Kulttuuritoimituksen kymmenosaisessa sarjassa esitellään kuluneen vuoden erinomaisia asioita. Yhdeksäntenä vuorossa ovat sarjakuvat, puheohjelmat ja internet-ilmiöt Lauri Ahtisen Eropäiväkirjasta Antti Holman Radio Sodomaan ja Lankisen lukupiiriin.

Kulttuuritoimitus

Seuraavassa Kulttuuritoimituksen tekijät esittävät kuluneen vuoden erinomaisia sarjakuvateoksia, puheohjelmia ja internetin ilmiöitä. Esitellyt asiat eivät ole paremmuusjärjestyksessä.

Lista ei ole minkäänlaisen äänestyksen tai haudanvakavan komiteamietinnön tulos; siltä ei siis välttämättä löydy aivan jokaista vuoden parasta tuotosta näissä kategorioissa.

Jokainen esitellyistä asioista on kuitenkin ansainnut paikkansa listalla olemalla erinomainen – ainakin tekstin kirjoittajan mielestä. Antoisia lukuhetkiä ja erinomaista sarjakuva-, puheohjelma- ja internetvuotta 2020!

Lisää vuoden 2019 erinomaisia asioita löydät täältä!

* *

Sarjakuvat

Lauri Ahtinen: Eropäiväkirja

Lauri Ahtisen sarjakuvateos Eropäiväkirja (Like Kustannus) on häkellyttävä kuvaus avioerosta ja pikaisesta hullusta rakkaudesta eroprosessin keskellä. Tarinan minä on tekijä itse, Lauri. Kerronta on intensiivistä ja prosessin keskeisin tunne, häpeä, valuu kirjan sivuilta lukijan syliin.

Mieheyden ja isyyden riipaisevan avoin ja ristiriitainen kuvaus eropyörteen käänteissä salpaa hetkittäin lukijan hengen. Teos käy läpi eron eri vaiheiden tunteita eropäätöksen murskaavuudesta lapsille kertomisen kuristavaan ahdistukseen, alkoholinhuuruisesta vapaussekoilusta satumaisen uuden rakkauden löytymiseen.

Piirrosjälki on rosoista mutta inhimillisyyttä tihkuvaa. Ahdistus korostuu ihohuokosten, uurteiden ja roiskuvien kyynelten liioittelevissa muodoissa. Välillä kuvakerronta murtuu päähenkilön mielenliikkeiden mukana ryöpsähtelevän pirstaleiseksi palatakseen jälleen seesteisempiin asetelmiin ja milleniaalihipsteriyden rauhoittavaan aikalaiskuvastoon. Lempeän ironinen etäisyys tarinaan säilyy ja hymy vierailee tämän tästä lukijan kasvoilla. Samuli Hytönen

Ulla Donner: Sontaa

Dream Hackers Disruption Agency -nimisessä urbaanissa viestintätoimistossa suunnitellaan Pekkara-nimisen perunaproteiinimakkaran lanseerauskampanjaa. Perunassa ei tietenkään ole proteiinia, mutta ei se mitään.

Ulla Donnerin Sontaa-sarjakuvakirjan (S&S) lähtökohta on ensivilkaisulla kreisisti komediallinen. Hetken pohdinnan jälkeen se osoittautuu kiusallisen realistiseksi. Näkökulma nyky-yhteiskuntaan, somepöhisevään mediatodellisuuteen, ”luovan alan” työpaineisiin ja ilmeisen pysyvästi trendikkääseen muutos/tsemppi/fiilis/myyntijargoniin on kauhean todenmukainen.

Juuri tällainen rentoudessaan äärimmäisen ahdistava Dream Hackers Disruption Agency on aivan varmasti olemassa, sillä on vain joku muu yhtä svengaava nimi.

Sontaa on hauska ja ahdistava teos. Kuvailmaisultaan ja sarjakuvakerronnaltaan suvereenia menoa alusta loppuun. Pinnalta kevyt ja pohjalta painajaismaisen todellinen. Ville Pirinen

Hanna Gustavsson: Yölapsi

Ruotsissa jo vuonna 2013 ilmestynyt ja silloin vuoden parhaana ruotsalaisena sarjakuvana palkittu, mutta vasta tänä vuonna suomennettu Hanna Gustavssonin Yölapsi (Sammakko) kertoo 14-vuotiaasta Ingridistä eli Iggystä, finninaamaisesta teinilapsesta. Iggyn harmaa teinimössöelämä saa hetkellistä nostetta vanhemman coolin tyypin tapaamisesta. Ihailu ja ihastus törmäävät realiteetteihin ja Iggyn tunnemyrsky laantuu – ainakin näennäisesti.

Iggyn hahmo on se jöröttävä hevari yläasteelta, joka oli kaukana omasta tyttöydestäni ja optimismistani. Syvimmät tunteet, hämmennykset ja yksityiset hetket ovat kuitenkin samastuttavia ja inhorealistiset lähikuvat purskauttavat teiniangstin kipeän lähelle.

Yölapsi on piirretty täydellisen karulla viivalla, ja välillä mustavalkoinen maailma tekisi mieli värittää yhtä intensiivisillä väreillä kuin sen sini-violetti kansi. Gustavsson on taitava ilmeissä ja yksityiskohdissa ja toivonkin, että Iggyn elämää seuraava jatko-osa Iggy 4-ever suomennettaisiin myös pian. Aino Louhi

Juliana Hyrri: Satakieli joka ei laulanut

Juliana Hyrrin esikoisteos Satakieli joka ei laulanut (Suuri Kurpitsa) luo pahaenteisen vireen jo nimellään. Sarjakuvanovellikokoelman ensimmäisestä tarinasta lähtien on selvää, että nyt syvennytään lapsuuskokemuksien synkempään päähän.

Ajatus lapsuudesta viattomuuden aikana tuntuu olevan vain aikuisten tapa sulkea silmät lasten todellisuudelta; siltä, että aikuisuus tihkuu lapsen maailmaan väistämättä, kuoleman, elokuvien, barbileikkien, vääränlaisen kosketuksen tai muiden sosiaalisten tilanteiden kautta. Nyt aikuisuudesta katsottuna lapsen logiikka on erikoista, ambivalenttia ja unenomaista. Joitain olennaisia ihmisyyteen kuuluvia tunteita ja ominaisuuksia uupuu vielä.

Hyrri kutsuu tarinoillaan muistamaan tilanteita, joita lukija on painanut pois mielestään. Tarinankerronta on taitavaa ja monikerroksista, erilaisten tekniikoiden hallinta vakuuttavaa. Erityisesti olen ihastunut pehmeän lyijykynän ja pyyhekumin yhteistyöhön, jolla syntyy muun muassa täydellinen vetinen maisema bussinikkunasta katsottuna. Pyöreäpäiset, suurisilmäiset hahmot ovat ilmeikkäitä ja hellyttäviä. Aino Louhi

Aino Louhi: Mielikuvitustyttö

Mielikuvitustyttö

Lapsuus Tampereella oli monisyistä aikaa. Isokokoisena poikana piti päivittäin varautua todistamaan itsensä nyrkein. Tytöt kiinnostivat, mutta niitä ei uskaltanut lähestyä. Pääsiäisenä oli aina harmaata ja vappuna satoi aina vettä. Vanhemmat eivät antaneet katsoa telkkarista niitä ohjelmia, joista luokkakaverit puhuivat.

Toisaalta aina oli ystäviä. Koulussa oli kivaa. Oli Twisted Sister ja Kiss, salaa myös Dingo ja Duran Duran. Oli jalkapalloa ja jääkiekkoa ja kalastamista. Oli villejä leikkejä lähimetsässä.

Ennen kaikkea oli turvalliset vanhemmat ja mahtava isosisko, jonka kanssa ei tarvinnut ikinä riidellä.

Aino Louhin sarjakuvaromaani Mielikuvitustyttö (Suuri Kurpitsa) ei ole menettänyt tehoaan kymmenien lukukertojenkaan jälkeen. Lapsen kasvutarina nuoreksi aikuiseksi on surullinen mutta lohtua antava. Vaikka Mielikuvitustytön tarinat ovat erilaisia kuin itse kokemani, sen tuottamat tunteet ovat aitoja ja tuttuja. Kipeä ystävyys, menettämisen pelko, häpeä ja nolous, epävarmuus ja hyväksynnästä seurannut onni. Ensimmäisen pusujen arkuus ja oikeiden ihmissuhteiden kömpelyys.

Mielikuvitustyttö on mestariteos, joka muistuttaa siitä, kuinka ihanaa sarjakuva voi parhaimmillaan olla. Antti Granlund

Riad Sattouf: Tulevaisuuden arabi 4 (Lapsuus Lähi-idässä 1987–1992)

Eurooppalaisen sarjakuvan viime vuosien onnekkaimpia keksintöjä on ranskalais-syyrialaisen Riad Sattoufin moniosaiseksi kasvanut omaelämäkerrallisten ”graafisten romaanien” loistava Tulevaisuuden arabi -sarja (WSOY). Sen julkaisut etenivät 2019 neljänteen osaansa. Siinä tekijän länsimainen ja muslimi-identiteetti käyvät sotaa perheriitojen ja teini-ikäistymisen katveessa.

Syyrialaisisän ja ranskalaisäidin poika Riad Sattouf kertoo lapsuudestaan ja nuoruudestaan lapsen vähän naiivilla katseella, mikä terävöittää kuvia Muammar Gaddafin tai Hafez Al-Assadin arabidiktatuureista. Isänsä, pan-arabisti Abdel-Razakin Sattouf esittää machona ja rasistina ja silti jotenkin liikuttavana miehenä, joka ei voinut mitään juuttumiselleen perinteen ja modernisaation väliin.

Sattouf vähät välittää minkäänlaisten identiteettitunnusten liehuttelusta, koska ei tahdo kenenkään maskotiksi. Se antaa hänelle vapauden rienata ketä huvittaa. Antti Selkokari

Brian K. Vaughan, Cliff Chiang & Matt Wilson: Paper Girls 2015–2019

Mikäli jonkun muunkin on vaikea kestää eeppisen ja tämän hetken parhaan sarjakuvan, Sagan, taukoa, suosittelen vieroitusoireita lievittämään kirjoittaja Brian K. Vaughanin toista sarjaa, Paper Girlsia.

Pikaisella vilkaisulla se saattaa vaikuttaa vain yhdeltä 1980-lukua haikailevalta teiniseikkailulta à la Stranger Things. Paper Girls kuitenkin katsoo 1980-lukua vähemmän ruusuisten silmälasien läpi, eikä perustu pelkästään tekijöiden ihannoimien populaarikulttuuri-ikonien lainailuun ja toistoon.

Kuuteen albumiin jakautuvassa tarinassa lehdenjakajatytöt tempautuvat vahingossa mukaan kahden tulevaisuudesta saapuvan ryhmän väliseen taisteluun. Kuten niin usein, aikamatkustuksen lainalaisuuksien liiallinen ajattelu johtaa tässäkin tarinassa vain päänsärkyyn, joten huomattavasti parempi vaihtoehto on keskittyä viihdyttävään ja jännittävään tarinaan.

Cliff Chiangin piirrokset ja Matt Wilsonin pastellinsävyiset värit tukevat tarinaa loistavasti. Brian K. Vaughan on scifisarjakuvan kirjoittajana nykysarjakuvassa vertaansa vailla. Mikäli et ole vielä tutustunut hänen sarjakuviinsa, joita ovat Paper Girlsin lisäksi muun muassa Y: the Last Man, Marvelin Runaways, Ex Machina ja edellä mainittu Saga, nyt on korkea aika. Riikka Oksanen

* *

Puheohjelmat

Antti Holma / Auta Antti!

Miten hän teki sen? Kietoi noin puolet suomalaisista pauloihinsa ryystämällä ”kapsulikahvia” newyorkilaisessa komerossa ja jakamalla nenäkkäitä ja suorasanaisia neuvoja saatesanoilla ”en ole minkään alan ammattilainen”?

Toki Antti Holmalla oli laaja fanikuntansa jo ennen Auta Antti! -podcastia, mutta itselleni Holman nerous avautui vasta sen myötä. Uskon, että Holman hahmo – avoin, empaattinen, suorasukainen ja omat rajansa tiukasti vetävä höppänä – on antanut useille ihmisille merkityksellisiä, jopa elämänsuuntaa muuttavia neuvoja. Podcastin 18 jaksossa on käsitelty asioita laajalla skaalalla, aina kuohkeista kakuista ja sähköhammasharjojen säilytyksestä alkoholismiin ja kuolemaan.

Ihmiselle, joka lähtökohtaisesti häpeää kaikenlaisia asioita koko ajan, yksi voimaannuttavimmista jaksoista oli niin kutsuttu häpeä-jakso. Holma kuvaa siinä tarkasti omia häpeällisiä hetkiään ja sanoittaa selkeästi, miksi mitäkin asiaa häpeää. On helpottavaa kuulla, että muitakin hävettää yhtä paljon. Ja että oikeasti ketään ei kiinnosta.

Antti Holma, toteemieläimeni. Aino Louhi

Jättiläisaskeleet – jazzin ihmevuosi 1959 -sarja

Oli kulunut 60 vuotta siitä, kun jazzin saralla tapahtui paljon. Tämän huomasivat tamperelaistoimittajat Pasi Heikura ja Jari-Pekka Vuorela. He laativat 8-osaisen Jättiläisaskeleet-sarjan muutamista vuoden 1959 merkkilevytyksistä. Heikura toimi haastattelijan roolissa ja Vuorela asiantuntijana. Ohjelmat lähetettiin Ylen Radio 1:n kesän aikana ja olivat Areenassa kuultavissa vielä useiden viikkojen ajan.

Nämä kahdeksan albumia ovat Miles Davis: Kind Of Blue, John Coltrane: Giant Steps, Ella Fitzgerald: Sings Ira And George Gershwin Songbook, Sonny Rollins: Freedom Suite, Duke Ellington: Anatomy Of A Murder, Charles Mingus: Mingus Ah Um, Dave Brubeck Quartet: Time Out ja Ornette Coleman: The Shape Of Jazz To Come.

Heikuran ja Vuorelan lupsakka jutustelu ja sen lomassa jakama tieto näistä albumeista ja artisteista on tiivistetty hyvin ottaen huomioon, että ohjelmien kesto on puolen tunnin luokkaa. Toivon, että sarja lähetettäisiin uusintana. Areenassa ne kuunteli helposti yhteen putkeen. Marita Nyrhinen

Naisasiatoimisto Kaartamo & Tapanainen

Yle Puheen viikoittain ilmestyvä ajankohtaisia ja ajattomia tasa-arvoasioita käsittelevä ohjelma Naisasiatoimisto Kaartamo & Tapanainen on opettanut minulle viimeisen vuoden aikana paljon. Se on syventänyt tietämystäni ja lisännyt ymmärrystäni patriarkaatista, tasa-arvosta ja itsestäni.

Ohjelma on myös opettanut minulle keinot, joiden avulla tehdään hyvän radio-ohjelma. Nee ovat: 1. Juontajapari, joka tulee saumattomasti toimeen keskenään (ja jakavat samanlaisen huumorintajun, mutta eivät sorru nauramaan inside-jutuilleen, joita kuulija ei voi ymmärtää). 2. Ajankohtaiset aiheet, joihin toimittajat ovat perehtyneet kunnolla ja joista asiantuntijavieraat ovat kertomassa tarkemmin. 3. Tunnin mittaisen ohjelman eri osiot ovat tasapainossa keskenään, tarkkaan mietitty, mitattu ja asetettu keskenään oikeaan järjestykseen.

Yksinkertaista, mutta silti niin ilmeisen vaikeaa. Toivottavasti saadaan kuulla lisää tällä kaavalla tehtyjä radio-ohjelmia myös jatkossa. Merja Häikiö

Roman Schatzin Maamme-kirja

Roman Schatzin Maamme-kirja on tämän suomalaistakin suomalaisemman saksalaisen puraisu Ylen Radio 1:llä suomalaisuuteen, joka niin rakastaa saksalaista kulttuuria, asennetta ja maata.

Roman Schatzilla on aina asiaa, joka satuttaa ja avaa silmät. Hän puhuu vieraansa kanssa vaikka sitten Porojen maasta tai Kuluttavasta elämästä. Katse meihin on ilkikurinen, vinon huvittunut mutta vilpitön, arvostavakin.

Ja saksalaisuuden piikikkäästi rinnalle tuova.

Roman Schatzin Maamme-kirja on ikkuna Eurooppaan, suora yhteys Angela Merkeliin, bratwurstiin ja Berliiniin, silta kahden kummallisesti ja vähän häpeällisestikin yhteen kietoutuneen kansan välillä.

Schatzin kiinnostavuutta lisää sekin, että isovanhemmista löytyy niin kansallissosialistien kannattajia kuin juutalaisiakin. Anne Välinoro

Radio Sodoma

Podcast-puolen vuoden ruskea valopilkku oli Antti Holman Radio Sodoman toinen tuotantokausi. Helvetin suosituimmassa ohjelmassa seikkailevat jälleen ykköskaudelta tutut hahmot, kuten Kalevi Tuoninen, Risto-täti, Aira-Mari Raitahauta-Haaparauta sekä Saatana, ja totutusti vain överiksi vedetty riittää.

Reseptiin kuuluu ohjelmaparodioita, puujalkavitsejä, kives-, kusi-, paska- ja persejuttuja, pedofiliahuumoria ja muita valikoituja tabuja sekä ennen kaikkea armotonta pilkkaa aikamme henkisen ilmapiirin ja julkisen keskustelun kustannuksella.

Kullipoliisit-segmentti irvailee rokkiradioiden munanhajuiselle estetiikalle. Kulttuurikomero puolestaan havainnollistaa överiydestään huolimatta melko tarkkapiirtoisesti, kuinka pihalla ryppyotsaisen taidekuplan sisällä elävät ihmiset voivat pahimmillaan elää. Risto-tädin juontama Lasten laiva yhdistää aikuisten törkyjutut lastenohjelmaformaattiin taatun provosoivasti.

Kotimainen komediakenttä tarvitsee Radio Sodoman kaltaista rivoa sekoilua – jos ei muuten niin Jouko Turkan ilmaisua käyttääksemme ”rangaistukseksi Suomen kansalle”. Jantso Jokelin

Tarinoiden yö

Yö on otollisinta aikaa keskittyä radion kuuntelemiseen. Yle Radio 1:n öitä on pian 30 vuotta hallinnut Yöklassinen, jokseenkin korkeatasoinen kulttuuripalvelu. Mutta rajansa silläkin: onhan vuorokaudesta toiseen soivassa klassisessa musiikissa toki vähän joustamisen varaa.

Poikkeuksia ja erikoisöitä onkin viime vuosina ilmaantunut ohjelmakaavioon. Avaruusromun Pitkä ja hiljainen yö aina on muodostunut jo Pyhäinpäivän perinteeksi.

Itselleni uusi tuttavuus oli 16.–17.11.2019 lähetetty Tarinoiden yö, joka perustui Tarinatarha-nimisen ohjelman jaksoihin. Vaan mikäpä autuus oli kuunnella Yle Radio 1:n tuttuja kuuluttajaääniä kerrankin oikein ajan kanssa. Muiden muassa Jari Aulan, Maaria Holman ja Juha Salomaan taitavasti ja rauhallisesti lukemat novellit loivat syksyistä takkatulitarinointia muistuttavan yötunnelman, jollaista ehkä tietämättäni olin kauan kaivannut. Novellien välissä soi taidolla valittu klassinen musiikki, jonka aikana ehti sulatella vaikkapa de Maupassantin Katumusta.

Vaikkapa kerran kuukaudessa Yöklassinen voisi joustaa jollekin tällaiselle erikoisyölle, se ei tärkeää instituutiota romuttaisi. Jukka Sammalisto

* *

Internet

Lindsay Ellisin videoesseet

Lindsay Ellis on 35-vuotias, elokuvahistoriaa ja -teoriaa opiskellut ”tubettaja”, jonka populaarikulttuuria analysoivat videoesseet ovat saavuttaneet miljoonat katsojat. Hänen suosituimpia videoitaan ovat muun muassa How Aladdin Changed Animation (by Screwing Over Robin Williams), Hercules, Disney’s Beautiful Hot Mess ja The Hobbit: A Long-Expected Autopsy.

Ellis on erikoistunut suuren budjetin elokuvien analysointiin (etenkin Disney tuntuu olevan hänen suosikkikohteitaan), mutta seasta löytyy myös kiinnostavia kirjallisuuden teorioita ja ilmiöitä käsitteleviä videoita (Death of the Author), sekä Youtuben toimintaa kartoittavia analyyseja (YouTube: Manufacturing Authenticity [For Fun and Profit!]).

Videot ovat täynnä perusteellisesti taustoitettua asiaa videonäytteineen, mutta Ellis on myös todella luonteva, yleensä piikikäs ja etenkin viihdyttävä esiintyjä. Hän osaa luennoida puuduttavistakin teorioista tavalla, joka vetoaa sekä jo asiaan perehtyneisiin katsojiin että kevyemmällä otteella viihteestä kiinnostuneisiin ihmisiin. Riikka Oksanen

Lankisen Lukupiiri

Suomen miesten jääkiekon MM-joukkueen maalivahti Kevin Lankinen teki keväällä vuoden lukemisen edistämisteon, kun hän kertoi mediassa rentoutuvansa otteluiden välillä lukemalla kirjaa. Lankinen hehkutti kirjaan uppoamisen taian olevan niin ihmeellistä, että kaikki muu häviää ympäriltä.

Alkujaan Helsingin uutisissa julkaistussa haastattelussa Lankinen kertoi lukevansa parhaillaan Hanya Yanagiharan romaania Pieni elämä. Seurauksena maininnasta kyseinen teos loppui kirjakaupoista ja ponkaisi kirjastojen varauslistojen kärkeen. Media villiintyi, ja syntyi käsite Lankisen lukupiiri.

Sittemmin Lankisen lukupiiri on konkretisoitunut samannimiseksi Facebook-ryhmäksi, jossa keskustellaan lukukokemuksista. Ryhmän yli 13 000 jäsenessä on takuulla mukana lukemisesta jo muutenkin innostunutta väkeä, mutta haluan optimistisesti uskoa, että Lankinen on esimerkillään inspiroinut kirjan äärelle myös sellaisia urheilevia nuoria (tai vanhempiakin penkkiurheilijoita), joiden ykkösharrastuksiin kirjat eivät ole aiemmin kuuluneet. Anna Elina Isoaro

Nainen huutaa kissalle

Yksi vuoden lempimeemeistäni koostuu kahdesta aiemmin verkon ihmemaahan putkahtaneesta kuvasta.

Ensimmäinen pölähti ilmoille joulukuussa 2011. Se on Beverly Hillsin täydelliset naiset -tosi-tv-ohjelmasta irrotettu kuvakaappaus, jossa ohjelman tähti Taylor Armstrong osoittelee raivoisasti sormellaan toisen tähden Kyle Richardsin rauhoitellessa tätä.

Toisessa kuvassa hämmentyneen näköinen kissa istuu pöydän ääressä salaatti edessään, Kuva ilmaantui internetiin kesällä 2018 tekstillä: ”He no like vegetals”.

Vapunpäivänä 2019 kuvat päätyivät onnellisesti yhteen ja niin sanotusti räjäyttivät Internetin Twitter-käyttäjä @MISSINGEGIRLin postatessa ne saatteella: ”These photos together is making me lose it”. (Vapaasti käännettynä: ”Nämä kuvat yhdessä saavat aikaan hepulin.”)

Ja toden totta, melankolisempikin pääkoppa riemuitsee joka kerta kuvaparin tullessa vastaan – oli siihen yhdistetty tekstiä tai ei. Meemi on vilkkunut ruuduillani monina erilaisina versioina pitkin vuotta. Lempivariaatioissani kissa on keskiössä Leonardo da Vincin Viimeisessä ehtoollisessa. Elissa Määttänen

Readly

Ilman esikuvia minusta ei olisi milloinkaan tullut toimittajaa. Ja ne esikuvat löytyivät poikkeuksetta painetusta sanasta: 1960-luvun Hesarin kulttuuriosasto, Parnasso, Filmihullu, Melody Maker, Rolling Stone, Crawdaddy, Zigzag

Nyt painettu sana on kuollut. Muutama aikakauslehti yhä kotiin kannetaan, mutta niitä oikeastaan vain selailen. Journalismi kuitenkin elää ja voi hyvin.

Itse asiassa luen nykyään useampia lehtiä kuin koskaan ennen. Se johtuu osaksi siitä, että sanomalehtien digiversioita pääsee lukemaan samaan aikaan Tampereella ja Lontoossa, mutta pääasiassa kuitenkin siitä, että Readly-appin kautta voi alle kympin kuukausihinnalla valita 4 000 aikakauslehden valikoimasta.

Otetaanpa esimerkiksi kulunut viikko. Silloin lukuvuoron saivat Uncut, Newsweek, Prog, TV&Satellite, Times Literary Supplement, Mojo, Time, Q, Record Collector, Stereophile, Shindig!, Fortean Times, Jazz Times, R, The New European, Goldmine

Totisesti me elämme yltäkylläisyyden aikoja! Timo Kanerva

Sivulauseita

Bloggaaminen on aliarvostettu kirjoittamisen muoto. Pahimmillaan sitä pidetään pyrkyryytenä, jonka ainoa tarkoitus on haalia kirjoittajalle ilmaista tavaraa ja pääsy kissanristiäisiin. Kirjailija Helmi Kekkosen blogi osoittaa, että bloggaaminen voi olla tasavertainen tekstityyppi muiden joukossa.

Kekkosen Sivulauseita-blogin voisi määritellä löyhästi lifestyleksi. Hän kirjoittaa runsaasti kirjallisuudesta, mutta myös elämästään, ajatuksistaan ja arvoistaan. Matti Nykäsestä ja äitiydestä. Kun Nykänen kuoli, ja Kekkonen kritisoi hänestä rakennettua henkilökulttia, kansa raivostui. Kekkonen osui tabuun ja näytti, että bloggaaminen voi olla paljon enemmän kuin ilmaisen tavaran esittelyä. Se voi olla yhteiskunnallista keskustelua.

Kekkosen tyyli ei kuitenkaan ole provokatiivinen. Kieli on kaunokirjallista, eikä otsikoista aina selviä, mitä kaikkea kirjoitus käsittelee. Tyyli ei ole kovin nettimäinen, eikä Kekkonen kalastele klikkejä. Sivulauseita on nautinnollista luettavaa ihmiselle, joka arvostaa huolella työstettyjä ajatuksia ja viimeisteltyä tapaa ilmaista ne. Janica Brander

Twin Peaks ACTUALLY EXPLAINED (No, Really)

Rakastan Twin Peaksiä ja sen vatvomista kaikissa muodoissaan. Minua kiinnostavat yhtä lailla sarjan katsojissaan synnyttämät tulkinnat ja mielikuvat kuin pilkkuaviilaavat teoriat siitä, mitä sarjassa juonen tasolla itse asiassa ”tapahtuu” tai mitä David Lynch ja Mark Frost ovat sillä halunneet mahdollisesti ”kertoa”.

Lokakuun lopulla löysin monen muun sarjan fanin tavoin itselleni uuden Twin Peaks -auktoriteetin. Hän on Rosseter, elektronisten pelien maailmasta hiljalleen elokuvien pariin siirtynyt yhdysvaltalaisvloggaaja.

Rosseterin Youtubessa julkaisema neljän ja puolen tunnin (!) mittainen analyysivideo Twin Peaks ACTUALLY EXPLAINED (No, Really) on nimetty niin röyhkeästi, että jollei se olisi lunastanut lupaustaan niinkin täydellisesti kuin lunastaa, olisin julistanut sitä kohtaan ikuisen sodan.

Mutta se on upea, ehjä, ihana, kunniahimoinen, selkeästi jäsennelty ja kaunis ja rakastan sitä.

En paljasta teoriasta tässä sen enempää, koska a) en halua riistää keneltäkään videon katsomisen ja sen synnyttämien oivallusten nautintoa ja b) se ei käy ihan käden käänteessä.

Sen kuitenkin lupaan, ettei videon katsominen ja mahdollinen ”totuuden paljastuminen” suinkaan tapa kiinnostusta Twin Peaksiä kohtaan (kuten vaikkapa kaikenlaisia selityksiä kavahtava David Lynch saattaisi ajatella) vaan päinvastoin syventää entisestään kokemusta sarjasta ja sytyttää kipinän katsoa ja lukea koko hoito jälleen kerran uudelleen, uusin silmin. Antti Lähde

Jaakko Yli-Juonikkaan twitter-tili

Minulla ei tietääkseni ole omaa twitter-tiliä, mutta kirjailija Jaakko Yli-Juonikkaan twiittejä tulee lurkattua innokkaasti. Yli-Juonikas lienee nykykirjailijoistamme oikukkain, mikä näkyy hänen holtittomassa mikroblogikäyttäytymisessään.

Yli-Juonikas sirklailee rohkeasti heikoilla jäillä ja pulahtaa tuon tuosta huonon maun hyisiin vesiin, mutta ei sentään aivan suin päin: Twitter-äänestyksellä ratkaistiin se, onko soveliasta julkaista Baltzar– tai Mengele-aiheinen Susikoira Roi -vitsi. Äänestys järjestyi myös hallituskriisin lieveilmiöistä: ”Mikä Doors-klassikko sopisi parhaiten #ovilive’n taustalle?” Break on Through vei voiton 37 % äänisaaliilla, Riders on the Storm jäi niukasti hopealle.

Lainataan tähän vielä harmiton Huuhkaja-aiheinen Roi-vitsi joulukuun viidenneltä päivältä: ”Eräs Huuhkajien fanikerho halusi karsia liiallista juopottelua toiminnastaan. Jaloviinalla läträämisen tilalle toivottiin hillittyjä viinipruuveja. Jäsenet vetosivat puheenjohtaja Roihin: ’Dokaaminen jankuttavaksi pultsaroi. Otetaanpa punkut tavaksi, Jaltsa-Roi’.”

Suosittelen seuraamaan Yli-Juonikasta, mutta varo: mielesi voi pahoittua. Juho Hakkarainen