Kahdeksan kasaria #7: Joy Division & Closer – synkkien soundien suunnannäyttäjän viimeinen henkäys

Joy Division: Peter Hook, Ian Curtis, Stephen Morris, Bernard Sumner.

Eros Gomorralainen
Kirjoitussarja syntyy yhteistyössä Taiteen edistämiskeskuksen kanssa. Lue kaikki sarjan jutut täältä.

Joy Division -yhtyeen kohdalla levyvalinta tähän sarjaan oli helppo: vuonna 1980 julkaistu Closer on ryhmän ainoa 1980-luvulla julkaistu varsinainen studioalbumi. Sitä edelsi Unknown Pleasures (1979). Yhtyeen ura päättyi jo Closer-levyn julkaisun alla laulusolisti Ian Curtisin traagiseen itsemurhaan kaksi päivää ennen odotetun Pohjois-Amerikan-kiertueen alkua.

Joy Division on yksi merkittävimmistä post-punk-ryhmistä ja vaikutti sitä kautta koko 1980-luvun musiikilliseen maisemaan – onpa heidän tuotannostaan kuultavissa kaikuja vielä nykyäänkin tehtävässä musiikissa. Useimmat tietävät yhtyeen ensimmäisen top 20 -hitin, Love Will Tear Us Apartin, vaikka Joy Divisionin tuotanto ei muuten tuttua olisikaan. Se ei kuitenkaan anna kuvaa yhtyeen todellisesta luonteesta.

Love Will Tear Us Apart on haikea mutta samaan aikaan hilpeiden kosketinsoitinmelodioiden kuorruttama popkappale. ”Hilpeä” ei ole osuvin laatusana kuvailemaan yhtyeen muita kappaleita. Sopivampia voisivat olla vaikkapa ”synkkä”, ”ahdistunut”, ”lannistunut” ja ”sisäänpäinkääntynyt”. Toisaalta kaikki eivät koskaan ole pitäneet yhtyeen musiikkia synkkänä, jotkut ovat kokeneet sen jopa kohottavaksi.

Soundi-lehden Closer-levyn arvostelussaan Jussi Niemi luonnehtii yhtyeen musiikkia ”ikuisesti syksyiseksi”.

* *

Closer-levyn kannen suunnittelivat Martyn Atkins ja Peter Saville.

Synkkä musiikki veti minuakin puoleensa. Ensimmäinen ostamani Joy Division -levy taisi olla vuonna 1981 julkaistu Still-tuplakokoelma. Se sisältää studioversioita kappaleista, joita ei julkaistu Unknown Pleasuresilla tai Closerilla ja myös taltioinnin yhtyeen viimeiseksi jääneestä konsertista. Oikeastaan olen jotenkin pitänyt Stilliä yhtyeen kolmantena levynä, lähes kahden ”varsinaisen” pitkäsoiton veroisena, ja läpi vuosien levy on pitänyt kaivaa kuunteluun tasaisin väliajoin.

Joy Divisionin musiikista jäi ainutlaatuinen, jotenkin vainoava ja häiritsevä tunnelma. Kuitenkin hyvällä tavalla, niin että sen äärelle teki mieli palata yhä uudestaan. Jotkin tutkimustuloksetkin tukevat synkän musiikin tenhoa; toisinaan tummat sävelet suovat kuuntelijalleen jonkinlaista helpotusta.

Jussi Niemi ja Seppo Pietikäinen ovat ehkä kokeneet jotain vastaavaa arvostellessaan Closer-levyä Soundi-lehteen dialogimuodossa: ”Closer on luultavasti synkintä musiikkia, mitä olen aikoihin kuullut. Mutta omituista tässä on se, ettei tämän kuunteleminen kuitenkaan masenna. […] Syy on ehkä se, että saundeiltaan tämä on kuin taivaasta tulevaa, sellaisesta olemisen asteesta, jossa kaikki kipu ja kauheus on jo ohitettu, ja karua maanpäällisyyttä voidaan tarkastella kylmästi ja silti pienellä kaiholla.”

Closerin soundit ovat suurelta osin tuottaja Martin Hannettin ansiota. Kriitikot Niemi ja Pietikäinen vertaavat Joy Divisionia The Doors -yhtyeeseen, ”sillä erotuksella että itsetuhon viehätyksestä – jos katsotaan Doorsien sitä edustaneen – on kadonnut kaikki romantiikka”. Ja: ”Doors-vertauksesi ymmärrän tavallaan, mutta tästä puuttuu kyllä mielestäni kokonaan euforinen uhoaminen ja ’rajun’ elämän mainostaminen, johon Jim Morrison erikoistui aika pitkälle. Curtis ehkä enemmänkin ajautui kuin aktiivisesti ajoi itseään tuhoon.”

Jonkinlaisia yhteyksiä bändien välillä voi tosiaan havaita, eikä vähiten laulusolistien ulosannissa, vaikka Curtis Morrisonia niukkaeleisempi onkin.

”Hän ihaili Jim Morrisonin kaltaisia tähtiä, jotka olivat kuolleet uransa huipulla”, kirjoittaa Curtisin vaimo Deborah Curtiskin teoksessaan Etäinen kosketus – Ian Curtis ja Joy Division.

Nuori Curtis oli kertoillut Deborah’lle Morrisonin, James Deanin ja Janis Joplinin elämästä. ”Kuka tahansa nuorena kuollut populaarikulttuurin edustaja kiehtoi Iania”, hän kirjoittaa.

Kuului se sitten Joy Divisionin musiikista tai ei, Deborah’n mukaan Curtis nimenomaan ”lumoutui varhaisen kuoleman romanttisuudesta”.

Syystä tai toisesta Joy Divisionin ilmaisu tehosi myös minuun, ja yhtye muodostuikin itselleni yhdeksi tärkeimmistä. Luulen, että sillä on synkkyyden lisäksi jotain tekemistä intensiivisen, riisutun ja karun sointimaailman kanssa kappaleissa, joissa lähes hypnoottinen toisto ei ole harvinaista. Pidin tosin popimmastakin Joy Divisionista – myös Love Will Tear Us Apartista.

Tietynlainen minimalismi on kuitenkin kokonaistaideteos Joy Divisionin esteettistä ydintä. Se ulottuu musiikin lisäksi aukkoja tulkinnalle jättäviin sanoituksiin, valokuviin, esiintymisiin ja levynkansiin. Merkityksiä syntyy äänten välisessä hiljaisuudessa, laulamatta jätetyissä sanoissa, siinä mitä kuvissa ei näy. Yhtye myös karttoi haastatteluja, mikä sekin rakensi sen mytologiaa.

Closer-albumin kannessa nähdään Bernard Pierre Wolffin ottama valokuva Appianin sukuhaudasta Staglienon hautausmaalla Italian Genovassa.

* *

Warsaw-yhtye perustettiin vuonna 1976 ankealla jälkiteollisella Manchesterin seudulla. Teollisuuden alamäen myötä työttömyydenkin riivaaman kaupungin on arvioitu olleen tuohon aikaan maailman saastunein.

Nimensä lopulta Joy Divisioniksi vaihtaneen Warsaw’n on korostettu olleen aikansa ja paikkansa tuote. Karun kasvuympäristön on tulkittu vaikuttaneen ryhmän kylmään, synkkään ja masentavaan ilmaisuun. Yhtye sikisi varhaisen punkin mainingeissa, mutta versoi siitä eteenpäin.

Joy Divisionia on luonnehdittu ensimmäiseksi post-punk-bändiksi. Oli se sitä tai ei, ryhmä joka tapauksessa näytti suuntaa monelle post-punkin piirissä, ja voidaan yhtyeen myös katsoa vaikuttaneen goottirockin syntyyn; sanaa käytettiin jo Joy Divisionin yhteydessäkin.

Totisesti: parissa viikossa äänitetyllä Closer-levyllä voidaan havaita oraalla sitä lohdutonta ja kirskuvien kitaroiden katkomaa sointimaailmaa, jota hieman myöhemmin kuultiin lukemattomien goottirockryhmien levyillä.

Vaikka äänitysten lopputulokseen pettyneen Ian Curtisin on kerrottu puuskahtaneen Closerin kuulostavan Genesikseltä, olen eri mieltä. Lukuisista taltioinneista päätellen Joy Division toki kuulosti konsertissa erilaiselta kuin levyllä – etenkin Closerilla, jonka tuotannolliset ratkaisut ovat ilmeisen huolella harkittuja. Levy ei kuitenkaan ole kiiltäväksi puunattua poppia. Closerin synkkää soundia on kuvailtu muun muassa jäätäväksi. Sitä väritettiin erilaisilla kokeiluilla ja kaikuefekteillä.

Curtisin lisäksi muukin yhtye oli tyytymätön lopputulokseen. Niin basisti Peter Hook, rumpali Stephen Morris kuin kitaristi-kosketinsoittaja Bernard Sumnerkin ovat kuitenkin myöhemmin pehmentäneet puheitaan. He ovat antaneet tunnustusta Martin Hannettille; tämä onkin ollut visionääri, joka on ymmärtänyt kokonaisuutta paremmin kuin kukaan muu.

Closer sai erittäin hyviä arvosteluja. NME-lehti nimesi sen vuoden 1980 levyksi, ja se on menestynyt myös useissa muissa äänestyksissä. Soundin Niemi ja Pietikäinen arvioivat Closerin olevan ”uuden aallon, vai pitäisikö sanoa rockin hienoimpia saavutuksia”. He tunnistavat myös levyn tuottajan saavutukset: ”Ilman Hannettia Closer tuskin olisi sitä mitä on. Veikkaan, tai olen varma, että rockin aikakirjat tulevat sijoittamaan miehen tuottajien all-stars-joukkueeseen.” Levyn sanoituksista kaksikko ei sano juuri mitään muuta kuin toteavat kaiken Joy Divisionissa olevan pelkistettyä ja yhtyeen kokonaissoinnin olevan niin vaikuttava, ettei teksteihin huomaa keskityttyä.

* *

Ian Curtisin kynäilemät lyriikat ovat ehkä pelkistettyjä – jollaisina ne jättävät mahdollisuuksia eri tulkinnoille – mutta ennen kaikkea synkkiä ja arvoituksellisia. Yhtyeen elossa olevat jäsenet, muutkaan tekstittäjän läheiset tai tutkijat eivät ole aina osanneet avata niiden merkityksiä. Hook, Morris ja Sumner eivät edes olleet kiinnostuneita sanoituksista.

Curtis puolestaan oli kiinnostunut kirjallisuudesta, niin klassikoista kuin oman aikansa undergroundistakin, mikä näkyy myös Closerin teksteissä. Niissä voidaan havaita viittauksia esimerkiksi Franz Kafkaan (Colony), Fedor Dostojeskiin (Isolation) ja Raamattuun (Passover). Myös muiden muassa William Burroughsin, Nikolai Gogolin, Herman Hessen, Friedrich Nietzschen ja Jean-Paul Sartren työt vaikuttivat sanoittajaan. Itse yhtyeen nimi ja katkelmia varhaisen No Love Lost -kappaleen tekstiin on otettu Ka-tzetnik 135633:n eli Yehiel De-Nurin kirjasta House of Dolls. Populaarimusiikin sanoittajista Curtis ihaili erityisesti Jim Morrisonia.

Joy Division ei juurikaan analysoinut musiikkiaan, ja yhtyeen muutenkin sulkeutunut sanoittaja oli vastahakoinen selittelemään töitään. Sen sijaan Curtis saattoi tyytyä toteamaan niiden olevan moniulotteisia ja avoimia erilaisille tulkinnoille. Hänen mukaansa on hyödytöntä kirjoittaa tietyistä nimenomaisista asioista, koska silloin teksti vanhenee. Tämän karikon Curtisin sanoitukset ovat onnistuneet karttamaan, ja niissä voikin havaita vahvan mieltymyksen yleistykseen ja abstraktiin yksityiskohtien ja konkreettisen sijasta.

Robin Parmar on luonnehtinut kirjoituksessaan Joy Division in Space: The Aesthetics of Estrangement Curtisin sanoitusten muodostavan ”epätäydellisiä merkitysten verkkoja”. Sellaisina ne nimenomaan tarjoavatkin tilaa kuuntelijan omille tulkinnoille.

Closerin tekstit tuntuvat joka tapauksessa usein kuvaavan tuskallisia henkilökohtaisia kamppailuja, eristyneisyyden, menetyksen, ankeuden sekä spektaakkelin tunteita, ja onpa niitä pidetty suoranaisena itsemurhaviestinäkin. Sanoituksissa toistuvaa kuvastoa ovat kylmyys, stressi, pimeys, kriisit, epäonnistuminen, luhistuminen ja hallinnan menettäminen.

Monet ovat lausuneet jälkeenpäin ajatuksen, että Curtis käsitteli teksteissään – etenkin Unknown Pleasuresin jälkeen – omassa elämässään kohtaamiaan asioita. Hän kärsi masennuksesta ja alati pahenevasta epilepsiasta. Hän oli pienen lapsen isä, joka oli taloudellisissa ongelmissa, jonka avioliitto oli hajoamassa ja jolla oli samaan aikaan suhde belgialaisen Annik Honorén kanssa. Kaikki Curtisin vaikeudet todella kannustavatkin näkemään synkät sanoitukset juuri tästä vinkkelistä, ja tekstejä onkin tulkittu paljon juuri hänen mielenmaisemansa kuvauksina.

Itsemurha tuntuu kuitenkin tulleen Curtisin läheisillekin yllätyksenä, vaikka hän oli sitä jo aiemmin yrittänyt, ja jälkeenpäin ajatellen viitteitä tulevasta tragediasta on ollut ilmassa enemmän kuin riittävästi. Deborah Curtisin mielestä hänen teini-ikäisestä lähtien nuorena kuolemisesta puhunut miehensä oli suunnitellut itsemurhansa etukäteen tarkkaan. Hänen mukaansa Curtis ”vuodatti kirjoituksiinsa kaiken, mitä ei kyennyt henkilökohtaisella tasolla ilmaisemaan, niinpä sanoitukset kertovatkin paljon enemmän kuin keskustelu hänen kanssaan koskaan”.

Deborah Curtis kirjoittaa kirjassaan: ”Hänen aikeensa ja tunteensa kuuluivat sanoituksissa. Hänen eläessään tekstit olivat olleet moniselitteisiä, mutta jälkeenpäin ajateltuna kaikki paljastui vasta, kun oli liian myöhäistä tehdä mitään. Niin herkkä luomus ei synny sattumalta. Minulle Closer on Ianin hyvästijättö ja Joy Divisionin hienoin levy.”

Ian Curtisin itsemurha varmisti sen, että kaikkea Joy Divisionin tekemisissä – eritoten sanoituksia – tarkastellaan sen läpi. Se myös vahvisti entisestään lahjakkaan ja omaperäisen yhtyeen valitettavaa henkilöitymistä laulajaansa. Curtisin sanoitukset ovat kuitenkin monitasoisia. Ne sekä heijastelevat hänen omaa vieraantunutta ja masentunutta sisäistä maailmaansa että ammentavat kirjallisuudesta, johon viittaaminen hämärtää myös tekstien henkilökohtaista luonnetta.

* *

Tehokkaan tomikompin siivittämänä levyn avaava Atrocity Exhibition askeltaa bassokuvion kuljettamana ja toistoon luottaen. Kitarat kirskuvat, valittavat ja rämisevät. Laulu on varsin niukkaeleistä. Tunnelma on ahdistunut ellei jopa hieman häiriintynyt. Usein kesken esiintymistään epilepsiakohtauksia saanut laulaja kutsuu monella tavalla ymmärrettävissä olevassa tekstissä kuuntelijaansa makaaberiin friikkisirkukseen, johon rokkenrollinkin voi helposti rinnastaa:

”Asylums with doors open wide
Where people had paid to see inside
For entertainment they watch his body twist

Behind his eyes he says, ’I still exist’
This is the way, step inside”

Viimeisestä säkeestäkin huolimatta kappaleen sijoittamista levyn alkuun on toisinaan ihmetelty. Mielestäni valinta on sangen onnistunut. Atrocity Exhibitionin myötä laskeudutaan Closerin tunnelmaan – se on kuin eräänlainen ingressi. Kappale lupaa juuri sen, mitä levy tulee tarjoamaan.

Atrocity Exhibition ei Ian Curtisin mukaan viittaa J. G. Ballardin kirjaan, vaikka on siltä nimensä lainannutkin. Yhtyeen tuotannossa on kappaleita, joiden nimi on otettu romaanilta, mutta joiden sanoituksessa ei voida havaita varsinaisesti yhteyttä sen tarinaan. Atrocity Exhibitionilla on kuitenkin toinenkin yhteys Ballardin teokseen. Kirjan tunnelmaa on verrattu 1970-luvun Manchesterin – Joy Divisionin kotikaupungin – rappeutuneeseen ilmapiiriin.

Atrocity Exhibition on oivallinen esimerkki Curtisin tekstien monitulkintaisuudesta. Jon Savage kirjoittaa So This Is Performance -kirjan esipuheessa kappaleen ottavan tunnelmansa Herman Hessen Arosusi-romaanista. Uwe Schütten mukaan Atrocity Exhibitionin sanoituksessa viitataan Danten Jumalaisen näytelmän Helvettiin. Curtis laulaa:

”You’ll see the horrors of a faraway place
Meet the architects of law face to face

See mass murder on a scale you’ve never seen
And all the ones who try hard to succeed”

Sanoituksessa viitataan erilaisiin kauheuksiin ihmiskunnan historiasta. Lopulta tirehtööri Curtis kutsuu: ”Take my hand and I’ll show you what was and will be”. Hän ei tunnu uskovan, että tulevaisuutemme olisi vähemmän raakalaismainen kuin menneisyytemme. Eikä se ollutkaan. Yli neljäkymmentä vuotta Closerin jälkeen friikkisirkukset ovat yhä täällä.

Kuten itse kappalekin jatkuu läpi yli kuuden minuutin kestonsa musiikillisesti hypnoottisen samanlaisena vain nimellisesti varioiden, jatkuvat myös ihmiskunnan irvokkaat mieltymykset vuosien vieriessä. Populaarimusiikin ohella tositelevisiosarjat ovat tietääkseni edelleen suosiossa, ja nykyään toki myös antaudumme ahnaasti tuottamaan itse sisältöä tirkistelynhaluisille erilaisissa sosiaalisen median kanavissa – niissä viihteestä suoritettu maksu on tykkäyksiä ja suuryhtiöille kernaasti luovuttamaamme dataa. Nämä ovat nykypäivän gladiaattorinäytäntöjä ja friikkisirkuksia, joihin astumme mukaan yhtä suurella innolla kuin menneet sukupolvet kääpiöitä ja parrakkaita naisia töllistelemään.

Mitä massamurhiin tulee, sodan uhka leijailee tätä kirjoitettaessakin Euroopan yllä.

Myös Isolation pohjautuu yhteen (sähkö-)rumpukomppiin ja bassokuvioon, mutta tällä kertaa keskeisessä osassa ovat – Curtisin laulun ohella – melodiaa soittavat ja tunnelmaa maalaavat syntetisaattorit. Joy Divisionilla kappale on yksi monista, joista voi saada mielleyhtymiä krautrockiin, ja samalla se jää soimaan päähän kuin Mr. Presidentin Coco Jamboo seuraavalla vuosikymmenellä (vaikka toki täysin vastakkaisia tunnelmia heijasteleekin).

Passoverissa viitataan siis Raamattuun. Kappaleen nimi tarkoittaa juutalaisten pääsiäistä, ja tekstissä voi nähdä teologista kuvastoa. Raita on jo kolmas rummuilla alkava peräjälkeen. Hitaasti liikkeelle lähtevän, minimalistisen kappaleen kirskuvissa ja ulisevissa kitaroissa sekä hyytävissä tunnelmissa voi havaita elementtejä, jotka tulivat yleisiksi goottirockiksi kutsutussa musiikissa. Laulun mukaantulemisella, lannistuneen masentuneiden säkeiden niukkaeleisellä tiputtelemisella on silti dramaattinen vaikutus:

”This is a crisis I knew had to come
Destroying the balance I’d kept

Doubting, unsettling, and turning around
Wondering what will come next

Is this the role that you wanted to live?
I was foolish to ask for so much

Without the protection and infancy’s guard
It all falls apart at first touch”

Kun muistetaan, että Ian Curtisin on kerrottu kirjoittaneen omista kokemuksistaan, kytkeytyvät niin Passover kuin seuraava Colony-kappalekin helposti hänen omaan elämäänsä. Curtisin avioliitto oli hajoamassa. Liittoa rasittivat solistin kiertueet ja suhde Annik Honoréen.

Romuluisena katkonaisesti kolistelevassa Colonyssa kuullaan monenlaisia kitaroita; kirskuvia, rapsuttelevia, ulisevia… Stephen Morrisin rumpalointi herättää ihailua. Curtis aloittaa jokseenkin toteavaan sävyyn:

”A cry for help, a hint of anesthesia
The sound from broken homes

We used to always meet here
As he lays asleep, she takes him in her arms

Some things I have to do, but I don’t mean you harm”

Myös niin Colonyssa kuin seuraavassa, a-puolen päättävässä, kalseatunnelmaisessa A Means to an End -raidassa ollaan varhaisen goottirockin äärellä. Itse asiassa jälkimmäinen ei ole mahdottoman kaukana alan ikonisen pioneerin, Bauhaus-yhtyeen (jonka levy olisi voinut hyvinkin päätyä tässä kirjoitussarjassa käsiteltäväksi), edelliskesänä julkaisemasta Bela Lugosi’s Dead -kappaleesta.

A Means to an End on synkkä kuin sydänyö, eikä tarjonta jatku valoisampana b-puolellakaan. Sen aloittaa Heart And Soul hypähtelevine, hypnoottisine komppeineen.

Twenty-Four Hours on etenkin hitaampien kohtiensa osalta silkkaa 1980-luvun alun goottirockia hieman kuten vaikkapa varhainen Sisters of Mercy. Väleissä on hieman menevämpiä osia, jotka kuitenkin myötäilevät raskasta tekstiä kuin kivirekeä vetäen:

”So this is permanence, love’s shattered pride
What once was innocence, turned on its side

A cloud hangs over me, marks every move
Deep in the memory, of what once was love”

Levyn päättävät syntetisaattoripainotteiset haikean kauniit hiturit, The Eternal ja kolean intron käynnistämä levyn pisin raita Decades. Ensin mainittu herättää mielikuvan hautajaissaattueesta ja ennakoi siten tulevaa. Curtis aloittaa kappaleen sanoilla: ”Procession moves on, the shouting is over / Praise to the glory of loved ones now gone”.

Ian Curtis hirttäytyi 18. toukokuuta 1980. Closer julkaistiin 18. heinäkuuta 1980.

* *

Lukemista

• Curtis, Deborah (1995): Touching from a Distance – Ian Curtis And Joy Division.
• Curtis, Deborah (2010): Etäinen kosketus – Ian Curtis ja Joy Division. Like Kustannus Oy.
• Curtis, Ian (2014): So This Is Permanence. Joy Division. Lyrics and Notebooks. Toim. Deborah Curtis ja Jon Savage. Faber & Faber Ltd.
• Hook, Peter (2013): Unknown Pleasures – Inside Joy Division. Simon & Schuster UK Ltd.
• Martínes, Sara (2018): Literary Influences on Joy Division: J. G. Ballard, Franz Kafka, Dostoevski. Teoksessa Heart And Soul: Critical Essays on Joy Division. Toim. Martin J. Power, Eoin Devereux ja Aileen Dillane. Rowan & Littlefield International Ltd.
• Morris, Stephen (2019): Record Play Pause – Confessions of a Post-punk Percussionist. Constable.
• Parmar, Robin (2018): Joy Division in Space: The Aesthetics of Estrangement. Teoksessa Heart And Soul: Critical Essays on Joy Division. Toim. Martin J. Power, Eoin Devereux ja Aileen Dillane. Rowan & Littlefield International Ltd.
• Power, Martin J., Dillane Aileen & Devereux Eoin (2018): Introduction: This Is the Way, Step Inside: Understanding Joy Division. Teoksessa Heart And Soul: Critical Essays on Joy Division. Toim. Martin J. Power, Eoin Devereux ja Aileen Dillane. Rowan & Littlefield International Ltd.
• Reynolds Simon (2009): Totally Wired: Post-Punk Interviews And Overviews. Faber & Faber Ltd.
• Schütte, Uwe (2018): Possessed by a Fury That Burns from Inside: On Ian Curtis’ Lyrics. Teoksessa Heart And Soul: Critical Essays on Joy Division. Toim. Martin J. Power, Eoin Devereux ja Aileen Dillane. Rowan & Littlefield International Ltd.
• Savage, Jon (2014): Introduction. Teoksessa So This Is Permanence. Joy Division. Lyrics and Notebooks. Toim. Deborah Curtis ja Jon Savage. Faber & Faber Ltd.
• Savage, Jon (2019): This Searing Light, The Sun And Everything Else Joy Division The Oral History. Faber & Faber Ltd.
• Soundi-lehti, 9/1980.
• Sumner, Bernard (2014): Chapter And Verse – New Order, Joy Division And Me. Transworld Publishers.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua