Viikon dokumentti: ”Minulla on jotain mitä universumilla ei ole, tietoisuus. Se on olemassa vain tässä hetkessä. Sillä ei ole menneisyyttä tai tulevaisuutta, ainoastaan nykyhetki.” Nick Cave: One More Time With Feeling -elokuva nyt Yle Teemalla ja Yle Areenassa.

Hanna Telakoski

Nick Cave oli yhtyeineen vuonna 2015 työstämässä Skeleton Tree -albumia, kun hänen 15-vuotias poikansa Arthur kuoli tapaturmaisesti.

Kaikki mitä sanon, tuntuu paskapuheelta, Cave kuvailee. Jotain tapahtui pienen ajanjakson aikana, emmekä koskaan tule pääsemään siitä kovin kauas.

Aika on luonteeltaan venyvää, kun jonkinlainen trauma on läsnä. Uskoni hyvään maailmassa tai meissä itsessämme haihtui. En enää ymmärrä itseäni, Cave sanoo.

Caven mukaan useimmat meistä eivät halua muuttua. Mutta entä jos tapahtuu jotain niin katastrofaalista, että ihminen muuttuu yhden päivän aikana?

Pojan menetyksen jälkeen oleminen esittäytyy kaoottisena sotkuna, jota ei voi tiivistää, pelkistää tai pehmentää. Cave ei enää reagoi asioihin samoin kuin ennen. Hän ei ymmärrä ja pelkää.

Hän tuntuu kuvaavan tuskan syntymekanismia, eräänlaista pakotettua muutosta, tutusta tuntemattomaksi, ja tätä seuraavaa sekavuutta.

Andrew Dominikin ohjaama dokumentti Nick Cave: One More Time With Feeling on intiimi kuvaus elämästä ja surusta sen osana. Se kuvaa kaipausta, jonka voi kokea, muttei ymmärtää, ja jonka taide tekee näkyväksi, jaettavaan muotoon.

* *

Ihmismieli hakee kokonaisuuksia. Se haluaa nähdä merkityksiä, kuulla tarinan. Tarinat tuovat lohtua. Vievät pois elämän kaaoksesta.

Cave kertoo biisiensä muutoksesta. Enää hän ei näe narratiivisuudessa samaa merkitystä kuin ennen. Nyt asiat voivat tulla ja mennä.

Kappaleissa voi tapahtua monia asioita yhtä aikaa, vailla logiikkaa, päällekkäin, rikottuina. Aika puristuu kokoon. Alitajunnasta kumpuaa ymmärrys, josta emme ole tietoisia.

Ajatus siitä, että kaikki asiat tapahtuvat koko ajan, yhtä aikaa. Nykyhetki, tulevaisuus ja mennyt yhtä aikaa. – Ja kuitenkin: ”Juuri nyt ei tapahdu mitään.”

Ehkä narratiivit todella ovat eräänlaisia turvasatamia, mietin. Ehkä kolhut ja menetykset voidaan kirjoittaa hyviksi, tavallisiksi tai enemmän ymmärrettäviksi, yksiulotteisiksi. – Ehkä ei!

* *

Äänet ja hahmoton tajunnanvirran omainen ilmaisu. Kielikuvien ja äänien kautta piirtyvä hajuton ja mauton, kuristava suru – suru, joka ei ole mitään ja kaikki yhtä aikaa.

Cave toteaa, että aikaisemmin hän olisi tuskin edes suostunut tällaiseen dokumentin tekemiseen, tai ainakin kaikki olisi otettu uusiksi ja moneen kertaan. Nyt silläkään ei ole merkitystä.

Hapuilu – se kuvaa hyvin Caven ilmaisemaa kokemusta ja tilannetta. Sattumanvaraisuus leimaa olemista ja tekemistä. Hän on unohtanut soinnut, nekin muuttuvat koko ajan. Hän sanoo menettävänsä kohta äänensäkin.

Ihmisinä haemme merkityksiä merkityksellisiltä vaikuttavista tapahtumaketjuista, merkityksiä, jotka lopulta ovat yhtä aikaa tuolla ja täällä ja samalla kuitenkin muualla. Tällaista Caven sanailu saa pohtimaan.

Elämän ja musiikin tekemisen metaforinen yhteys. Kaiken epäjohdonmukaisuuden käsittämättömyyden kaoottinen taakka. – Muunnelmat, jotka tuntuvat jatkuvan loputtomiin.

Cave kuvaa sitä outoutta, jota kokee yrittäessään ympätä sointuja improvisoituun biisiin. Tuohan on opitun merkityksen etsimistä elämästä, ajattelen. Harmonian tai tarkoituksellisen riitasoinnun istutusta sinne, missä sitä ei ehkä ole.

Taiteilija tiivistää teokseensa hahmottoman oloisia elementtejä ja minä koen niiden lävitse hänen tuskaansa tai häivähdyksen siitä ja samalla omani, erilaisen, mutta kuitenkin samankaltaisen. Tylppänä.

Kuuntelen hänen ääntään, puhetta ja laulua, niiden sisältöä. Ilmaisu, kokemus, ymmärrys, ehkä yhteyskin – ihmisyys.

Kokonaisuus on rakennettu hienon epäjohdonmukaisiksi kuviksi, joissa sanomisten ja tekemisten annetaan näkyä. Elämän arkipäiväinenkin jurnuttava eteenpäinmeno on läsnä.

Dokumentti ilmentää monessa kerroksessa aistittavissa olevaa avuttomuuttamme. Se on itsessään teoksenomainen mustavalkoinen ja muuntuva entiteetti.

Värit siinä olisivat väärin, rumia. – Se on kaunis tavalla, jonka liiallinen sanallistaminen olisi epämukavaa ja kömpelöä, tekotaiteellista paskaa. Merkitykset terävöityvät.

* *

Kuoleman ja menetyksen vaikutusta kuvataan vähäeleisesti. Kuoleman, joka on mysteeri. Tuo mysteeri tekee elämästä elämän ja läsnäolollaan tuo esiin, jopa synnyttää kauneuden. Rajallisuus.

Menetyksen ja sen mahdollisuuden kautta piirtyy näkyviin meitä ympäröivä pyyteetön kauneus. Cave puhuu tästä kauneudesta, kauneudesta, jota on kaikkialla ympärillämme.

Dokumentin hahmottomuus ja musiikki tekee näkyväksi surun, jolle viime kädessä ei ole, eikä voi olla, sanoja.

Suru ja epätoivo tapahtuneesta on läheisten. Onnettomuus tapahtui perheelle, mutta ennen kaikkea se tapahtui nimenomaan Arthurille. – Hämmentävän olennaista, helposti ja aktiivisesti unohtuvaa.

Cave kertoo tehneensä vaimonsa kanssa päätöksen olla onnellinen. Elämä jatkuu, työnteko jatkuu. Onnellisuus tuntui kostolta, vastarinnalta, hän sanoo. Päätimme välittää toisistamme ja kaikista muista.

* *

”Eivätkö juuri näkymättömät asiat, jotka olemme menettäneet, ole niitä, joilla on valtavasti massaa ja painoa”?

Dokumentti alleviivaa taiteen ja runollisen ilmaisun voimaa. Siinä merkitys pakenee, mutta syntyy lopulta omasta hahmottomuudestaan. Ilmestyy. Kaikki on ja ei ole, juuri nyt.

Kuvaus on matka suruun, jonka ympärillämme oleva pyyteetön kauneus piilottaa, mutta joka tulee esiin menetyksen hetkellä ja muuttaa kaiken, sen mitä olemme olleet tai mitä olemme luulleet olevamme.

Elolliset syntyvät ja kuolevat ja rapistuvat. Muu kertomuksenomainen on rakennettua harhaa.

Caven mukaan ihminen ikään kuin ohenee vanhetessaan, joutuu ponnistelemaan enemmän. Meillä ei ole välineitä ja samalla kuitenkin on. Suru ja tuska ei voi joustaa – se jalostuu.

Dokumentissa on läsnä ahdistavaa, ilmassa roikkuvaa, hyväksyttyäkin, hiljaista kipua, mutta se myös hengittää.

Suru ja kaipaus jää ja lokeroituu, vaikka elämä jatkuu loogisilta vaikuttavine kaavoineen summittaisessa todellisuudessamme.

Kuvissa äänitarkkaamosta ikään kuin seurataan elämän vääjäämätöntä kulkua. Cave kampaa tukkaansa studiossa, istuu autossa.

Dokumentin tunnelma pysyy, alusta loppuun. Arvoituksellinen, mutta peittelemätön elämän ymmärtämättömyyden ymmärtäminen piirtyy esiin.

Mustavalkoiset, hitaat kaupunkikuvat liikkuvasta autosta. Selkeys, pilkahteleva valo – olemisen sietämätön oleminen.

Kuten dokumentin tunnelma, ovat elämiemme tapahtumatkin lähtökohtaisesti hahmottomia ja toistuvia. Elämä ja se joka valuu sormiemme läpi, se jokin – nyt ja nyt.

* *

Cave sanoo tapahtuneen ja sitä seuranneen trauman vaikuttaneen luomisprosessiin vahingollisesti. – Mielikuvitus tarvitsee tilaa ympärille. Kun traumaattisia asioita tapahtuu, tuota tilaa ei ole.

Olisi väärin sanoa, että sattuma vaikutti hänen musiikkiinsa. Tilanne ja tapahtunut saa kuitenkin yhtyeen hakeutumaan sellaiseen tilaan, jossa ajoittain tapahtuu jotain taianomaista, jotain, jolla ei ole mitään tekemistä tiedon tai tietämisen kanssa. Cave ilmaisee sen olevan kommunikointia jumalan kanssa.

Biisit ovat alastomia ja Arthur on läsnä niissä kaikissa. Todellista merkitystä ja pysyvyyttä niilläkään ei ole.

”Poikani kuolema vaikutti minuun tavalla, jota en ymmärrä.”

Nick Cave: One More Time With Feeling Yle Teema Fem -kanavalla 14.12.2019 klo 21.16, 19.12.2019 klo 23.50 ja 10.1.2020 klo 24. Katsottavissa myös Yle Areenassa.