Vuoden 2019 erinomaiset #8: 20 konserttia, keikkaa ja festivaalia

Kulttuuritoimituksen kymmenosaisessa sarjassa esitellään kuluneen vuoden erinomaisia asioita. Kahdeksantena vuorossa ovat elävän musiikin tapahtumat Hexvesselin Tuomiokirkon-konsertista pianisti Ville Hautakankaan kantaesityksiin ja Suvilahden Flow Festivaliin.

Kulttuuritoimitus

Seuraavassa Kulttuuritoimituksen tekijät muistelevat kahtakymmentä kuluneen vuoden erinomaista konserttia, keikkaa ja musiikkifestivaalia. Esitellyt konsertit eivät ole paremmuus- vaan aakkosjärjestyksessä esittäjän tai tapahtuman mukaanmukaan.

Lista ei ole minkäänlaisen äänestyksen tai haudanvakavan komiteamietinnön tulos; siltä ei siis välttämättä löydy aivan jokaista vuoden kahdestakymmenestä parhaasta musiikkitapahtumasta.

Jokainen esitellyistä konserteista on kuitenkin ansainnut paikkansa listalla olemalla erinomainen – ainakin tekstin kirjoittajan mielestä. Antoisia lukuhetkiä ja erinomaista musiikkivuotta 2020!

Lisää vuoden 2019 erinomaisia asioita löydät täältä!

* *

Conversations With Nick Cave Helsingin Musiikkitalossa

Kun Nick Caven Euroopan-kiertueen Conversations With Nick Cave – an Evening of Talk and Music liput tulivat alkuvuonna myyntiin, Suomi ei ollut listalla. Ostin lipun Edinburghin tilaisuuteen. Sitten tuli tieto, että kiertue jatkuu ja tulee myös Suomeen. Sinne!

Helsingin Musiikkitalon keskustelu- ja musiikki-ilta toimi samalla konseptilla kuin muuallakin. Cave esitti lähes 20 laulua, jotka hän säesti flyygelillä. Kappaleiden esitysjärjestys vaihteli yleisön esittämien kysymysten mukaan. Suomalaiset yllättivät keskustelunhalukkuudellaan. Kysymykset ja keskustelun aiheet eivät olleet välttämättä yhtä syvällisiä kuin Edinburghin tilaisuudessa.

Nick Cave osaa ottaa yleisönsä. Kolmen tunnin aikana keskustelu ja musiikki vuorottelivat tasapainoisesti. Päästiin harvinaiseen vuorovaikutustilanteeseen, kun artisti kertoi yleisölleen avoimesti henkilökohtaisista kokemuksistaan ja tuntemuksistaan. Tilaisuuden intiimiyttä korostivat flyygelin läheisyyteen sijoitetut pöytäryhmät, joiden ääreen harvat ja valitut pääsivät. Marita Nyrhinen

* *

Flow Festival Helsingin Suvilahdessa

Ajaton ja jo lähes ikiaikainen The Cure tarjosi Flow Festivalilla jälleen uusille sukupolville tummanpuhuvia aikuistumispolkuja yli parituntisen hittikimaran muodossa. Alkuaikojen synkkä postpunk yhdistyi hurmaavalla tavalla yhtyeen kultakauden rakkaudentäyteiseen popihanuuteen. Materiaalia kuultiin tasaisesti kaikilta levyiltä aina Wishiin asti. Samuli Hytönen 

Myös Maustetytöt jäi Flow’n keikoista mieleen. Joku mainitsikin jo, miten nykypäivän uudet laulajat ovat jotenkin niin keskiluokkaisen sisäsiistejä. Maustetytöissä tunnistan sen saman junantuoman pikkukylän tytön olemuksen, joka on osa itseäni. Ja mikä muu bändi laulaa niin osuvasti nykypäivän vitutuksesta kuin Maustetytöt. Eija Niskanen

* *

Claudio Simonetti’s Goblin Tampereen Pakkahuoneella

Italialainen Goblin-yhtye on parhaiten tunnettu luomastaan maailman hienoimmasta elokuvamusiikista, vaikka se on julkaissut myös muunlaisia albumeita. Eniten yhteistyötä ryhmä on tehnyt maanmiehensä, kauhu- ja giallo-tyylittelijä Dario Argenton kanssa tämän lukuisissa elokuvissa, kuten Deep Red (1975), Suspiria (1977), Tenebrae (1982) ja Phenomena (1985).

Nykyään yhtyeen jäsenistöä vaikuttaa noin neljässä kokoonpanossa, jotka kaikki soittavat Goblinin tuotantoa. Kosketinsoittaja ja säveltäjä Claudio Simonettin versio saatiin kokea Tampereella toukokuussa.

Ryhmä oli erittäin kovassa iskussa ja soitti nimenomaan Goblinin parhaita instrumentaalisia elokuvamusiikkiklassikkoja pakottamattomalla otteella. Yhtyeen progressiiviseksi rockiksi useimmiten luokitellun, omintakeisen musiikin lisäksi tarjolla oli visuaalista antia, kun molemmin puolin esiintymislavaa esitettiin katkelmia elokuvista, joista kuullut kappaleet olivat peräisin. Yhdessä nämä tarjosivat upean kokemuksen.

Bändi esiintyi samalla kiertueella myös Helsingissä. Suomen-konserteista on määrä ilmestyä live-levy alkuvuodesta. Eros Gomorralainen

* *

Jussi Halme Salhojankadun Pubin jameissa

Vuoden alussa, Svart Recordsin julkaistessa Jussi Halmeen urakatsauksen Funny Funk ’N’ Disco 1983–1991), kuului Tampereella taas jurnutusta rockpiireistä. Iskelmälaulaja Laila Halmeen poika Jussi edusti aikoinaan mitä epäautenttisinta menoa: avoimen viihteellistä diskoa ja kalliita syntetisoituja jazzsointubiisejä. Lisäksi Halme antaa vaikutelman ylitsepursuavasta positiivisuudesta, perinteisen Suomi-melankolian ja rockin angstin vastakohdasta, joka kirjoittaa Facebook-päivityksensäkin huutomerkein.

Kun tämä muistetaan, Halmeen ainutlaatuisuus Suomessa, hyvin tuotetun sulavuuden ohella, vain korostuu. Salhojankadun Pubin keikka oli äärimmäistä taituruutta sekä Halmeen kosketintaitojen että taustabändin (Ville Rauhala, Sami Sippola, Janne Tuomi) osalta. Keikan pituus tosin jäi vain neljään kappaleeseen, mutta viis lyhyydestä, kun täysin ansaittua ”viimeinkin minua ymmärretään” -henkeä oli ilmassa. Gaius Turunen

* *

Ylva Haru Kuivaamossa Uusi Tampere -festivaalilla

Ylva Haru on itselleni uusi tuttavuus kotimaisen musiikin saralla. Pääsin käymään hänen keikallaan kaksi kertaa tämän vuoden aikana.

Uusi Tampere -festivaalilla Haru esiintyi lauantaina Skeittihallissa soolona. Esitys oli yksinkertaisesti valloittava. Kuuntelin Linnut-esikoisalbumia keväällä pari viikkoa putkeen, ja heinäkuun keikalla aloin välittömästi tapailla laulujen sanoja pääni sisällä kehoni nauliintuessa paikalleen. Skeittihalli sulkeutui omaksi kuplakseen, jonka ulkopuolelle ympäröivä festarimeno mölinöineen jäi.

Ylva Harusta tekee kertakaikkisen valloittavan on se vaivattomuus ja helppous, joka häntä ympäröi. On vaikea ymmärtää miten esiintyminen voi olla yhtä aikaa niin virheetöntä, mutta ei kliinistä, niin herkkää, mutta ei kliseistä, ja niin rentoa, mutta silti niin hallittua.

Onneksi kaikkea ei tarvitse aina ymmärtää, voi vain nauttia. Merja Häikiö

* *

Ville Hautakankaan 12 kantaesitystä pianolle Tampere-talossa

Pianotaiteilija Ville Hautakankaan konserttisarja 12 kantaesitystä pianolle sai alkunsa Suomen Kulttuurirahaston Pirkanmaan rahaston myönnettyä Hautakankaalle apurahan kahdentoista pianokappaleen tilaamiseen. Hautakangas valitsi kaksitoista säveltäjää, joilla on pitkäaikainen suhde Pirkanmaahan vakituisena asuin- ja opiskelupaikkana, ja tilasi jokaiselta noin viiden minuutin mittaisen pianokappaleen.

Useimmat sarjassa kuullut säveltäjät ovat opiskelleet vuonna 2000 alkaneessa PIRAMK/Musiikin säveltäjän koulutusohjelmassa, jonka lehtorina toimi Jouni Kaipainen.

Sarjaa voidaan pitää kunnianosoituksena koulutusohjelmasta kehkeytyneelle menestystarinalle sekä myös kannanottona tamperelaisen säveltäjäkoulutuksen laadun säilymisen ja menestyksen jatkumisen puolesta nykyisistä koulutusleikkauksista huolimatta.

Konserttisarjan sävellykset ovat musiikillisilta maailmoiltaan ja tyylipiirteiltään kiinnostavasti erilaisia ja tuovat virkistävän ja käyttökelpoisen lisän aikamme kotimaiseen pianokirjallisuuteen. Kikka Holmberg

* *

Hexvessel Valoa Festivalilla Tampereen Tuomiokirkossa

Enpä muista nähneeni kirkonpenkillä yhtä monta eksynyttä lammasta ja hevibändien selkämerkkiä kuin Hexvesselin keikan alkua Tampereen Tuomiokirkossa odotellessani.

Bändi soitti helmikuussa ilmestyneen All Tree -albumin suomalaisesta pakanallisesta kansanperinteestä ja brittiläisestä tarustosta inspiroitunutta folkia. Tuntui erikoiselta istua kirkossa kuuntelemassa Hexvesseliä.

On vaikea kuvitella, että omassa nuoruudessani 1990- ja 2000-luvun vaihteessa olisi kirkoissa paljon metsäfolkia soitettu, mutta ehkä myös kirkko on alkanut suhtautua tiettyihin asioihin avoimemmin.

Historiassa kirkko on tehnyt parhaansa Suomen pakanallisten perinteiden juurimiseksi. Joskus mietin, millaista olisi, jos yhä kantaisimme uhreja puille ja kirkkomme olisi avoimen taivaan alla. Tänään yllä on kuitenkin Hugo Simbergin maalaama käärme.

Tampereen seurakuntien lehti Sillan haastattelussa Hexvesselin Mat McNerney sanoo, että sekä luonnon että kirkkojen pyhät paikat ”kutsuvat ihmistä dialogiin itsensä kanssa” ja kysymään, mikä on pyhää.

Hexvesselin keikka Tuomiokirkossa on hieno esimerkki siitä, kuinka taide voi käydä dialogia pyhien paikkojen kanssa. Johdattaa miettimään, että ehkä pyhän kokemus ihmisen rakentamassa kirkossa hiljentyessä ei välttämättä ole niin kaukana siitä, mitä lähestymme erityisissä luonnon paikoissa. Samuli Huttunen

* *

Julia Korkman ja Claes Andersson Rajaton-festivaalilla Helsingin Päiväkummussa

Kuuntelin viime helmikuussa Julia Korkmanin ja Claes Anderssonin hienoa konserttia Rajaton Jazz -festivaalilla Helsingissä. Kaikesta näki, miten hyvä yhteishenki laulajalla ja pianistilla oli keskenään ja miten sydämestä soitettu ja laulettu musiikki virtasi katsomoon.

Ohjelmisto oli enimmäkseen kauniita balladeja ja kansanlauluja, joista osan Korkman lauloi ruotsiksi. Hyvin mieleenpainuva oli hänen tulkintansa laulusta Ack värmeland du skönä. Siinä laulaja haluaa elää ja kuolla rakastamassaan maassa. Andersson sovitti laulun väliin jazzia.

Silloin ei voinut arvata, että noin puolen vuoden kuluttua suomalaiset joutuisivat jättämään jäähyväiset upealle ihmiselle, runoilijalle, pianistille, psykiatrille ja syvälliselle ajattelijalle, kun suru-uutinen Anderssonin kuolemasta levisi. Sirpa Pääkkönen

* *

M Tampereen G Livelabissa

M eli Minja Koski tekee kiinnostavinta popmusiikkia Suomessa juuri nyt – ja keikoilla vaikeimman kautta. Yhtyeen – sillä vaikka M henkilöityykin voimakkaasti Minja Koskeen, se on lopulta kuitenkin ennen kaikkea yhtye – minimalistinen ja pitkälti elektroninen pop olisi helposti toteutettavissa taustanauhoihin ja ohjelmointeihin tukeutumalla. Mutta bändi mieluummin soittaa.

G Livelab Tampereen miljöössä oli erityisen hienoa päästä seuraamaan lähietäisyydeltä koko M-yhtyeen toimintaa. Koska on paljon vaikeampaa soittaa tarkasti ja vähän kuin roimia riffejä monitorin päälle nostettu trumpettilahje lepattaen, on yhtye liikkeissään äärimmäisen keskittynytt ja huolellinen. Sanatonta kommunikaatiota muusikoiden välillä ja dynamiikan hienovaraista kehittelemistä on vangitsevaa seurata.

Jännitteisyyskin on M:n keikoilla vallitseva olotila, ja M:n musiikissa laajemminkin. Tiiviit tunnelmat harvoin purkautuvat, ja juuri siksi niihin haluaa palata aina uudelleen. Antti Lähde

* *

Mental Alaskan 20-vuotisjuhla Tampereen Telakalla

Yksi vuoden 2019 musiikillisesti eniten mieltä lämmittäneistä ja samaan aikaan hämmennystä herättäneistä musiikkitapahtumista oli Mental Alaskan 20-vuotisjuhlailta. Vahvasti juuri Telakalle Tampereen osalta painottunut kokeellisen musiikin kollektiivin merkkipäivä tarjoili totuttuun tapaan vaihtelevia äänimaailmoja ja kotimaisen musiikkiskenen outolintuja.

Ensin nautittiin Fluxus-monialataiteilijasta Ludo Michistä kertova dokumentti Ludo Is Fantastic ja Jonna Karankan Roope Erosen arkistoista kokoama kooste Mental Alaskan takavuosien klubi-illoista.

Musiikkiartisteista Draama-Helmi ja Kuupuu tarjoilivat mukavaa vastapainoa ja vaihtoehtoa maneerisille räppirytmeille ja huudatus-kulttuurille. Black Trumpets rakensi hienon kuorrutteen pitkän linjan tekijän Keijo Virtasen kitarapsykedelialle.

Mental Alaska -aktiivi Arttu Partisen aisaparina nähtiin Risto Ylihärsilä, ja musiikin keskiössä oli Partisen kasettinauhureita miksaamalla luoma surina-avaruus. Iltaman päätti Jan Anderzénin konepohjan ympärille vaihtelevilla kokoonpanoilla rakentuva Kemialliset ystävät. Ilkka Valpasvuo

* *

The Mystery of the Bulgarian Voices ja Lisa Gerrard Helsingin Savoy-teatterissa

Lavalla seisoo kaarevassa rivissä koreisiin, värikylläisiin kansallispukuihin pukeutuneita, nuoria ja vanhoja laulavia bulgarialaisnaisia. Välillä joku heistä astuu valokeilaan edemmäs lavaa.

Vaativissa soolo-osuuksissaan naiset pääsevät loistamaan. Vain muutamille heistä tämä ilo kuitenkaan suodaan, ja jotkut erottuvat väistämättä joukosta. Mukana on menevämpää ja hauskempaa poljentoa, mutta herkät ja ylevät balladit tekevät suuremman vaikutuksen. Äänissä on kaukaisen puhdasta, raakaa voimakkuutta, jollaista ei juuri länsimaisessa musiikissa kuule.

Välillä lavan sivussa soittaa bändi, joka ei ole mikään koriste. Se luo aivan omaa, hivenen tummaa ja melankolisempaa intensiteettiään kuin jossain metsätuvan nurkassa iltapimeällä.

Jossain kohtaa lavalle pyörähtää vasemmalta, ilman sen kummempaa dramatiikkaa Lisa Gerrard. Hän näyttää valtavan leveässä turkoosissa puvussaan jonkin satuplaneetan kuningattarelta. Onkohan tämä ihan yhteismitallinen yhtälö? Hetki sitten lavalla on käynyt myös beatboxaaja, joka pääsi esiintymään aivan yksinkin. Kyse on kaiketi äänenkäytön maailmallisista ulottuvuuksista.

Hämmentävää kyllä, bulgarialaisten vuosisatoja vanhat laulut soveltuivat hyvin yhteen eteerisen Dead Can Dance -materiaalin kanssa. Jukka Sammalisto

* *

Möyhy-Veikot ja Lemmenpyssyt Tampereen Telakalla

Helsinkiläisen Möyhy-Veikkojen keikoilla on aina intensiivinen tunnelma. Musiikillisesti bändi on määriteltävissä meluisan post-rockin, uuspsykedelian ja kraut-jumituksen maisemiin, mutta keikalla mukaan tulee volyymi, hiki ja huikea videotaide. Niin kuin kaverini Jouko sanoo, Möyhy-Veikot on keikkakokemuksena samaan tapaan kokonaisvaltainen, kuin jos joku tosi iso ja vahva kaveri ottaisi niskasta ja ravistelisi kainalossaan kolmen vartin ajan. Itse lisäisin tuohon kuvaukseen vielä sen, että koko ajan on hauskaa.

Kun mukaan otetaan tamperelainen Lemmenpyssyt, saadaan aikaan rokkiräjähdys, joka kuumottaa kesäyössä kuin edellisviikolla kiukaan kylkeen palanut takapuoli. Lemmenpyssyt on tiukimmin soitettua ameriikanrokkia Atlantin tällä puolella. Läsnäolonsa ja biisimateriaalinsa ansiosta Lemmenpyssyt pakottaa nousemaan penkistä ja tanssimaan.

Elokuista keikkapäivää ajatellessani minulle tulee jano ja kaipaus siihen hetkeen, kun keikka on vielä edessäpäin. Aksu Piippo

* *

Samuli Putron Intimissimo-konsertti Tampere-talossa

Samuli Putro toi Isä, poika ja pyhät naiset -kiertueensa Tampere-talon Pieneen saliin marraskuun alussa osana talon Intimissimo-sarjaa. Putro esitti soolotuotantonsa parhaimmistoa välittömällä kontaktilla yleisöön. Taiteilijan nykytyyli on avointa itsensä aseista riisumista, jossa hän etsii kappaleistaan uusia ulottuvuuksia yhtäältä uusilla sovituksilla mutta toisaalta myös jättämällä kaikki rock-tähden naamiot lavan taakse.

Tässä kuvauksessa on kieltämättä koko Putron uusi taiteellinen aikakausi tiivistettynä, mutta sellaiseen tarkoitukseen toimi itse konserttikin. Välillä artisti ilmaisi rehellisesti mutta nauraen sitä etäännyttävää häpeää, jota hän koki esittäessään kaikkein röyhkeimpiä huumorikappaleitaan. Yleisö vastasi tähän lähtemällä hilpeyteen mukaan ja yhtymällä nauruun. Näin myös aikansa eläneet teokset säilyttävät tuoreutensa.

Tampere-talon Pieni sali oli esitykselle erinomainen areena. Siellä kontakti artistin ja yleisön välillä toteutuu harvinaisen hyvin, ja koska Putron esitys oli osattu sovittaa akustiseen käyttöön tarkoitettuun kaikuvaan saliin sopivaksi, itse musiikkikin kuulosti hyvältä. Valtteri Mörttinen

* *

Richard Wagnerin Reininkulta Kansallisoopperassa

Suomen kansallisoopperalla on kanttia esittää Richard Wagnerin Ringin oopperat vanhanaikaisesti satuina aikuisille. Wagnerin oopperoiden voima on tietyssä muovautuvuudessa. Niiden hahmoissa on paljon samaa kuin J.R.R. Tolkienin Taru sormusten herrasta -trilogiankin hahmoissa, eikä ihme, sillä Tolkien oli tiettävästi vaikuttunut Wagnerin Ring-sarjan oopperoista.

Reninkulta-oopperan libretto on puhdasta Tolkienia, ja libretosta voi löytää kosketuskohtia nykyhetkeen: Taruolentoja Nibelungeja orjuuttava johtaja, velho ja kääpiöiden kuningas Alberich takoo varastamastaan reininkullasta paitsi mahtisormuksen myös kypärän, Tarnhelmin, joka tekee hänet näkymättömäksi ja antaa kyvyn hallita orjiaan etäältä, niin että orjat tuntevat tuskaa vaikkei isäntä olisikaan fyysisesti läsnä – tässä on hienosti kuvailtu sisäistetyn herruuden idea.

Anna Kelon ohjaus vyöryttää Wagnerin teoksen ainekset katsojan sulateltavaksi isona juovuttavana kokonaisuutena, jonka muistolla herkuttelee pitkään. Musiikillisesti mieleenjäävintä oli Esa-Pekka Salosen sävykäs orkesterinjohto ja baritoni Tommi Hakalan suoritus arroganttina ylijumala Wotanina. Antti Selkokari

* *

Räjäyttäjät Tampereen Klubilla

Juuri ja juuri vuoden 2019 puolella ilmestyi Räjäyttäjien uusin pitkäsoitto III. Levy kisaa tiukasti vuoden parhaan rock-julkaisun palkintopallipaikasta. Jo alkuvuodesta saattoi kuitenkin bändin keikoilla kuulla nyt tälle albumille tallennettuja superhittejä, kuten Samassa veneessä, Ryyppyliivi, Rock on ikuinen tai Uusi Vesimiehen aika.

Yhtye on keikkaolosuhteissa ”seestynyt” alkuaikojensa kaoottisesta räjähdyspsykoosista läpeensä musikaalisia ralleja näkemyksellisesti esittäväksi taiderockvoimatrioksi. Soundeissakin on ”enemmän järkeä” kuin munasiltaan tykitellyillä alkuräjähdyksillä tai edellisen, elektronisen Räjä Elektrik Millenium -albumin keikoilla.

Tämä ei tee bändistä yhtään sen arvaamattomampaa. Klubillakin tiukan hittikimaran esittänyt yhtye oli samalla tavalla jännittävä kuin 22-Pistepirkko hienoimmillaan. Herkkää sekoilua! Ville Pirinen

* *

Savulohirock Tampereen Telakalla

Suomen kesään mahtuu monenlaisia festivaaleja. Yksi mukavimmista on Telakalla pidettävä Savulohirock. Runon ja suven päivänä vuonna 2019 se järjestettiin peräti neljännentoista kerran. Tietääkseni olen osallistunut niistä jokaiseen.

Homma sai kuulemma alkunsa niin, että festivaalin tirehtööri Janne Laurila näki sielunsa silmin neuvostoaiheisen julisteen, jossa luki allekkain sanat SAVU, LOHI ja ROCK ja ryhtyi rakentamaan festivaalia idean ympärille. Konsepti on yksinkertainen: tapahtuma on ilmainen, lavalla nähdään hyviä bändejä ja myynnissä on sopivan suolaista savulohipastaa.

Keikat olivat tälläkin kertaa suorastaan loistokkaita. Kaikki niistä soiteltiin sisätiloissa, vaikka joskus on ollut ulkolavakin käytössä. Amuri tunnelmoi ihastuttavan kuulaasti ja kasevalaisesti. Joku Iiris nauratti ja itketti ja teki syvän vaikutuksen. Ninni Forever Band oli hypnoottisen upea ja Joustopäät hurja.

Festivaalin kunniaksi tulin polttaneeksi vuoden ainoan savukkeen. Seuraavan olen kaavaillut sytyttäväni Savulohirockissa 2020. Juho Hakkarainen

* *

Sideways Festival Helsingin Nordiksella

Brittiläinen Idles todisti kesäkuussa Helsingin Sidewaysissä vastaansanomattomasti, ettei punkrock edelleenkään redusoidu pelkkään estetiikkaan ja vuosikymmeniä vanhojen trooppien kierrättämiseen. Yhtye ei vetänyt Sideways-festivaalilla valtavia massoja lavan eteen, mutta meille paikalle päätyneille viisikko antoi vahvan muistutuksen siitä, mistä lajissa on kyse: yhteisöllisyyden tunteesta epäoikeuksien edessä, rakentavasta tavasta purkaa vihaa, ja hurmoksellisesta sähkökitarametelistä. Ville Aalto

Erinomaisen erikoisen Double Negative -albumin (2018) myötä tuntui selvältä, että Low vihdoin konsertoisi Suomessa. Vuosien odotus päättyi, kun Alan Sparhawk (kitara, laulu) ja Mimi Parker (rummut, laulu) sekä tällä erää basistin ja multitaskaajan toimia hoitanut Steve Garrington astelivat Helsingin jäähallin lavalle. Bändi ei soittanut toivomaani keikkaa, vaan loi paljon monimuotoisemman, mutta tutun intiimiltä tuntuneen elämyksen. Sen kauneus ja ankeus tuli uudella tavalla lähelle, hellästi ihon läpi ujuttautuen. Aleksi Leskinen

* *

Sting Helsingin Kaisaniemen puistossa

68-vuotias brittitähti Sting on listoillani yksi niin sanotuista ”nähtävä kerran elämässä” -artisteista. Siksi Kaisaniemen puistoon piti kesäkuussa suuntaaman. Tai no, oikeastaan olin nähnyt maestron jo vuoden 2006 Pori Jazzissa, mutta ilo jäi tuolloin työtehtävien takia vain muutamaan biisiin. Toinen kerta sai sanoa toden.

Helsingin-keikka tarjosi melkoista aikuisrockin hekumaa. Stingin vanhoihin hitteihin pohjautunut settilista tuli perustelluksi tänä vuonna julkaistulla My Songs -albumilla, jolle hän on sovittanut vanhoja klassikkokappaleitaan uusiksi. Levykonsepti on mielestäni varsin epäkiinnostava, mutta onneksi toteutukset olivat livenä varsin uskollisia alkuperäisille.

If You Love Somebody Set Them Free, If I Ever Lose My Faith In You, Englishman in New York, Fields of Gold – Stingin 1990-luvun hiteissä riitti upeaa nostalgista imua. Illan kauneinta antia tarjosi kuitenkin hauras Fragile (1987), jossa Sting soitti vakuuttavasti nailonkielistä akustista kitaraa.

Stingin bändi soitti tyylillä, ja maestro itse lauloi loistavasti. Hän osoitti myös uskomattoman hyvää instrumentin hallintaa. Artistin pääsoittimena tunnettu sähköbasso tuntui elävän kuin symbioosissa soittajansa kanssa – noin luontevaa taiturointia pääsee todistamaan harvoin.

Soolouran herkkujen ohella yleisölle tarjoiltiin vielä The Police -ajan herkkuja Message in a Bottlesta Walking on the Mooniin, So Lonelyyn ja Every Breath You Takeen.

Täyttymyksellinen ilta! Tomi Nordlund

* *

Turun musiikkijuhlat

Oli henkeäsalpaavaa kuulla 64-vuotiaan yhdysvaltalaisen tähtibaritoni Thomas Hampsonin kultivoitunutta ääntä Turun musiikkijuhlien avajaiskonsetissa. Pettymys oli suuri, kun suuresi ihailemani Ian Bostridge joutui perumaan tulonsa, mutta hyvinhän tässä kävi.

Hampson lauloi tavattoman kauniisti ja linjakkaasti herkän syvämietteisesti tulkiten seitsemän laulua Mahlerin Des Knaben Wunderhorn laulusarjasta ja palkitsi yleisön yhdellä ylimääräisellä.

Turun filharmoninen orkesteri soitti tämän osuuden erinomaisesti nuorten suomalaiskapellimestarien tähtikaartiin nousseen Klaus Mäkelän hyvässä huomassa. Siskotuulikki Toijonen

Juonia, vallanhimoa, kostoa, uhoa, loistoa ja vähän rakkauttakin. Tällaisen barokkicocktailin tarjosi Turun musiikkijuhlien konserttiesitys Georg Friedrich Händelin oopperasta Agrippina. Muistan esityksen ennen kaikkea loistavasta solistikaartista, jossa kukaan ei jäänyt toisen jalkoihin, vaan jokainen loisti vuorollaan ja muiden tukemana. Nimiosan lauloi ja näyttämöä hallitsi mezzosopraano Samantha Hankey, Neron roolissa puolestaan hurmasi taipuvalla äänellään kontratenori Franco Fagioli. Kamariorkesteri Il Pomo d’Oro sykki mukana joka solulla. Kuinka lyhyt 3,5-tuntinen! Kari Pitkänen

* *

Wigwam Experience Tampereen Klubilla

Suomalaisen progemusiikin kummisetä Wigwam kokosi joukon vuosien varrella bändissä vaikuttaneita jäseniään yhteen, ja näin syntyi Wigwam Experience -konserttisalikiertue. Kokoonpanon kevään 2019 kiertue sisälsi kolmetoista konserttia kattaen kaikki Suomen merkittävät keikkapaikat Seinäjoen Rytmikorjaamosta Helsingin Tavastiaan.

Tampereen Klubin keikka oli kiertueen ensimmäinen ja tarjosi jälleen elämyksen, joka antaa syyn rakastaa elämää ja elossa olemista hieman enemmän. Lavalla nähtiin alkuperäisen Wigwamin jäsenistä Pekka ”Ekku” Rechardt, kosketinsoittaja Esa Kotilainen, Wigwam Revisitedissä vieraillut Janne Brunberg, rumpali Jan Noponen ja tietenkin Wigwamin neljällä ensimmäisellä studioalbumilla ollut kosketinsoittaja, laulaja Jukka Gustavson.

Wigwam Experiencen tuottamat ääniaallot saavuttivat kehoni ja mieleni voimakkaan terapeuttisesti. Sain mahdollisuuden käydä hetkessä muualla, vaikka seisoinkin koko ajan Klubin lattialla. Miia Lepola

Pin It on Pinterest

Share This