Sattumia sarjakuvahyllystä #45: Christer Nuutinen – Dolbyland

20.05.2021

Kuvat: Ville Pirinen

SARJAKUVA | Musiikkisidonnaisten sarjakuvien kokoelmassa kuvakieli väreilee ja soi. Visuaalinen vapaa-ajattelu herättää halun tarttua lähimpään ääni-instrumenttiin.

Ville Pirinen, teksti
Kuvat Christer Nuutisen sarjakuvasta Dolbyland (Suuri Kurpitsa, 2016). Artikkelisarja syntyy yhteistyössä Taiteen edistämiskeskuksen kanssa.

Vuonna 1971 syntynyt Christer Nuutinen tunnetaan monipuolisena kuvittajana ja sarjakuvataiteilijana. Juuri juhlavat 50 vuotta täyttänyt taiteilija on kunnostautunut myös musiikintekijänä.

Nuutisen piirtämistä sarjakuvista varmasti maineikkain on Pauli Kallion käsikirjoittama Kramppeja ja nyrjähdyksiä. 1990-luvun alkuhämärissä Rumba-lehdessä aloittanut sarjakuva ilmestyi ysärin keskivaiheilla Helsingin Sanomissa. Nuutinen lopetti ”Kramppien” piirtämisen vuonna 1996, mutta palasi sarjan kuvittajaksi vuonna 2008, jolloin sarjakuvalle ymmärrettiin antaa oma viikoittainen sivunsa Suomen Kuvalehdessä. Ymmärrys loppui kymmenen vuotta myöhemmin, mutta vielä viime vuonna ilmestyi Suomen Kuvalehden juttujen seitsemäs ja tällä hetkellä viimeinen kokoelma-albumi.

Nuutisen omista sarjakuvista nauttimisen voi aloittaa helposti kirjasta nimeltä Runopoika numero yksi (Suuri Kurpitsa, 2005), jonka kannessakin ilmoitetaan sen sisältävän valitut teokset vuosilta 1989–2005. Omakustannelehdissä ja antologioissa julkaistujen novellien kokoelman nimestä löytyvä termi ”runopoika” antaa jotain viitteitä tekijän sisällöllis-muodollisista taipumuksista.

Myös Dolbyland (Suuri Kurpitsa, 2016) on kokoelma; se kerää yhteen vuosina 2005–2011 rocklehti Rumbassa ilmestyneitä sarjakuvamuotoisia ”musiikillisia miniesseitä”.

kuva1 nuutinen

Basistit voivat olla musiikillisen miniesseen keskushenkilöitä.

Maailmassa riittää mahtavia, vakituisesti vakituisessa formaatissa ilmestyviä sarjakuvia. Yleisin tapa rakentaa sellainen on perustaa idea vahvoihin hahmoihin. Viivi käyttäytyy kuten Viivi ja Wagner kuten Wagner, pudotti heidät mihin tahansa tilanteeseen. Sitten täytyy ”vain” osata tiivistää vahvojen hahmojen avulla sanottava muutamaan ruutuun.

Rikollinen pullistelee pääkalloluolan edustalla ensimmäisessä ruudussa. Mustanaamio läväyttää pahan merkin rikollisen leukaan seuraavassa, ja kolmannessa jo ketkua raijataan linnaan. Vaeltava aave on kova koville.

Aku Ankka on oma itsensä kaikissa maailman ammateissa, Karvinen vihaa maanantaita 4-ever 4-reals, Auttaja Hai on aina ärsyttävä – supersankareiden persoonat ja supervoimat pysyvät abouttiarallaa samoina saagasta toiseen.

Lisää pelivaraa saa laajentamalla henkilögalleriaa ja vaihtelemalla ympäristöjä, esimerkiksi Fingerporin kielipeli rimpuilee näillä keinoin mukavasti ulos formaatistaan. Sekin pysyy kuitenkin perinteisen ruutukaavan raameissa.

Fok_It voi vaihdella mahtavia puhuvia päitään varsin vapaasti, mutta tyylillis-sisällöllinen meno on aina tunnistettava. Jatkuvasti ilmestyvien sarjakuvien teho perustuu siis aina osin tuttuuteen.

Dolbyland (nimi kirjoitetaan itse sarjakuvassa aina kahdella o-kirjaimella, tässä kokoelmajulkaisussa ja siten tässä artikkelissa yhdellä) ei sisällä vakiohahmoja, toistuvia tapahtumapaikkoja eikä oikeastaan edes kiveen hakattua piirrostyyliä. Jaksojen sijoittaminen mihinkään sisällölliseen tyylilajiin (komedia/draama/minimalismi/tykittely…) ei ole yksiselitteistä tai ennalta-arvattavaa.

Sarjakuvalle on annettu palstatilaa klassisen kahden rivin sunnuntaisarjiksen verran, mutta Dolbyland soveltaa kahden rivin ruutujärjestelmää hyvin satunnaisesti ja ottaa palstatilan haltuun aina kulloisenkin idean vaatimalla tavalla. Se rimpuilee päättäväisesti irti vakioformaatin ”kahleista”.

kuva2 nuutinen

Kuusi ruutua kahdessa ruudussa.

Nuutisen omaperäinen piirrosjälki ja muotokieli ovat hyvin tunnistettavia, vaikka piirrosväline, viivatiheys tai yksityiskohtien määrä vaihtelee. Vaikka jokaisella sivulla odottaa periaatteessa uusi maailma, musalehteen tehtyjä juttuja selvästi yhdistää, että ne liittyvät kaikki jollain tapaa musiikkiin. Ainakin kokoelma-albumista putkeen koettuna kaikki ”biisit” tunnistaa saman ”bändin” tekemiksi, vaikka soundit ja lyyriset sisällöt hortoilevat vapaasti.

Dolbyland on hyvä esimerkki sarjakuvasta, joka selvästi hyötyy siitä, että lyhyet jutut läjätään yhteen koosteeseen. Lukija ehtii laskeutua sarjan maailmaan kunnolla. Nekin pätkät, jotka satunnaisen rokkilehden aukeaman alareunasta vilkaistuna eivät jätä suurempaa muistijälkeä, selittyvät selkeämmin kokonaistaideteoksen osasina. Irralliset ajatelmat jäsentyvät yhtenäiseksi pohdiskeluksi.

kuva3 nuutinen

Kerronta voi tapahtua mm. tällaisessa muodossa.

Monipuolisia musiikkipohdintoja yhdistää se, että Nuutisen tapa kertoa kuvalla ja tekstillä tuntuu ”soivan” poikkeuksellisen hyvin. Oli kuvissa instrumenttien kanssa hilluvia hämyjä tai ei, orgaaninen viiva svengailee hienosti. Lukijan katse soljuu sivuilla vaivattomasti. Kuvat virtaavat ja hengittävät, kuten hyvä urkusoolo jossain tolkullisesti sävellettyä teemaa vapaasti varioivassa jatsailussa.

Dolbylandin luontonäkymät, kaupunkimaisemat, eläimet, elektroniset erikoislaitteet, ihmishahmot ja joka sivulta löytyvä, aina jaksokohtaisesti käsinpiirretty otsikko sisältävät kaikki harvinaisen paljon rytmiä ja melodiaa. Paperille painettu sarjakuva on totaalisen äänetön taidemuoto, mutta Nuutisen piirrosjälki tuo kuva- ja äänikokemuksen lähemmäs toisiaan.

Yhteistä molemmille on laajemminkin se, että ne vaikuttavat kokijaansa välittömän vaistonvaraisesti, jo ennen kuin tiedostamaton ja/tai tietoinen aivoprosessointi ehtii analysoida vaikkapa kirjoitetun tekstin. Kun kirjaimet on yhdistelty sanoiksi ja sanat käsitteisiin, on Nuutisen piirtämä Dolbyland-teksti jo ehtinyt tökkiä salakavalasti jotain näkösynapsia jonkin aikaa puhtaasti graafisena kokemuksena. Kuva luikertelee ihmiseen samaan tapaan huomaamatta kuin musiikki. Jalka napsuu helposti humpan tahtiin, vaikkei analyysitasolla humpasta välittäisikään.

Musiikkiin liittyviä sarjakuvia ja kuvituksia itsekin paljon tehneenä ja laajahkosti musiikkisidonnaisia sarjakuvia lukeneena pidän Dolbylandia poikkeuksellisen onnistuneena musasarjiksena.

Jollain vaikeasti sanallistettavalla tavalla Christer Nuutisen kuvat ”näyttävät musiikilta” enemmän kuin monet muut saman äänettömyyshaasteen kanssa kamppailevat sarjakuvat. On se epeli!

kuva4 nuutinen

Paholaisella on paremmat biisit.

Dolbyland onnistuu myös toisessa vaikeahkossa haasteessa: se on suhteellisen kevyt ”hyvän mielen sarjakuva” olematta yhtään lälly. Melankolista kauneutta ja bluesahtavia sävyjä riittää, mutta raastavaksi tuskailuksi se ei mene. Dolbyland puhuttelee, mutta ei vaadi lukijaa aktiivisesti kohtaamaan omia ongelmiaan tai musertumaan maailman painon alle.

Tässä suhteessa Nuutisen aiheiltaan ja hahmoiltaan poukkoileva sarja muistuttaa Janssoneiden Muumeja. Lempeää mutta terävää menoa. Myös piirrosjäljessä voi myös nähdä Toven legendaarisimpien kuvitusten vaikutuksen.

Tove Janssonin lisäksi sukulaissieluisuutta löytyy ainakin Vilunki 3000:n villeihin sarjakuviin ja kuvituksiin, Aapo Rapin sarjakuvien satumaisiin visioihin ja Richard Scarryn touhukkaaseen maailmaan. Nuutisen kuvat kohottavat samaan tapaan arkisetkin palikat jotenkin fantastisiksi, ja kuvien yksityiskohtien tutkailu tuntuu aina miellyttävältä aivolomalta.

kuva5 nuutinen

Fantastista menoa.

Se on varmasti yksi syy siihen, miksi 2016 vuonna julkaistu läystäke etsiytyy säännöllisesti hyllystä hipelöitäväksi. Dolbylandin selailu toimii eskapismina, valoisana maisemana jota tuijotella sadepäivinä. Sen suhteellisen genrevapaa musiikkipohdiskelu herättää poikkeuksetta paitsi halun kuunnella myös tehdä musiikkia. Läheskään kaikilla muilla, vuosina 2005–2011 Rumbassa julkaistuilla artikkeleilla ei salettiin ole samaa vaikutusta.

80-sivuinen vaakavihko on siis innostava tuote, ja kaunis taiteellinen ylistys musiikille tavoilla, joihin selväjärkisempi journalismi tai kritiikki hyvin harvoin taipuvat.

Progressiivinen kuvakieli sopii erinomaisesti toistuvaan tutkiskeluun. Välillä jonkinlaista pelilautaa tai monimutkaista kuva-arvoitusta muistuttavat sivut eivät paljasta salaisuuksiaan kertaistumalta, vaikka kuinka suurennuslasilla tiirailisi. Dolbyland paranee, kunhan on ensin saanut juonet ja vitsit luettua ja voi vain heittäytyä nautiskelemaan maisemista.

kuva6 nuutinen

Maisemia ja äänimaisemia.

Konstailematon pehmeäkantinen painotuote sisältää sarjakuvien lisäksi Palefacen kirjoittaman järkevän esipuheen, ja tekijän itsensä koostaman piiiiiiiiitkän biisisuosituslistan. Siitä vaan nettiä ja kirjastoja samoamaan, että löytää kaikki kappaleet kuunteluun. Lista on mukavan eklektinen, kuten sarjakuvakin.

Valittaa tahdon vain julkaisun sinänsä informatiivisesta kansikuvasta. Se kertoo heikkosilmäisellekin heti mistä sarjakuvasta on kyse, mutta ei siitä tiiviiksi pakatusta kuvainformaatiojuhlasta, jota suuri osa sisäsivuista edustaa. Heti kirjan alkusivuilta löytyy mahtavan psykedeelisinä rönsyileviä ”kakkoskansia”, jotka välittävät sarjakuvan miellyttävästi upottavan fiiliksen paremmin. Kunnon räpellystä ja rönsyilyä eikä mitään palikkabiittiä!

kuva7 nuutinen

Vempeleitä piisaa. Hyvä homma!

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua