E-Musikgruppe Lux Ohrin Non Plus Ultra – elokuvallista elektronista musiikkia saksalaisessa hengessä

EMusikGruppe Svart 1

Levyarvostelu: E-Musikgruppe Lux Ohr yhdistelee Non Plus Ultrallaan elokuvalliseen elektroniseen musiikkiinsa ambientia, krautia, progressiivista rokkia ja ties mitä.

E-Musikgruppe Lux Ohr: Non Plus Ultra (Svart Records, 31.1.2020).

E-Musikgruppe Lux Ohria voidaan kutsua elektronisen musiikin ryhmäksi. Se ei kuitenkaan kerro läheskään koko kuvaa. Instrumentaaliryhmä yhdistelee varsin monipuolisesti vaikkapa ambientin, krautin, progressiivisen – hieman psykedeelisenkin – rockin ja menneiden vuosikymmenten elokuvamusiikin ilmaisua.

(”E-Musik”-käsite vie ajatukset elektroniseen musiikkiin. NEU!-yhtyeellä, eräällä krautrockin tärkeimmistä tekijöistä, on E-Musik-niminen kappale. ”E-Musik” ilmeisesti viittaa ”vakavaan musiikkiin”, saksaksi ”ernste musik”.)

Ryhmän edellisen varsinaisen albumin, Spiralon, julkaisusta on vierähtänyt kuusi vuotta. Sen ja edeltäjänsä, Kometenbahn-julkaisun, välillä puolestaan oli vain vuosi, joten tällä kertaa taukoa voidaan pitää varsin pitkänä. Nyt käsillä olevaa, tupla-vinyylinä julkaistua Non Plus Ultraa on levyn kansien mukaan äänitetty vuosina 2016–2019, eli kiirettä ei ole varsinaisesti pidetty. Voidaankin sanoa, että ainakaan hutaistulta lopputulos ei kuulosta.

Non Plus Ultran avaava Die Suche nach dem Horizont vie syntetisoijineen ja kitaroineen mielikuvat 1970–1980-lukujen elokuvamusiikkiin. Bahnhof 77 -kappale lähtee liikkeelle pahaenteisyyttä huokuen. Se rauhoittuu sitten hetkeksi, mutta etenee edelleen syntetisaattoribasson johdattelemana äänimaisemiin, jotka tuovat mieleen John Carpenterin tai jonkin italialaisen eksploitaatio-ohjaajan neljänkymmenen vuoden takaisen elokuvan.

Jossain vaiheessa sähkökitarakin käy ulisemaan, ja kyllähän tässä jonkinlaista progeakin hieman viistetään. Niin, eiköhän lopulta Goblin ole se ilmeisin mielleyhtymä, jota nyt kiertelen ja kaartelen, ja taitavatpa edellä mainitut nimet tulla mieleen jonkin muunkin kappaleen yhteydessä. Onneksi tällaista musiikkia tehdään edelleen ja vieläpä näin hyvällä näkemyksellä.

B-puolen kappaleet, akustisesti käynnistyvä Der evige Wanderer ja Aus dem Kollaps geboren tarjoavat hieman edeltäjiään enemmän rytmiikkaa, mikä tuo mukavasti vaihtelua. Melodiakuluissa vieraillaan välillä jonkinlaisissa itämaisissa ulottuvuuksissa. Jälkimmäisen kappaleen rytmiikka yltyy johonkin hieman samansuuntaiseen kuin mitä viime vuonna Tampereellakin vieraillut Blue Man Group musiikkinsa saralla tekee. Aus dem Kollaps geboren on kuitenkin heidän tyypillistä tuotantoaan seesteisempi.

Levyn pisin kappale Hypnogenesis III rauhoittuu leijailevaan ambientiin, joka kasvaa vähitellen alun jopa pahaenteisen uhkaavilta kuulostavien kokeilullisten huminoiden kautta jälleen 1980-luvun elokuvamusiikista muistuttavaan keskitempoiseen kraut-syntetisaattorisykkeeseen. Teemoja varioidaan kiinnostavalla tavalla, joten yli 14,5 minuutin kestossaankaan sävellys ei tunnu ensinkään liian pitkältä. Kappale erottuu levyn huippukohtana.

Traumraum palaa jälleen tunnelmoivaan ambientiin, mutta edellisen sävelteoksen koko ajan elävän oivaltavuuden jälkeen kuuntelijan huomiokyky pyrkii herpaantumaan seesteisemmässä ja niukkaeleisemmän maalailevassa äänimaisemassa. Kokeellisimmillaan Non Plus Ultralla ollaan Hypnogenesis III:n lisäksi ehkä viimeisen kappaleen Die Vergangene Zukunft alkupuolella, jonka jälkeen musiikin melankolissävyinen elokuvallisuus kohottaa jälleen päätään.

Tuplalevyn kahdeksan kappaletta ovat melko pitkiä; niistä lyhinkin kestää reilut kuusi ja levy kokonaisuudessaan 81 minuuttia. E-Musikgruppe Lux Ohr luottaakin Non Plus Ultralla usein toiston voimaan, silti juuri riittävästi varioiden, jotta kuuntelijan mielenkiinto säilyy yllä. Tämähän on toki todettu moneen kertaan erityisen toimivaksi useammassakin musiikinlajissa.

Non Plus Ultralla ammennetaan erityisesti 1970-luvun ja seuraavan vuosikymmenen alkupuolen (saksalaisen) syntetisaattorimusiikin perinteestä sekä elokuvallisuudesta. Tangerine Dream -yhtye tässä ehkä olisi syytä vielä mainita, ja kyllä siellä Vangeliskin välillä vilahtaa.

Kokonaisuutena albumi ei tarjoa varsinaisesti mitään omaperäisyyden riemujuhlaa, mutta kohtalaisen monipuolista, paikoin hyvin kaunistakin elokuvallista tunnelmointia kuitenkin. Annettakoon lisäksi erityismaininta siitä, kuinka luontevasti sähkökitaraosuudet yhdistyvät syntetisoijiin.

Non Plus Ultra sopii työskentelyn taustamusiikiksi, mutta on parhaimmillaan keskittyneesti kuunneltuna. Suosittelen hankkimaan levyn vinyylinä, mutta mikäli haluaa aloittaa tutustumisen yksittäisestä kappaleesta suoratoistopalvelusta, on Hypnogenesis III oivallinen valinta.

Eros Gomorralainen

Pin It on Pinterest

Share This