Sattumia sarjakuvahyllystä #42: Benjamin Marra: Terror Assaulter – O.M.W.O.T (One Man War On Terror)

22.04.2021

Kuva: Ville Pirinen

SARJAKUVA | Äärimmäisen typerä ja naurettavan jäykästi piirretty toimintasarjakuva puskee murrosikäiset väkivaltafantasiansa päämäärätietoisesti postmodernin ironian tuolle puolen. Huono maku saavuttaa riemukkaan saturaatiopisteen.

Ville Pirinen, teksti

Kuvat Benjamin Marran sarjakuvasta Terror Assaulter (Fantagraphics Books, 2015). Artikkelisarja syntyy yhteistyössä Taiteen edistämiskeskuksen kanssa.

Vuonna 1977 syntynyt kanadalainen Benjamin Marra kuvittaa, kuvataiteilee ja tekee sarjakuvia. Hänen kädenjälkeään on nähty mm. Vicen, New York Timesin, Playboyn ja Rolling Stonen sivuilla. Marran kansitaide Warfaring Strangers: Acid Nightmares -kokoelmalevyyn (Numero Group, 2017) oli Grammy-ehdokkaana. Se onkin kyllä kerrassaan leso kansitaidepläjäys, ja poikkeuksellisen hyvä obskuurin psykedeliahevin kokoelmalevy myös!

Marran monipuolisia töitä yhdistää vaikutteiden poimiminen 1970-, 1980- ja 1990-lukujen b-, c- tai ö-luokan luokan toiminta- ja fantasiaviihteestä. Modernisti koulutettu kuvataiteilija on varmaankin hyvin tietoinen valitsemiensa vaikutteiden arvostuksesta tai arvostuksen puutteesta ns. virallisen taidekaanonin tai hyvänä pidetyn maun konteksteissa.

Sarjakuvapuolella taiteilijat Ed Piskor ja Jim Rugg ovat lanseeranneet termin ”outlaw comics” kuvaamaan pienten kustantajien genresarjakuvia, joiden viehätys perustuu ainakin osittain teosten taiteellisille puutteille taiteellisten vahvuuksien lisäksi. On helppo kuvitella ”lainsuojattomien” käppäsarjisten vaikuttaneen myös Benjamin Marran kuviin, jotka pursuavat liian tarkasti piirrettyjä lihaksia, aseita, hirviöitä ja jäykkiä sommitelmia.

Koska tässä alkukappaleessa on jo tykitelty linkkejä sinne tänne, niin on paikallaan katsoa vielä Marran Night Business -sarjakuvan mainosvideo ennen kirja-analyysin aloittamista.

kuva1 Marra

About the author.

Superjäyhä peililaseihin ja pukuun sonnustautunut agentti astelee sisään rakennukseen, jossa lukee ”office”. Sisällä agentti päätyy nimeämättömään toimistoon tarjoamaan sataa miljoonaa dollaria nimeämättömästä esineestä superjäyhälle nimeämättömälle takatukkahahmolle. Sivulla kolme aloitetaan kiivas ammuskelu ja lähitaistelu. Sitä seuraavat reilut sata sivua ovat käytännössä pelkkää yltiökiivasta toimintaa. Älyvapaata väkivaltaa, älyvapaata seksiä, älyvapaita räjähdyksiä, ja usein kaikkia kolmea yhtä aikaa.

One Man War On Terror on kuin halvoilla toimintaelokuvilla aivonsa sulattaneen teinipojan pakkomielteisin kuumehoure. Ikään kuin ehdottomasti lapsilta kielletystä, mutta rakenteeltaan löysästä italialaisesta James Bond -kopioleffasta olisi leikattu kaikki jaarittelu ja juonen rakentelu pois. Pelkkiä konetuliaseilla räjäyteltäviä päitä, mielettömiä ninjatemppuja lähikamppailussa, atleettista suoritusseksiä, siistejä vempeleitä hurjissa takaa-ajoissa, kaikenlaista kaikin puolin perustelematonta sekä tunneköyhää tykittelyä. Pelkkiä rajuja, ja vielä rajumpia kohtia!

Teos myös näyttää pakkomielteisen teinipojan piirtämältä. Kuvat keskittyvät kuumeisesti jokaiseen konetuliaseen piipun kiiltoon, hajoavan ikkunan sirpaleisiin, ylimääräisiin vatsalihaksiin, yrmeisiin ilmeisiin, seksikkäiden alusvaatteiden tai moottoripyörien rakenteisiin, ja ylipäätään yksityiskohtiin kokonaisuuden kustannuksella.

Päähenkilö, eli yhden miehen terrorismin vastainen sotakone on 1980-luvun kovimpien toimintasankareiden tapaan täysin ylivoimainen, viilipyttymäinen menestyjä kaikissa mahdollisissa sekä mahdottomissa tilanteissa.

kuva2 Marra

Sit nää ajais sellasesta hyppyristä.

Satunnainen 1980-luvun vähäjärkinen käppätoimintasarjis on vilpittömästi oma itsensä, eli vähäjärkinen käppätoimintasarjis ilman nykytaiteellis-hipsteriaanisia ambitioita. Terror Assaulter taas on selvästi hyvin tietoinen muodostaan ja sisällöstään. Marran piirrokset hyödyntävät hyökkäävän kehnoja perspektiivejä, älyttömän jäykkää anatomiaa, suunnattoman jähmeää liikkeen kuvausta, kuvakerronnan kannalta kummallista sommittelua ja muita kolmosdivarin halpissarjakuvien vakiovirheitä. Itse tarina turboahtaa toiminnallisuutensa ilmiselvästi parodisiin sfääreihin. Se on äärimmäisen taitavasti tehty, taidottomuutta museoiva sarjakuva.

Tämä tietysti vaatii lukijalta edes jotain kosketuspintaa genreviihteeseen, johon viittaillaan. Suhteellisen merkittävä osa teoksen lukemisesta on sen asettamista laajempaan kulttuurilliseen kontekstiin. ”Tajutakseen” kirjan on hyvä ainakin tietää, että on olemassa muitakin kummallisen jäykkiä ja epäkorrekteja action-sarjakuvia, vaikkei olisikaan mikään alasta innostunut outlaw comic nerd. Marran taide on poikkeuksellisen suuressa riippuvuussuhteessa kommentoimaansa kulttuuriympäristöön.

Suunnilleen saman ikäpolven VHS-viihteen alamaailmassa kasvaneet, ja kehnompiakin seikkailusarjakuvia divareista kolunneet ovat tietysti kuin kotonaan, ja sarjakuvan lukeminen sekä omana itsenäisenä nykytaideteoksenaan että laajempien virtausten peilinä sujuu nikottelematta. Kuulun kohderyhmään.

kuva3 Marra

Jäykkää räjähtelyä.

Viljelen liikaa semisti rasittavaa termiä metamodernismi, joka sopii oivallisesti myös Benjamin Marran sarjakuvaan. Sillä on kieli syvällä poskessa, ja se suhtautuu ironisesti yläasteelaisiin ideoihinsa. Se ei kuitenkaan ole pilkkaa tai puhdasta parodiaa tai edes ivallista satiiria. Terror Assaulter on itse asiassa ihan saakelin tosissaan, vaikkei sitä tarvitse ottaa kovin vakavasti.

Teos juhlii vaillinaisen kuvakielen ja ohuehkon juonenkuljetuksen mahdollisuuksilla. Se on rakkaudellinen kunnianosoitus kämäiselle kuvitukselle ja pidäkkeettömälle rankistelulle. Se pöyhii aineistoaan villin innoituksen vallassa huomattavasti enemmän kuin ottaa siihen älyllistä etäisyyttä.

Ironiset metatasot eivät estä sitä olemasta omasta äärimmäisyydestään vilpittömän innostunut, irtonainen repäisy.

Mikäli sen löytäisi ilman mitään taustatietoja antikvariaatin käppäsarjishyllystä ”aitojen asioiden” väliin liiskaantuneena, siihen voisi suhtautua outsider-sarjakuvan kadonneena merkkiteoksena.

kuva4 Marra

Hahmo heittää voltin.

Löyhää hengenheimolaisuutta löytyy helposti nuoruuden sarjakuvaharrastustaan jollain tapaa kanavoivista nykysarjakuvataiteilijoista. Kotimaiset Marko Turunen, Tommi Musturi tai Matti Hagelberg kauhovat joskus pökäleitä samoista kulttuuriviemäreistä. Amerikanihmeiden Ed Piskorin, Daniel Clowesin tai Gary Panterin voi kuvitella pohtineen samanlaisia kysymyksiä hämärien sarjakuvien äärellä. Underground-sarjakuvien väkivaltakuvasto Spain Rodriguezista S. Clay Wilsoniin on todennäköisesti vaikuttanut Benjamin Marraan, jonka työt on helppo nähdä ug-taiteilijoiden työn post-/meta-/mitä-lie-modernina jatkeena.

Silti mielikuvat kuppaisista omakustannehevilevykansista, VHS-videoboksien hähmäisimmistä kuvituksista, valokopioiduista roolipeliharrastajien piirroksista tai Fletcher Hanksin aidosti oudoista vintagesarjakuvista nousevat mieleen aikalaisverrokkeja helpommin.

kuva5 Marra

Käsittämätön sommitelma, vähintäänkin next level.

Sarjakuvakerronta on erittäin perinteikkäästi sujuvaa, tapahtumat eivät jää epäselviksi. Selkeinä peruslaatikoina etenevä tarina lävähtää tasaisin väliajoin hämmentävän jäykiksi koko sivun toimintakuviksi. Useassa kohtaa pelkillä kuvilla kertomista alleviivataan turhilla repliikeillä, joissa ilmoitellaan kuvasta samaan aikaan näkyviä asioita, kuten ”I’m the one flying the aircraft now”, ”You shot my arms off”, ”I’m just spraying your ass with semen” tai ”I’m bleeding to death”.

Tarinaan liittyy toimintaa rahoittavien reptiliaanien, puhtoisen amerikkalaisen yhteiskunnan henkisiä peruspilareita horjuttavien terroristien filosofoinnin ja muutaman muun käänteen kautta myös ns. aikuista yhteiskunnallista pohdiskelua.

Äijäisää sekoilua ja poikamaista väkivallan ihannointia tarjoillaan niin yltiöpäisesti, että koko juttua on helppo lukea äijäisän sekoilun ja poikamaisesti väkivaltaa ihannoivan kulttuurin kritiikkinä. Neljään osaan jakautuvan tarinan juoni on loppujen lopuksi yllättävänkin monipolvinen ja yhteiskunnallisesti pisteliäs.

Kaikki nämä aikuisten oikeat pointit eivät muuta sitä, että Terror Assaulter on tolkutonta remellystä, ja sen mahdolliset syvällisemmät pointit tulevat esiin nimenomaan sen tolkuttomassa remellyksessä. Pointittomuudessa on pointtinsa, typeryys on niin typerää että se ylevöityy joksikin muuksi. Varhaismurrosikäinen hormoonipsykoosi on parasta nauttia raakana, lantraamatta sitä liiallisella taidefilosofialla.

Täysin tunteettomana läpi kirjan esiintynyt ylivoimainen kovis riisuu lopussa peililasinsa ja näkee auringonlaskussa jonkin ikiaikaisen soturikuninkaan katselevan itseään miehekkään hyväksyvästi. Lukija ei näe kertaakaan koko saagan aikana päähenkilön silmiä. Sielun peilit pysyvät peilien takana. Fiilis on paitsi kepeästi huvittava, myös oikeasti hämärä. Mistä ihmeestä tämä teos oikein kertoi?

kuva6 Marra

Kaikille turpaan.

Hämärä fiilis on osasyyllinen siihen, että kätevästi nimettyyn Terror Assaulter: O.M.W.O.T (One Man War On Terror) –läystäkkeeseen tulee tartuttua aika ajoin. Uudelleenlukukierrokset eivät selvitä fiiliksiä, mutta kirkkaissa CMYK-väreissä hehkuvilta sivulta löytää aina uusia ällistyttäviä kömpelyyksiä äimisteltäväksi. Hitto että on siinäkin tuo pahiksen puukkokäsi piirretty ankeaan asentoon. Ei saakeli noitakin ylikiiltäviä laatikkoautoja tuossa. Onpa mielipuolisen jähmeä karatepotku siinä niin. Jne. jne.

Mahdolliset yhteiskunnalliset aikuispointit amerikkalaisen yhteiskunnan vinoista arvoista eivät ole kuudessa vuodessa vanhenneet, mutta yhteiskunnalliset pointit eivät ole syy yytsäillä Marran sarjakuvaa toistuvasti. Ainutlaatuinen hienouden ja huonouden yhdistely sen sijaan on.

Omaan hyllyyni on kulkeutunut tekijältä Terror Assaulterin lisäksi kirjat Night Business ja American Blood. Rehellisyyden nimissä ne tarjoavat kaikki samaa yläastemeiningin maksimointia, ja yhden lukemalla on tavallaan lukenut toisetkin. O.M.W.O.T erottuu edukseen värityksellään, joka tarjoaa kuvien ylimääräiseen jäykistämiseen toisenlaisia mahdollisuuksia kuin sinänsä tekijän sinänsä mahtava mustavalkojälki. Kyllä tarttee maailmassa olla tämmöstäkin.

Pehmeäkantinen, klassisen sarjakuvalehden kokoinen julkaisu olisi ehkä voinut hyötyä astetta huonommasta painojäljestä ja halvemmasta paperista outlaw comics -fiilisten maksimoimiseksi, mutta ei laadukkaasta kirjaesineestä oikein voi valittaakaan.

Kannessa komeileva väkivallanteko ei liity varsinaiseen tarinaan. Juuri näin toimittiin usein parhaissa käppäsarjiksissa. Leuhkan kannen ei tarvitse kertoa sisällöstä!

kuva7 Marra

Maailma ja rööki palaa, ei ole aikaa monimutkaisille selittelyille.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua