Valokuvaaja Jean Hermanson kuvasi tehdastyöläisiä ja heidän arkeaan 1960- ja 1970-luvun Ruotsissa. Kuvissa esiintyvien henkilöiden nimet jäivät salaisuudeksi. Taivaallinen pimiö -dokumentissa sukelletaan vavahduttavan kauniiden kuvien maailmaan ja etsitään kuvien ihmisiä. Keitä he ovat?

Hanna Telakoski

Jean Hermansonin mustavalkoiset valokuvat tehdastyöläisistä ovat terävän kauniita ja syviä. Niissä mustan ja harmaan sävyt ovat juuri oikeassa suhteessa toisiinsa. Niissä kaikki on jotenkin oikein ja siksi ne ovat henkeäsalpaavan pakahduttavia. Ne ovat yhtä aikaa pysähtyneitä ja nopeita. Huokuvat elämää, ihmisyyttä, toimintaa ja unohdusta.

Kuva-arkisto on laaja, kuvat ovat upeita – ja useimpia niistä ei ole nähnyt kukaan.

Kaikki ihmiset ovat tarkkoja yksityisyydestään ja samalla he kuitenkin ovat turhamaisia. Ihminen haluaa ja ei halua, että häntä valokuvataan. Kuvaamisen aktin ambivalenttius on ilmeinen. Valokuvauksessa kuva syntyy hitaasti ja on sitten nopeasti ohi, tunnetasolla ja käytännössä. Yhtäkkiä tapahtuu paljon ja sitten se on nopeasti ohi. – Toisaalta, niinhän se on kaiken suhteen.

Valokuvaajalle kuvaamisen ja hahmottamisen tarve tekee elämästä rikkaampaa. Kaikista ihmisistä tulee kauniita, kun he tekevät työtä. Työstään pitävät ja siihen uppoutuvat, he luovat itsessään kauneuden kokemuksen. Työn vaativuus ja likaisuus on itsessään jo hyvin kaunista. Siksi kauneus on läsnä erityisesti valimo- ja rakennustyöntekijöitä kuvattaessa.

* *

Aikaisemmin Hermanson on valinnut negatiiveista vain joitain yksilöitä kuviksi asti. Kun ideaan ei tartu heti, vaan lykkää sen toteuttamista, käy hänen mukaansa tavallisesti niin, että itsekritiikki astuu kuvaan. Toisaalta, kun kuvaa jotain pitkään, siitä tulee tärkeää. Hermanson ei haluaisi, että kuvien ihmiset jäävät nimettömiksi. Nimien selvittämättä jäämistä hän pitää yhtenä raskaimmista virheistään.

Pimiön punainen valo luo mystistä tunnelmaa, kun Hermanson kertoo kuvistaan ja kuvaamisesta. Kerroksellisuus muodostuu siinä, että nyt hän on itse kuvattavana ja samalla todellakin haluaa sitä ja ei sitä halua. Hän on myös työnsä ääressä ja uppoutunut siihen, vaikka häiriötekijät ovat läsnä. Työssään hän on kaunis.

Pimiön punainen valo ja valokuvien vedostamiseen liittyvä mystiikka, kuvien synty ja ilmestyminen paperille luovat tiiviin, mutta kevyen tunnelman. Kun kuvaaja katsoo hetkestä luomaansa otosta, tästä itsestään muodostuu kuva tähän dokumenttiin. Kuvien sarja. Tunnelmien sarja. Hetkien sarja. Elämä ja mystinen pysähdys.

Hermanson kertoo viettäneensä puolet elämästään pimiössä ja kokee tästä syystä olevansa etuoikeutettu. Taivaassa on hänen mukaansa iso pimiö, siellä hän osaa heti ottaa paikkansa. Digitaalikuvaajille on vain suuri valoisa huone, jossa on loisteputkia ja epävireisesti laulavia enkeleitä.

Kuvien valotusaikaa mittavan kellon hypnoottinen tikitys rytmittää punaisen valon usvauttamaa kuvastoa. Jeanin vertaus taivaallisesta pimiöstä huokuu huumoria ja vakavuutta hienolla vireellä. Hän ehkä aistii sairastuvansa.

* *

Sitten Hermanson kuolee ja dokumentti saa uuden suunnan. Hänen tyttärensä pohtii, ettei tiedä minne sijoittaisi valtavan kuva-arkiston. Asunto on jo tyhjennetty ja pimiöönkin on ensimmäistä kertaa vuosiin päästetty valo. Isä ei siellä enää tule työskentelemään.

Dokumentaristi ottaa Hermansonin arkiston haltuunsa ja purkaa mapit laatikoista hyllyihin. Hän haluaa saattaa päätökseen jotain, mikä valokuvaajalta jää kesken. Kuvat ovat toinen toistaan pysäyttävämpiä – naisen katse kellokorttijonossa, mies pyöräilee aidan takana, portailla istuvat nuoret tehdastyöläiset, mies likaisessa haalarissaan. Kauniita ja nimettömiä.

Jean ei painostanut kuviinsa ketään, ystävä kertoo. Hän toi itseään esiin ujosti. Kuvissa on upeita kompositioita ja jatkuvuutta. Tyttären mukaan Jean aina puhui kokoajan kuvatessaan. Ehkä se sai ihmiset rentoutumaan. Hän ikään kuin meni tiettyyn kuvaustilaan. Ystävä kuvailee Jeania valokuvaajaksi ja runoilijaksi, joka ei nähnyt työväenluokkaa uhrina. Hän ei säälinyt vaan kunnioitti ja oli kiinnostunut ihmisistä. Sen näkee kuvista.

Mikä sitten selittää kuvien piiloon jäämistä? Tytär epäilee, että Jean ei esitellyt kuviaan, koska halusi suojella riippumattomuuttaan ja välttää kaupallisuutta. Epävarmuus varmasti vaikutti asiaan. Jeanin oli ehkä vaikea tuoda itseään esiin luokkanousun tehneenä työväenluokkaisen perheen poikana.

Yksi Jean Hermansonin nimettömistä tehdastyöläisistä.

Ystävä työstää edesmenneen Jeanin kuvia pimiössä. Hän pitää sitä kunniatehtävänä. Kuvien vedostaminen on rankkaa ja erittäin vaativaa käsityötä, jossa kaikki on epävarmaa. Siksikö kuvien kauneus on jopa mystistä?

Elämä, joka itsessään on epävarmaa, solahtaa epävarman prosessin läpi ja toisintaa itsensä. On sama, mutta kuitenkin eri, kaunis hetki. Toinen ulottuvuus.

Kuvat ovat suurelta osin tehdastyöläisten olemuksen ja arjen kuvausta. Työn raskaus, likaisuus ja olosuhteet saavat ihmiset näyttämään vanhoilta, mutta on kiistatonta, että kuvat ovat kauniita. Kirjailija Kristian Lundberg puhuu ruumiillisesta ylpeydestä, joka huokuu alansa ammattilaisista. Hänen mukaansa kuvien ottajan on täytynyt olla erittäin herkkävaistoinen, jotta hän on päässyt näin lähelle kuvattaviaan.

Dokumentaristi ottaa yhteyttä tehtailla työskennelleisiin ihmisiin ja näyttää kuvia heille. Hän haluaa löytää kasvoille nimet. Niin paikoin käykin.

Iäkkäät työläiset katsovat nuorta itseään, vuosien takaa, työn ääressä. Minäkö se olen, ei voi olla, vai onko sittenkin?! Kuka on tuo nuori kaunis nainen, entä tuo hontelo poika, jolla on pitkät pulisongit?

”Sinähän näytät ihan rocktähdeltä!”

* *

Dokumentissa näytetään taidokkaasti uutta ja vanhaa kuvaa vuoronperään. Lopulta muutos ei ole ollut niin suuri kuin voisi olettaa. Asetelmat ovat samat ja kuvissa on ihmisiä. Toisin kuin jotkut väittävät, työväenluokka tai tehdasmiljöö ei ole hävinnyt minnekään.

Esiin nousee kattava kuvasarja nuoren Olof Palmen vierailusta tehtaalle. Kuvat ovat järjettömän kauniita. Ne salpaavat hengen. Nuori Palme työläisten keskellä kuvissa, joita ei ole aikaisemmin nähty. Kuvat ovat aitoja ja voimallisia, ne kantavat tunnetta – varsinkin otos, jossa nähdään nuori Palme puvussaan ja paidaton työläismies. Molemmilla kypärät. Miesten jalat hipaisevat kuvassa toisiaan. Puku ja tuleva pääministeri kohtaa paidattomuuden. Kuvassa on vimmainen, jopa eroottinen vire.

Työnteko maksaa aina jollekulle jotain. Joku investoi siihen ruumiinvoimiaan ja aikaansa ja se jättää aina jäljen. Me kuvittelemme kollektiivisessa unohduksessamme, että kaikki se, minkä ympäröimänä elämme, on syntynyt ikään kuin taikaiskusta. Kuitenkin lähes kaikki, mitä meillä on, on syntynyt jonkun työn tuloksena ja on ihmisten työn ansiota.

Kauan työskenneltyään ihmisistä tulee nöyriä. He ikään kuin antavat periksi. Vaihtoehtoja ei ole ja työtä on tehtävä.

Tapaturmia sattui alkeellisissa tehdasolosuhteissa ja jälki saattoi olla todella brutaalia. Kriisiavusta tai ryhmäterapiasta ei siihen aikaan oltu kuultukaan. Ilmassa leijui asbestipöly. Jean halusi dokumentoida sen, miltä likainen ja vaarallinen työ tehtailla näyttää.

Kansallinen hyvinvointi perustuu ihmisten työpanokseen. Nämä ihmiset kuvissa, heidän ilmeensä, silmänsä, likaisuutensa ja juonteensa, ne puhuttelevat meitä. Nämä ihmiset olivat ja ovat olemassa ja kuvien kautta voimme tavallaan tutustua heihin, vaikka emme heitä koskaan tavanneetkaan.

Kuva-arkisto päätyy lopulta museoon Östersundiin ja kuvat saavat uuden kodin. Jean Hermansonin perintö elää kuvista järjestetyssä näyttelyssä.

* *

Dokumentista jää reikä rintaan. Outo varmuus siitä, että jokin on täysin oikein. Mustelma, jota haluaa painaa vähän, että se pieni kipu tuntuisi, tuntuisi joltain ja muistuttaisi jostain olennaisesta. Ettei sitä unohtaisi. Se aiheuttaa viiltävän tunteen koko kroppaan, aavistuksen vastauksesta, vaikka oikeastaan ei tiedä edes kysymystä. – Kauneus, hetki, elämä.

Himlens mörkrum – Taivaallinen pimiö

Mikä: Dokumenttielokuva valokuvaaja Jean Hermansonista (2017)
Käsikirjoitus ja ohjaus: Nils Petter Löfstedt
Kesto: 58 minuuttia

Katsottavissa Yle Areenasta marraskuun loppuun asti.