puuskahtaneeni bändiä maasta taivaisiin ylistäneelle.

Myönnän syyllistyneeni ”kuulematta paskaa” -asenteeseen, olinhan elitismissäni usein oikeassa. Tällä kerralla en kuitenkaan ollut oikeassa. Jossain vaiheessa altistin itseäni Pixiesin musiikille niin paljon, että sen suuruus alkoi vähitellen avautua.

* *

Pixiesin perustivat Black Francis (laulu, rytmikitara) ja Joey Santiago (soolokitara) vuonna 1986 Bostonissa. Kaupunkiin juuri muuttanut Kim Deal liittyi mukaan nähtyään lehti-ilmoituksen, jossa etsittiin naisbasistia, joka pystyy laulamaan harmonioita ja joka pitää sekä Peter, Paul & Mary -triosta että Hüsker Dü -yhtyeestä.

Kolmikko harjoitteli kappaleitaan alkuun ilman rumpalia. Muutaman kokeilun jälkeen Dealin aviomiehen suosittelema David Lovering jäi pallille. Yhtyeen jäsenistä siis vain Francis ja Santiago tunsivat alun perin toisensa.

Pixiesistä puhuttaessa muistetaan lähes poikkeuksetta mainita, kuinka erilaisia sen jäsenet olivat. He olivat aina mahdollisimman kaukana ”rokkitähtityypeistä”. Yhtäältä usein korostetaan ryhmän jäsenten ”tavallisuutta” ja kohteliaisuutta. Toisaalta heitä kuvaillaan taajaan eksentrisiksi, ”nörteiksi” tai ”friikeiksi”. Jos jonkinlaisella tavallisuudella tai nörttimäisyydellä viitataan myös Pixiesin jäsenten ulkonäköön, on helppo nähdä, miten se vaikutti myöhemmin vallalle nousseiden yhtyeiden, erityisesti grunge-bändien, pukeutumiseen. Kauhtuneet ruutupaidat ja farkut syrjäyttivät 1980-luvun spandexit ja jättiläismäiset hiuslaitteet.

Myös Pixiesin jäsenten persoonallisuuksien keskinäistä erilaisuutta korostetaan paljon. Jotakuta luonnehditaan tuppisuuksi, toista suupaltiksi ja kolmatta kenties keppostelijaksi. Erilaisten persoonallisuuksien on arveltu jopa olleen syynä yhtyeen musiikilliselle poikkeuksellisuudelle. Muuan Pixiesin jäseniin – mutta erityisesti sen pääasialliseen säveltäjään ja sanoittajaan Black Francisiin – toistuvasti liitetty sana on ”nero”.

Yhtyeen musiikilliset vaikutteetkin ovat hajaantuneet laajalle. Black Francis on antanut erityistä tunnustusta Captain Beefheartille, Iggy Popille, The Carsille ja Hüsker Dü -yhtyeelle. Kim Deal on kuunnellut paljon folk- ja kantrimusiikkia. Joey Santiagon kitaransoiton eräänä vaikuttajana on ollut Jimi Hendrix, ja David Loveringin suurin suosikki Rush. Vaikka Pixiesin musiikin voidaan kuulla olevan kollaasi mitä moninaisimmista eri vaikutteista, kuulostaisi yhtye kokonaisuutena luultavasti erilaiselta erityisesti ilman vahvaa säröä ja melodisuutta yhdistäneen Hüsker Dü -yhtyeen ilmeistä vaikutusta.

Ehkä Pixiesin erityisyys oli ennen kaikkea sitä, että se yhdisteli tuttuja elementtejä uudella tavalla. Yhtyettä voidaan luonnehtia tylsästi ”vaihtoehtorockiksi”, joka on varsin keinotekoinen käsite. Se ei pohjimmiltaan tarkoita mitään. Vaihtoehtorockiksi luettavilta ryhmiltä löytyy hyvinkin monenlaista musiikillista ilmaisua, eikä se ole aina edustanut minkäänlaista vaihtoehtoa millekään missään mielessä. Vaihtoehtorockiksi kutsuttuja yhtyeitähän on mahtunut pahimpina aikoina kolmetoista tusinaan ja yksitoista top ten -listalle.

Pixies luottaa lajityypin säröisiin perinteisiin. Yhtye on kuitenkin sikäli hyvin omintakeinen, että sen kohdalla tekee mieli korostaa erityisen painokkaasti, kuinka huonosti luokittelu tekee sille oikeutta. Särökitarapainotteinen vaihtoehtorock oli alun perin tyypillisesti sangen suoraviivaista. Pixiesin myötävaikutuksella tämä muuttui.

Yhtyeestä puhuttaessa muistetaan yleensä aina ensimmäiseksi mainita sen popularisoineen niin sanotun ensin hiljaa, sitten lujaa -kaavan. Kappaleiden dynamiikka siis vaihtelee voimakkaasti: hissuttelevan säkeistön jälkeen seuraa räjähtävästi räimitty kertosäe, minkä jälkeen palataan taas hissuttelemaan ja niin edelleen. Tätä kaavaa ryöstöviljelemällä tekivät sittemmin uransa maailman nirvanat ja syrjäisimpienkin Euroopan kolkkien apulannat siinä määrin, että siitä tuli nopeasti kitaroilla soitetussa rockissa niin de facto, ettei sitä voinut olla vihaamatta. Paitsi vanhoilla Pixies-levyillä, joilla kaava istui luontevasti paikallaan.

Pixiesin musiikin viehätys ei toki perustu kuitenkaan pelkästään tähän kaavaan. Itse asiassa se ei ole edes sen läheskään kiinnostavimpia elementtejä.

Pixiesin erottuminen tyypillisestä särökitararäiminnistä perustuu useampaan kuin yhteen temppuun. Yhtyeen ilmaisua on luonnehdittu aggressiiviseksi popmusiikiksi (mikä on monen heidän kappaleensa kohdalla osuva kuvaus, vaikka ryhmän levyillä on myös raitoja, joissa toteutuu vain jompi kumpi puoli näistä kahdesta). Sävellykset ovat periaatteessa yksinkertaisia, ja niissä on tuttuja elementtejä, kuten häpeilemätön melodisuus ja lauluharmoniat. Samalla kappaleissa on kuitenkin usein myös jotain niitä massasta erottavaa koukkua. Niissä esimerkiksi käytetään tavanomaisen länsimaisen populaarimusiikin piirissä poikkeavia tahtilajeja.

Joey Santiagon kitaransoitto on monipuolista, omaperäistä ja kokeilevaakin. Kim Dealin osuutta ei myöskään voida väheksyä. Hänen bassokuvionsa ovat usein varsin kekseliäitä. Ne eivät noudata kaikista ennalta-arvattavimpia kulkuja, mutta eivät myöskään kähvellä huomiota kokonaisuudelta vaan tukevat sitä. Lisäksi Kim Dealin laulu on niin kaunista kuin vain ihmisen laulu voi olla.

Lopuksi, Pixiesin kappaleiden lyriikoita voidaan luonnehtia usein kryptisiksi ja surrealistisiksi, minkä vuoksi ne ovat olleet omiaan kirvoittamaan epätoivoisia tulkintayrityksiä. Kaikki nämä elementit ovat läsnä jo Surfer Rosalla – ja kenties paremmin tasapainossa kuin yhtyeen millään muulla levyllä.

* *

Heti levyn ensimmäinen kappale, rumpujen tymäkästi käynnistämä Bone Machine, on oivallinen esimerkki, jossa yhdistyvät useimmat edellä kuvailluista Pixiesiä määrittelevistä erityispiirteistä. Kim Dealin basso lähtee kuljettamaan kappaletta, ja hieman myöhemmin kuultavat lauluharmoniat ovat riipaisevan kauniita kontrastina sanoituksen vihjauksille seksuaalisesta ahdistelusta, jonka takana on mahdollisesti jonkinlainen uskonmies.

”I was talking to preachy-preach about kissy-kiss
He bought me a soda
He bought me a soda
He bought me a soda and tried to molest me in the parking lot
Yep, yep, yep, yep,

I make you pray you make me hard
Your Irish skin looks Mexican
Our love is rice and beans and horse’s lard

Your bones got a little machine
You’re the bone machine”

Dealin taustalauluista ja yksinkertaisista mutta oivaltavista bassokuvioista saadaan nauttia monella muullakin levyn kappaleella, kuten heti seuraavalla Break My Body -raidalla.

Todella upeasti laulaja-basisti pääsee kuitenkin esille kappaleella Gigantic, joka nousee yhdeksi Surfer Rosan merkkipaaluksi ja on niitä kappaleita, jotka onnistuvat aina saamaan kuuntelijansa hyvälle tuulelle. Dealin herkkyydellä tulkitsemaa, vajaan neljä minuutin kestollaan levyn toiseksi pisintä raitaa voi pitää myös eräänä yhtyeen suurimmista hiteistä. Nerokas kappale on rakennettu lähes tyystin Dealin omaperäisenä keinahtelevan bassolinjan ja sitä noudattelevan kauniin laulumelodian varaan.

Deal kirjoitti Pixiesille kappaleita huomattavasti Francisia vähemmän, vaikka hänelle olisi suonut verrattomasti suuremmankin roolin. Gigantic on merkitty tekijätiedoissa yhteisesti Dealin ja Francisin nimiin.

Surfer Rosan sanoituksista muutamassakin voidaan havaita viittauksia niin sanottuun fyysiseen rakkauteen. Giganticin teksti on yksi näistä ja Pixiesiksi varsin lähellä tavanomaista rock-lyriikkaa.

Koska Pixies on kuitenkin Pixies, ei asia ole tietenkään aivan näin yksinkertainen. Siinä missä tyypillisen rokkisanoituksen kuvastoon kuuluu hekumointi seksuaalisesta kanssakäymisestä naisen kanssa, on Giganticin lyriikan kohde on mies. Eikä siinäkään vielä kaikki. Laulun minä ei nimittäin ole itse osapuolena romanssissa vaan innokas tarkkailija (voyeur).

Black Francis on antanut raidalle nimen, mutta sanoitus on tiettävästi suurimmaksi osaksi Dealin kynästä. Deal on tunnetusti feministi, joten teksti voidaan tulkita vastineena perinteisille rokkilyriikoille, joissa seksualisoituna esitetään naisen keho.

Gigantic kohoaa nimensä mukaisiin mittoihin. Dealin kerrotaan ammentaneen inspiraatiota lyriikkaansa elokuvasta Crimes of the Heart (ohj. Bruce Beresford, 1986), jossa naimisissa oleva naisella on suhde mustaihoiseen teini-ikäiseen poikaan.

”Lovely legs they are
What a big black mass, what a hunk of love
He’ll walk her every day into a shady place
He’s the dark, but I’d want him”

ja kertosäe:

”Gigantic, gigantic, gigantic
A big, big love
Gigantic, gigantic, gigantic
A big, big love”

Gigantic julkaistiin myös ep-levyllä. Jotain Pixiesin sanoituksista tai yhtyeen suhtautumisesta niihin kertoo sen kuvitus, käsine takakannessa. Kun tätä on ihmetelty kerrotaan valokuvaajan vastanneen: ”niin, sanoitus… ’gigantic, a big, big glove’”.

Surfer Rosan tuottaja, muun muassa Big Black -yhtyeestä tunnettu Steve Albini, on luonnehtinut Kim Dealiä maailman parhaaksi laulajaksi. Arvio tuskin on mahdottoman etäällä totuudesta. Tuottaja on tullut sittemmin tunnetuksi paitsi lukuisista arvostetuista töistään, myös siitä miten hän jopa suorastaan vihasi Pixiesin musiikkia (eikä ole kokenut tarpeelliseksi nähdä valtavaa vaivaa tullakseen muistetuksi erityisen pidettynä ihmisenä).

Gigantic-raidan kanssa samaan aihepiiriin aavistuksen peittävämmin verhottuja viittauksia voidaan löytää Raamatustakin tutuissa paikoissa liikkuvassa kappaleessa River Euphrates. Black Francis onkin myöntänyt ison kirjan ja etenkin Vanhan testamentin toimineen hänelle inspiraationa.

Smashing Pumpkinsin James Iha on kiteyttänyt Pixiesin sanoitusten olevan pelkkää seksiä ja kuolemaa. Lyriikat enimmäkseen rustannut Black Francis on itse puhunut siitä, miten hänen tekstinsä eivät välttämättä tarkoita mitään. Sanoituksia onkin luonnehdittu nonsenseksi, hölynpölyksi.

Hölynpölyä eli ei mutta jollakin tavalla outoja tai vinksahtaneita Pixiesin tekstit, tai ainakin niiden aiheiden käsittelytavat, usein ovat. Haukahtelevalla kertosäkeellä varustetussa Tony’s Themessä lauletaan polkupyöräilevästä supersankarista, ja totisesti: kappale tuokin kitaroineen mieleen vauhdikkaasti rullailevan polkupyörän. Tabu-aiheiltakaan ei kuuntelijaa säästetä. Muuan toistuva aihe on insesti. Surfer Rosalla se on läsnä etenkin kertosäkeensä osalta reippaasti etenevässä Broken Face –kappaleessa.

Black Francis kuunteli paljon Captain Beefheartin musiikkia, mikä saattoi vaikuttaa Pixiesin sanoitusten surrealismiin. Eräs yhteys löytyy kuitenkin hänen elokuvamaustaan. Black Francis on tunnettu hartaana David Lynchin elokuvien ihailijana, ja Pixies levyttikin tämän ohjaamassa elokuvassa Eraserhead (1977) kuullun kappaleen In Heaven (Lady in the Radiator Song). Hänen suosikkielokuviaan on myös Luis Buñuelin Andalusialainen koira (1929), johon yhtye viittaa kappaleessa Debaser (levyllä Doolittle).

Teemu Taira on kirjoittanut niin & näin -lehdessä Pixiesin narratiivisesti merkityksettömästä lyriikasta. Hänen mukaansa Black Francis on painottanut Hollannin television haastattelussa yhtyeen musiikin matemaattista rakennetta. Sanat tehdään viimeiseksi.

Francis on kuvaillut sanoitustensa lähentyvän Lewis Carrollin ”Jabberwockya”. ”Lyriikoiden tehtävänä on täyttää tietty tila rockbiiseissä”, tyytyi Francis itse toteamaan Soundi-lehden haastattelussa vuonna 1989.

Bostonilaisnelikko Pixies täytti tätä tilaa myös espanjankielisillä sanoilla. Black Francis oli viettänyt hetken vaihto-opiskelijana Puerto Ricossa, mikä oli innostanut häntä kielen pariin. Surfer Rosalla on kaksi lähes täysin espanjaksi laulettua kappaletta. Rumpujen käynnistämä Oh My Golly on sellainen otsikkoaan lukuun ottamatta. Toinen osittain espanjaksi laulettu on Vamos, jonka katkaisee ensimmäisen kertosäkeen jälkeen kokeellisten kitarasoolojen koristelema pitkä instrumentaaliosa.

Oh My Gollyn sanoituksista napattiin myös nimi koko levylle, säkeestä: ”Besando, chichando con Surfer Rosa”. Espanja ei ole vahvin kieleni, mutta ymmärtääkseni tässäkin viitataan inhimillisiin seksuaalitoimintoihin.

* *

Surfer Rosa äänitettiin nopeasti, ja ylimääräistä studioaikaa käytettiin tuottaja Albinin johdolla tehtyihin kokeiluihin. Epätyypillisiä ratkaisuja suosittiin muun muassa mikrofonien käytössä ja sijoittelussa sekä äänitystiloissa (esimerkiksi kaikuisa vessa, jossa tallennettiin ainakin joitakin lauluosuuksia). Albinin on kerrottu olleen erityisen tarkka rumpujen suhteen. Kuten jo heti aloitusraita Bone Machinenkin napakoista iskuista voidaan havaita, ovat saundit varsin onnistuneet, erityisesti virveli.

Myös häiritsevätunnelmainen Cactus kiinnittää huomion jämäkkään virvelisaundiin. Kappale luottaa lähes hypnoottiseen junnaavuuteen ja omituiseen tekstiin, jossa kappaleen yksinäinen, kaipaava minä muun muassa pyytää: ”Bloody your hands on a cactus tree / wipe them on your dress and send it to me”. Cactus ei ehkä ole levyn ilmeisin pop-hitti ja saattaa ottaa oman aikansa ennen kuin se imaisee maailmaansa, mutta kappale jää vainoamaan kuuntelijansa mieleen. Siihen luotti myös David Bowie, joka julkaisi raidasta oman – tyystin tarpeettoman – versionsa vuoden 2002 Heathen-levyllä.

Virvelirummun kireää pärinää saadaan todistaa myös raa’assa ja rivakassa Something Against You -kappaleessa. Albini päätti ajaa Black Francisin lauluosuudet kitaravahvistimen läpi, ja tulos onkin todella raastavan säröinen. ”I’ve got something against you!” huutaa Francis toistuvasti äärimmäisen ahdistuneen aggressiivisesti, mikä myös muodostaa kappaleen lähes koko sanoituksen.

James Ihan tulkinta – pelkkää seksiä ja kuolemaa – Pixiesin lyriikoiden aiheista saattaa olla yksinkertaistus. Joka tapauksessa kuuntelija voi usein lukea yhtyeen sanoituksiin useamman kuin yhden merkityksen. Vaikka hyvin lyhyt teksti onkin, tarjoaa Something Against You yhden esimerkin tästä. Kantaako laulun minähahmo kaunaa jotakuta häntä kaltoin kohdellutta kohtaan? Uhkaako hän kiristää lähimmäistään jollakin arkaluontoisella? Onko hänellä kenties jotain oikeudenkäynnissä pitävää todistusaineistoa tätä kohtaan? Viimeinen rivi saattaa tarjota olennaisen avaimen vielä yhteen mahdolliseen tulkintaan: ”I am one happy prick”.

* *

Pixiesin menestys tapahtui nopeasti ja etenkin alkuun pikemminkin Englannissa (levy-yhtiö oli sikäläinen 4AD ja Yhdysvaltoihin saatiin levyjä vain importina) kuin kotipuolessa. Yhtyeen on kuitenkin korostettu tehneen huomattavan lujasti ja järjestelmällisesti töitä. Kaikki oli suunniteltua.

Surfer Rosa otettiin vastaan erittäin hyvin. Varsinaista valtavirtamenestystä se ei kuitenkaan saavuttanut. Aika ei ollut kypsä, mutta albumi avasi latua perässähiihtäjien menestykselle. Surfer Rosa on kuitenkin myynyt kultalevyyn oikeuttavan määrän Kanadassa, Yhdistyneessä kuningaskunnassa ja Yhdysvalloissa.

* *

Jos Pixiesin musiikilliset esikuvat vaikuttivat vahvasti yhtyeen ilmaisun muotoutumiseen, sitä totisesti tapahtui myös toisin päin. Voidaan perustellusti arvioida, että ilman Pixiesiä esimerkiksi Nirvana ja muutama muu suosittu särökitaroita ja melodioita yhdistellyt vaihtoehtorockryhmä olisi todennäköisesti kuulostanut erilaiselta. On jopa esitetty, ettei Nirvanaa olisi ollut ensinkään olemassa ilman Pixiesiä.

Kurt Cobain on bändiltä lainaamisen tai jopa suoranaisen kopioimisen auliisti ja monessa tilanteessa myöntänytkin. Tämän yhtyetoveri, rumpali David Grohl, puolestaan olisi halunnut hylätä heidän suurimmaksi hitiksi muodostuneen Smells Like Teen Spiritin tyystin, koska se muistutti liikaa Pixiesiä.

Bostonilaisnelikko ei saavuttanut yhtä laajaa huomiota tai kaupallista menestystä kuin nämä heistä inspiroituneet, usein taiteellisesti vähäpätöisemmät ja kapeampaa musiikillista polkua tallanneet joukkiot. Pixies oli kuitenkin oma sekoituksensa. Yhtyeen musiikillinen tuotanto oli kuin mosaiikki, josta muut toteuttivat yleensä yhtä tai kahta palaa. Pixies oli ainutlaatuinen.

* *

Pixies julkaisi vielä 1990-luvulla kaksi hienoa albumia, Bossanovan (1990) ja Tromple le monden (1991), ennen hajoamistaan vuonna 1992. On merkillepantavaa, että vaikka yhtyeen alkuperäisen uran aikana julkaistuille levyille jokunen hieman joutavampi kappale mahtuikin, ei monen muun kokemaa jyrkkää notkahdusta tapahtunut.

Pixies palasi yhteen vuonna 2004 ja on jatkanut siitä pitäen. Kim Deal erosi ryhmästä vuonna 2013. Yhtye on julkaissut sen jälkeen kolme albumia, joista ei ole juurikaan jäänyt muistijälkiä. Tätä kirjoitettaessa helmikuussa 2022 Pixies on ilmoittanut tulevasta uudesta levystä.

Lukemista

• Frank, Josh & Ganz, Caryn (2008): Fool the World: The Oral History of a Band Called Pixies. Virgin Books.
• Jortikka, Jorma (1989): Bändi, josta ei ole mitään kertomista. Soundi 9/1989.
• Taira, Teemu (2009): Poplyriikan vieras kieli. Niin & näin 1/2009.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua