1

Kolme ja puoli vuotta sitten kävin Liverpoolissa. Kuulin Everton Two Store -jalkapallomyymälän ämyreistä hauskan popkappaleen, jota en tunnistanut. Seuraavana päivänä kuulin pätkän samasta kappaleesta Fly in the Loaf -pubin saniteettitiloihin johtavassa portaikossa.

Sekä myymälässä että pubissa oli siinä määrin meluisaa, etten saanut kiinni mitä kappaleessa lauletaan. Bassomelodia kuitenkin iskostui tajuntaani heti. Ja selkeä käsitys siitä millaisesta musiikista oli kyse: 1980-luvun alun funkahtavasta postpunkista, modernista klubimusiikista ja indierockista vaikutteita ottaneesta erittäin coolista popista, joka synnyttää mielikuvia kadunkulmassa hengaavasta, halvoissa lenkkareissaan ja huppareissaan tupakoivasta ja purkkaa jauhavasta tyttöjengistä.

Hiukan jäi tietysti vaivaamaan, että mikäköhän kappale on. Ajattelin kuitenkin, että asia lienee helppo selvittää, kun se kerran on soinut kahden päivän sisään kahdessa niinkin erilaisessa paikassa kuin ostoskeskuksen futismyymälässä ja koko kansan pubissa.

Vähänpä tiesin!

Sillä vaikka kotiin palattuani perkasin Britannian hittilistat ja liverpoolilaisten radiokanavien soittolistat, vaikka pommitin sähköposteilla niin Everton-myymälän kuin Fly in the Loafin musiikkivastaavaa, vaikka julkaisin Facebookissa oman vaatimattoman versioni kappaleen bassomelodiasta, vaikka ystäväni lähti selvittämään asiaa kansainvälisen Reddit-verkoston avulla ja vaikka sain tuttaviltani ja tuttavantuttaviltani kymmeniä ja taas kymmeniä ehdotuksia, mysteeribiisi jäi mysteeribiisiksi.

Mutta ei siitä sen enempää!

Jos mikään edellä kirjoitettu tuntui edes etäisesti kutkuttavalta ja kiinnostavalta, suosittelen lämpimästi yhdysvaltalaisen Reply All -podcastin 158. jaksoa ”The Case of the Missing Hit”, jossa juontaja PJ Vogt ottaa asiakseen selvittää kalifornialaisen kuulijansa Tyler Gillet’n mieltä vaivaavan mysteeribiisin mysteerin.

Mysteeri on erityisen mielenkiintoinen siksi, ettei vastausta tahdo löytyä siitäkään huolimatta, että Gillet muistaa kappaleen sanoituksen ja melodian lähes täydellisesti – eikä senkään jälkeen, kun kappaleesta äänitetään Gillet’n muistikuvien perusteella ja studiomuusikoiden avustuksella demoversio, joka saatetaan musiikkimedian ja -teollisuuden huippuammattilaisten kuultavaksi.

Mistään aivan obskuurista kappaleesta ei kuitenkaan ole kyse: Gillet’n käsityksen mukaan tämä säkeistöltään The Barenaked Ladiesia ja kertosäkeeltään U2:sta muistuttava kappale oli vuosituhannen vaihteen Arizonassa ”iso hitti”. Ja onpa internetissä sen perään kysellyt toinenkin epätietoinen – Trinidad & Tobagosta!

On kiehtovaa kuulla musiikkialan ammattilaisten teorioita siitä, mistä mysteerissä on kyse. Onko kyse valemuistosta vai voiko vain kaksikymmentä vuotta vanha, radiossakin soinut kappale todella pyyhkiytyä ihmiskunnan muistista niin täydellisesti, ettei siitä löydy jälkiä edes internetistä?

Vajaan tunnin mittainen podcast on kuunneltavissa Gimlet Median verkkosivuilla.

2

Olin hämmästellyt Jeanne Dielmanin arkisia puuhia reilun puolen tunnin ajan, kunnes ymmärsin mitä oikein katselen: etiäistä The Sims -tietokonepelistä.

Belgialaisen Chantal Akermanin ohjaama elokuva – koko nimeltään Jeanne Dielman, 23 quai du Commerce, 1080 Bruxelles – oli Yle Teeman Naisten maaliskuun kirkkain helmi. Vuonna 1975 ensi-iltansa saanut 200-minuuttinen järkäle kertoo, tai pikemminkin näyttää kolme vuorokautta keskiluokkaisen yksinhuoltajarouvan elämästä.

Koska Jeanne Dielman on draama, siinä ennen pitkää tapahtuu jotain, mutta lumoavimmillaan se on ensimmäisen puoliskonsa aikana, kun yhtään mitään ei tapahdu. Koska olemmehan oppineet ajattelemaan, että perunoiden kuoriminen, astioiden tiskaaminen, kenkien plankkaaminen, vuoteen petaaminen ja piipahdus postikonttorissa eivät ole yhtään mitään.

Delphine Seyrig kuorii perunaa. Kuva: Yle Kuvapalvelu

Näyttelijä elokuvan nimiroolissa Delphine Seyrig. Kaikessa optimoidussa tehokkuudessaan hän on suorastaan hypnoottinen – yhtä hypnoottinen kuin The Sims -pelien arkeaan pyörittävät pikseli-ihmiset, jotka ovat koukuttaneet kaiken ikäisiä pelaajia monitoreidensa ääreen jo kahdenkymmenen vuoden ajan.

Katsoja tuudittautuu Seyrigin konemaisen täydellisyyden pauloihin hetkessä. Siksi tuntuukin niin ravisuttavalta, kun päivänä kaksi rouva Dielmanin ote alkaa herpaantua. Lusikka putoaa lattialle, nappi jää napittamatta. Glitchit pilaavat pelin.

Jeanne Dielmanin ehtii vielä juuri ja juuri katsoa Yle Areenasta. Perusteellisemmin elokuvasta voi lukea esimerkiksi Kulttuuritoimituksen Janica Branderin kirjoittamasta kritiikistä.

3

Vuoden toistaiseksi toiveikkain sarjakuvaruutu löytyy Kaino-Kustanteen julkaiseman Kuvatus 11 -albumin (2020) sivulta 41.

Siinä asiakas kysyy Lautapelit.fi-kaupan myyjältä. ”Onko teillä Pandemiaa?”

”Just loppu”, myyjä vastaa jurosti.

Kyse ei ole ajankohtaishuumorista; ruutu sijoittuu vuoden 2018 marraskuun 18. päivälle.

Pandemia on Matt Leacockin suunnittelema lautapeli, jonka perusperiaate tuntuu kylmäävän ajankohtaiselta: pelaajat voittavat tai häviävät yhdessä.

Ja asiakas kuvassa on puolestaan Kaija Papu, joka on tehtaillut Kuvatus-albumeja Kulttuuritoimitukseenkin kirjoittaneen ja piirtäneen Aino Louhen kanssa vuodesta 2004 asti.

Kuvatus-albumit ovat muodoltaan sarjakuvapäiväkirjoja. Aiheena on aina yksi kuukausi, jonka Louhi ja Papu dokumentoivat kronologisesti ensimmäisestä päivästä viimeiseen. Jokainen päivä on saanut yhden sivun kummaltakin sarjakuvataiteilijalta. Tällä kertaa aukeaman vasemmanpuoleinen sivu kertoo aina Louhen, oikeanpuoleinen puolestaan Papun päivästä.

Minitarinoiden teemat ovat sitä mitä sattuvat olemaan, elämää. Louhi pakertaa työhuoneellaan, järjestää syntymäpäiväjuhliaan, käy saaressa, lukee Ultra Bra -kirjaa. Papu valmistelee Australian-matkaa, käy Plantagenissa ja meditaatioluennolla sekä kipuilee rakkaushuolien ja polyamorisen elämäntavan haasteiden parissa.

Ei kuulosta paljon miltään, mutta kummasti koukuttaa. Papun ja Louhen tavoissa katsoa ja kuvata maailmaa ja kertoa siitä on samanlaisuutta ja erilaisuutta juuri täydellisessä suhteessa, jotta lukukokemuksessa on särmää ja dynamiikkaa silloinkin, kun homma menee viltin alla hyggeilyksi.

Muuten: Kuvatus 11 ei ole nimestään huolimatta yhdestoista vaan yhdeksäs Kuvatus-albumi. Otsikossa oleva luku viittaa kuukauteen, tällä kertaa siis marraskuuhun. Oletettavasti Kuvatuksia on siis luvassa vielä kolme, sillä helmi-, elo- ja syyskuu puuttuvat vielä sarjasta.

Kuvatuksia voi kysellä täältä.

4

Ihminen tarvitsee projekteja! Kuten: luenpa kaikki Harry Potter -kirjat, kun en ole koskaan tullut niitä lukeneeksi, ja katsonpa kaikki Harry Potter -elokuvat, koska olen nähnyt niistä sattumanvaraisesti vain muutaman.

Toistaiseksi on kannattanut. Kirjat ovat oikein hyviä, kuten myös elokuvat – lukuun ottamatta ehkäpä ensimmäistä, joka on kyllä söpö ja hassu mutta vähän piinallisellakin tavalla.

Kauhean kerettiläistä – mutta katsoin elokuvat ennen kirjoihin tarttumista. Ja koska katsoin elokuvat englanniksi, päätin lukea kirjat suomeksi.

Jaana Kaparin suomennos on erinomaista työtä muutenkin kuin nimien ja velhomaailman terminologian osalta. Teksti soljuu kauniisti, ja kunkin hahmon luonteesta piirtyy tarkka kuva sävykkäästi kirjoitetun dialogin kautta. Liekö laita niin kuin Tolkienin kirjojen, että suomennos (niissä Kersti Juvan) pätkii alkuperäisen?

Potter-elokuvat ovat silkkaa brittiläisten veteraanikomeljanttarien riemujuhlaa. Esimerkiksi Robbie Coltrane (Hagrid), Maggie Smith (Minerva McGarmiwa), David Thewlis (Remus Lupin), Emma Thompson (Sibylla Punurmio), Brendan Gleeson (Villisilmä Vauhkomieli), Ralph Fiennes (Lordi Voldemort), Imelda Staunton (Dolores Jane Pimento) ja etenkin Alan Rickman (Severus Kalkaros) sopivat rooliinsa niin täydellisesti, että ketään toista on vaikea kuvitella heidän tilalleen.

Noin kymmenvuotiaina superjulkisuuteen temmatut Daniel Radcliffe (Harry), Emma Watson (Hermione) ja Rupert Grint (Ron) kehittyvät hekin viimeistään kolmanteen elokuvaan mennessä ykkösluokan näyttelijöiksi. Ja elokuvista juuri kolmas, Harry Potter ja Azkabanin vanki (2004), onkin niistä jännittävin – ja aivan yhtä perusteltu valinta ohjaajansa, neljästi Oscarilla palkitun Alfonso Cuarónin parhaaksi elokuvaksi kuin mitä tahansa muukin (Roma, Gravity, Ihmiset pojat, Ja äitiäs kans).

5

Tampere-vinkki! Jos et ole vielä käynyt tutustumassa Lielahden ja Lentävänniemen kupeeseen nousseeseen Niemenrantaan, niin käy jo!

Lämmittää sydäntä nähdä kaupunginosa, joka on suunniteltu ja rakennettu niin, että ne muutamat alueen kulttuurihistorialliset tai muuten vain säästämisen arvoiseksi katsotut rakennukset ovat päässeet pääosaan.

Niemen kartanon pihapiiri rakennuksineen ja maailmansotien jälkeen pykätyt virkailijoiden asuinrakennukset antavat Niemenrannalle luonnetta, jota ei pelkästään uutta rakentamalla synny.

Samalla retkellä kannattaa piipahtaa Tampereen huolellisimmin piilotetussa helmessä, Reuharinniemessä, jonne päästäkseen täytyy poiketa Lentävänniemen ulkoilureitin varrelta ja löytää niemeen johtavat pitkospuut.

Kumpuilevan metsikön, kalliomuodostelmien ja upeat näkymät Näsijärvelle antavien rantojen lisäksi Reuharinniemestä löytyy kaksi lapinrauniota eli rautakauden aikaista hautaröykkiötä.

Eiväthän ne tietenkään ole paljon muuta kuin kasa kiviä – mutta siihen on hyvä asennoitua, jos lapinrauniohommiin päättää ryhtyä!

Antti Lähde