Viikon dokumentti: Jim Jarmuschin ohjaama Gimme Danger kertoo Iggy Popin ja The Stoogesin tarinan 1960-luvulta tähän päivään. ”Music is life and life is not a business”.

Hanna Telakoski

The Stoogesin tarina kertoo aikoinaan ylenkatsotusta ja hyljeksitystäkin, omintakeisesta yhtyeestä, joka nousee lopulta rockin klassikoiden joukkoon.

Sen vahvuudeksi kääntyvät myöhemmin juuri ne elementit, joita siinä aluksi vieroksutaan.

Gimme Danger -dokumenttielokuvan on ohjannut ja käsikirjoittanut Jim Jarmusch, jonka varaukseton ihailu yhtyettä kohtaan värittää dokumenttia kautta linjan.

Jarmusch katsoo dokumentissaan historiaan, jossa Stoogesin poikkeuksellinen soundi syntyy. Stooges esittäytyy ilmiönä ja vaikuttajana, jota ilman moni sen jälkeen tullut yhtye kuulostaisi toisenlaiselta tai olisi ehkä jäänyt syntymättä.

Kyse on nostalgisesta, kronologisesta kertomuksesta bändin vaiheista 1960-luvulta meidän päiviimme.

* *

Kertomusta kuljettaa Jim (James) Osterberg, joka tunnetaan paremmin nimellä Iggy Pop.

Hän nimeää varhaisimmaksi vaikuttajakseen Clarabell the Clown -hahmon television lastenohjelmasta. Pellen arvaamaton käytös viehätti 5-vuotiasta Jimia.

Clarabelliltä hän omaksui myös otteen lyriikoiden tekemiseen. Lapset saivat lähettää ohjelmaan kirjeitä, mutta ainoastaan 25 sanaa tai vähemmän. Tästä Iggy piti myöhemmin kiinni myös sanoituksia tehdessään.

Nuori Jim soitti rumpuja lapsuudenkodissaan asuntovaunussa. Vanhemmat väistivät harrastuksen tieltä ja rummut asemoitiin lopulta olohuoneeseen.

Iggyn mukaan oli etuoikeutettua kasvaa juuri tuossa perheessä, vaikka olot olivat vaatimattomat.

* *

Ensimmäisiin bändeihinsä tympääntyneinä Iggy haki vaikutteita Chicagosta. Hän halusi jotain aitoa. Mustien muusikoiden kanssa jammaillessaan hän koki näkevänsä vilahduksen aikuisista, jotka eivät olleet kadottaneet lapsuuttaan.

Kun Iggy palaa kotiin, syntyy yhtye The Dirty Shames. Siihen kuuluvat Iggyn lisäksi Ashetonin veljekset Ron ja Scott sekä Dave Alexander.

Iggystä tulee laulaja. Hän kyllästyi takapuolten tuijotteluun ja opetti Scottin soittamaan rumpuja

The Dirty Shames muuttui The Psychedelic Stoogesiksi vuonna 1967. Tässä yhteydessä myös Jim Osterberg nimesi itsensä Iggy Stoogeksi.

Vuonna 1969 yhtyeen nimeksi vakiintui pelkkä The Stooges ja vuoden 1973 jälkeen yhtye tunnettiin nimellä Iggy and the Stooges. Paremmin tunnetun Iggy Pop -nimen Iggy otti käyttöön vasta vuonna 1977.

* *

The Stoogesin jäsenet ovat idealistisia, Detroitin mellakoiden jäljiltä hylätyissä taloissa majailevia parikymppisiä, Iggyn mukaan kommunisteja, jotka jakavat kaiken.

Iggyn ensimmäinen työpaikka oli levykauppa, jossa hän kuuli paljon musiikkia. Erityisesti hän fanitti Harry Partchia, muusikkoa, joka oli boheemi kulkuri ja rakensi soittimensa itse.

Myös Iggy alkoi rakentaa soittimia primitiivisiä riffejä varten. Äänimaailmoita luotiin käyttämällä jopa tehosekoitinta.

* *

Yhtyeen tyyli alkoi muodostua jo varhain. Olennaisena osana touhussa oli kokeellisuus, omien instrumenttien ja äänimaailmoiden luominen, totutusta poikkeaminen. Tärkeää oli myös ilmaisu ja lavashow, josta vastasi lähinnä Iggy performatiivisella otteellaan.

Tästä tyylistä ei noina aikoina pidetty. Sitä kuvattiin amatöörimäiseksi. Heidän musiikkiaan pidettiin outona, hulluna ja mauttomana, jopa väkivaltaisena. Se tuomittiin lapselliseksi ja yllättäen jopa mielikuvituksettomaksi.

Yhtyeelle oli tärkeää luoda kontakti yleisöön, ja siinä saattoi kestää. Muu bändi joutui odottamaan, kunnes Iggy oli sukellellut aikansa yleisön joukossa ja pystyi aloittamaan laulamisen. Hänen esiintymisessään korostuu hetkessä elämisen tärkeys.

Stoogesin jäsenet eivät aluksi osanneet edes soittaa kunnolla, mutta panostivat esiintymiseen. Iggy saattoi soittaa esimerkiksi pölynimuria alumiinisessa afroperuukissa, kasvot valkoisiksi maalattuina. Yleisö alkoi pitää näkemästään.

Iggy Pop, Scott Asheton, Ron Asheton ja Dave Alexander.

* *

Stoogesin löysi Elektra Recordsin Danny Fields. Hän oli saapunut Michiganin ylioppilaskunnan bileisiin kuuntelemaan lähinnä MC5-yhtyettä. Hänelle oli kuitenkin vihjattu myös yhtyeen veljesbändistä, Stoogesista. Fields oli vaikuttunut ja molemmat yhtyeet kiinnitettiin Elektralle vuonna 1968.

Levytyssopimus toi hommaan ammattimaisuutta. Kitaristi Ron kehitti kaksi hienoa riffiä; I Wanna Be Your Dog ja No Fun syntyivät. Debyyttialbumi The Stooges julkaistiin vuonna 1969.

Iggy kuvaa aikaa, jona rockin valtasivat poliittis-teollisen kompleksin korruptoituneet esiintyjät. Hän puhuu siitä kuinka musiikkipiireissä ryhdyttiin kehittämään ”tuotteita”. Tätä hän kutsuu kulttuuripetokseksi, jota edustavat myös kornit kykykilpailut.

Kulttuuripetoksen lonkerot ulottuivat hänen mukaansa myös Kalifornian rauhan ja rakkauden vuosiin. Sellainen haisee, hän sanoo. – Stoogesin kaoottista tyyliä ja aggressiivista esiintymistä onkin pidetty vastavetona musiikin tuotteistamiselle.

* *

Vuoden 1970 kesällä Stooges esiintyi suurilla festivaaleilla ja sai huomiota. Se myös julkaisi toisen albuminsa Fun Housen. Päihteet olivat tuolloin jo isosti kuvassa mukana.

Lopulta Dave Alexander astui lavalle liian kännissä soittaakseen. Hänet erotettiin bändistä. Hän sairasti haimatulehdusta ja kuoli keuhkokuumeeseen vuonna 1975.

Daven jälkeen bassossa nähtiin niin Zeke Zetter kuin Jimmy Recca. Kitaran varressa oli jonkin aikaa Bill Chatham, kunnes James Williamson korvasi hänet.

* *

Vuonna 1971 Stoogesin vaikeudet alkoivat eskaloitua. Huumeet olivat olleet kuvioissa pitkään psykedeelien muodossa, mutta kun heroiini tuli mukaan, yhtye vajosi pohjalle. Iggy hakeutui lopulta vieroitukseen ja bändi piti laittaa jäihin.

Vielä samana vuonna Iggy tapasi New Yorkissa David Bowien ja manageri Tony Defriesin. Hän sopi heidän kanssaan levyttämisestä Lontoossa. Levy-yhtiönä toimi Columbia Records. Tuolloin myös kitaristi James Williamson kutsuttiin Lontooseen.

Kun sopivia muusikoita ei löytynyt, Iggy kertoo taivutelleensa mukaan kaksi muutakin stoogea. Näin Ashetonitkin saapuivat Lontooseen. Ron siirtyi basistiksi.

Stooges teki yhteistyötä manageri Defriesin MainMan-yhtiön kanssa. Yhtyeen kolmas albumi Raw Power julkaistiin vuonna 1973.

Samana vuonna MainMan purkaa bändin sopimuksen Iggyn ”moraalinen turmeltuneisuuden” vuoksi. Vanhat heikkoudet nousivat Iggyn mukaan pintaan osin siksi, ettei bändin annettu keikkailla.

Ashetonin veljekset palasivat Detroitiin, James ja Iggy päättivät vielä yrittää. He loivat albumin, josta myöhemmin tuli Kill City.

Stoogesin hajottua Iggy jatkoi soolouralle vieroituksen kautta. James työskenteli levytysstudiolla, opiskeli elektroniikkaa ja tietotekniikkaa ja päätyi uralle Piilaaksoon.

Ashetonit soittivat eri kokoonpanoissa. Ron ensin The New Orderissa [eri yhtye kuin englantilainen New Order] ja Destroy All Monstersissa, sittemmin muun muassa The New Race -yhtyeessä. Scott jatkoi Sonic Rendezvouzissa Fred Smithin kanssa ja myöhemmin Scott Morgan Groupissa Fredin naitua Patti Smithin.

* *

Danny Fieldsin mukaan Stooges uudisti tuntemamme musiikin. Se ei ole inspiroinut ainoastaan nuoria muusikoita vaan vaikutti laajemminkin  kulttuuriin, taiteeseen, muotiin ja elokuvaan.

Stooges teki paluun vuonna 2003 Coachella-festivaalilla. Se oli rumpali Scott Ashetonin mukaan unelmien täyttymys. Yhtye keikkaili aktiivisesti vielä vuosina 2003–2008. The Minutemenissä ja Firehosessa vaikuttanut Mike Watt soitti bassoa. Ron Asheton oli palannut kitaraan.

Linkki: livetaltio vuoden 2003 Detroitin keikka/Dirt

Ron kuoli vuonna 2009, jolloin James oli jo eläköitynyt Sonyn johtotehtävistä. Hän ei ollut soittanut kitaraa 30 vuoteen, mutta palasi yhtyeeseen. James ei ollut villeimmissä unelmissaankaan ajatellut, että olisi vielä jonain päivänä The Stoogesin kitaristi.

Vuonna 2010 Stooges valittiin  Rock and Roll Hall of Fameen. Tuolloin elossa oli vielä kolme bändin jäsentä.

”Music is life and life is not a business”, totesi anteliaasti keskisormia näyttelevä Iggy tuolloin puheessaan.

Yhtyeen viimeinen albumi Ready to Die julkaistiin vuonna 2013. Bändin elinkaari sai pisteen vuonna 2016, kun jäljellä olivat enää Iggy ja James.

* *

Dokumentin loppuun on sijoitettu välähtelevä kuvakavalkadi The Stoogesin vaiheista. I Wanna Be Your Dogin riffi soi hypnoottisesti läpi vuosikymmenten.

Stoogesille annetaan dokumentissa voimallisen vaikuttajan ja esitaistelijan rooli.

Kokonaisuus kuvaa yhtyeen vaiheita eri vuosikymmenillä kuvamateriaalin ja bändin jäsenten ja joidenkin lähipiiriläisten haastattelujen kautta.

Haastattelut on kuitenkin kaikki tehty nykypäivänä. Nuorten Stooges-muusikoiden ääni 1960-luvun ja 1970-lukujen vaihteen uumenista jää kuulematta. Kontrastia ei tästä näkökulmasta saada aikaiseksi.

Väistämättä herää kysymys siitä millaisina huumehuuruiset vuodet näyttäytyvät ikääntyneiden rokkareiden mielissä ja mitä he niistä vilpittömästi muistavat.

Kuvaus itsessään pitää sisällään mielenkiintoisia yksityiskohtia bändin eri vaiheista, mutta ote on kaikessa nostalgisuudessaankin osin yksiulotteinen ja luettelevan kertova.

Iggyn käsittämätön primitiivinen karisma on ja pysyy. Stooges soi hänenkin jälkeensä.

Gimme Danger (Yhdysvallat, 2016) esitetään Yle Teema Fem -kanavalla 1.2. kello 22.25, 6.2. kello 0.10 ja 18.2. kello 23.15. Elokuva on katsottavissa Yle Areenassa helmikuun ajan.