Sattumia sarjakuvahyllystä #40: Edith Hammar – Homo Line

09.04.2021

Kuva: Ville Pirinen

SARJAKUVA | Erittäin moderni sarjakuva ihmisen ainaisesta kaipuusta jonnekin muualle kuin kulloiseenkin olinpaikkaansa muistuttaa hauskasti vuosikymmenien takaisten underground-sarjakuvien visioista.

Ville Pirinen, teksti

Kuvat Edith Hammarin sarjakuvakirjasta Homo Line (Förlaget, 2020). Artikkelisarja syntyy yhteistyössä Taiteen edistämiskeskuksen kanssa.

Vuonna 1992 Helsingissä syntynyt, Ruotsin kuninkaallisessa taideakatemiassa Tukholmassa opiskellut ja sittemmin Suomeen palannut Edith Hammar kuvataiteilee, kuvittaa ja tekee sarjakuvia.

Tekijän debyyttikirja Homo Line (Förlaget, 2020) sijoittuu yhtä lailla Helsinkiin, Tukholmaan, kaupunkien välillä kulkeville laivoille kuin jonnekin ikuisen koti-ikävän kokemuksen fantasiatasolle, joten synnyin- ja opiskelumaan välillä seilaamisella on selvästi ollut Hammarille suuri merkitys.

Hammarin voimakkaan graafisessa kuvailmaisussa toistuvat kautta linjan visiot jonkinlaisesta queer-utopiasta. Yhtä aikaa hauskan arkista ja hurjan fantastista kuvamaailmaa mainostetaan Homo Linen takakannessakin sanoilla ”En Tom of Finland för 2020-talet”. Kirjassa viitataankin Tom of Finlandiin monin tavoin, mutta merkittävin filosofinen yhteys Touko Laaksosen ja Edith Hammarin tekemisten välillä lienee tapa kuvata omaa yhteisöä iloisesti sisältäpäin.

Kerrottavien tarinoiden konteksti on eri: Hammarin kirjassa etsitään omaa fyysistä ja psyykkistä paikkaa maailmassa suhteellisen melankolisesti ja seksi on vain yksi alaviite muiden pohdintojen seassa. Tom of Finlandin piirrokset ja sarjakuvat eivät juuri muuta pohdiskele.

Homo Line oli ehdokkaana Sarjakuva-Finlandia-palkinnon saajaksi, ja valittiin juuri Suomen kirjataiteen komitean vuoden kauneimpien kirjojen listalle.

kuva1 hammar

Laiva seilaa Suomen ja Ruotsin väliä.

Peli käy selväksi heti kirjan alussa. Tarina kulkee unenomaisesti, voimallisen mustavalkoisina koko sivun kuvina. Kuvalliset käänteet voivat olla hyvinkin psykedeelisiä, mutta sarjakuvakuvakerronta on erittäin selkeää ja helppolukuista. Tekstiä, lähinnä ruotsinkielistä, on vähän. Ensimmäinen useamman lauseen sivu on sivu numero 31.

Homo Line etenee vaikuttavana kuvarunoutena, jossa hypitään assosiaatiosta toiseen sekä kuvissa että teksteissä. Ylisukupolviset sotatraumat, pusuhuuliset raitiovaunut, Iso-Roban McDonald’s, raejuusto, Pelle Hermanni, Viking Linen bailulaivat, röökaavat hyönteiset, Helsingin menneisyys, tulevaisuus ja lukemattomat muut asiat ketjuttuvat saumattomaksi pohdiskeluksi tekijän omasta tilasta paikassa ja ajassa. Tekijän pohdiskelu muuntuu helposti lukijan pohdiskeluksi, vaikka henk. koht. elämäntarinat eivät olisi paralleeleja.

kuva2 hammar

Kuvat virtaavat.

Tarinaan mahtuu ulkopuolisuutta, syrjintää ja ikäviä kohtaamisia väkivaltaisten urpojen kanssa. Kuvissa vilisee kusiläikkiä, paskapökäleitä ja kaikenlaista roskaa. Homo Line ei kuitenkaan piehtaroi tuskassa ja vaikeuksissa. Kaupunkisaasta muuntuu helposti myös kaikkialle pursuavaksi kauneudeksi, ja riemulliset rakkauden ja rauhan visiot täyttävät aukeamia. Useimmiten kauheudet ja kauneudet ovat kuvien tasavahvoja elementtejä. Suru- ja riemumieli saavat molemmat sivupinta-alaa. Ihan kuin oikeaa maailmaa katselisi.

Varsinaisen juonen suorittamiseen menee 161 sivua eli 161 kuvaa. Kyse ei ole mistään perinteisestä draaman kaaresta, eikä nuorehkon taiteilijan elämänmakuinen ajatusketju pääty mihinkään suureen ja dramaattiseen loppuratkaisuun. Lähinnä pohdintoja vedellään melankolisesti yhteen kirjan lopuksi. Eräs kirjan viimeisistä muistoista/visioista on Hakaniemen torin laidalla nopeat lasit päässä sateessa pyöräilevä dude, jonka sadetakin selkään on spreijattu valtava kulli. Elämä on sarja kummallisia välähdyksiä.

kuva3 hammar

Tom of Finland för 2020-talet.

Hammarin ilmaisu on ilmiselvästi tätä päivää, ja graafis-sisällöllisiksi vertailukohdiksi nousee helposti nykytekijöitä, kuten Moa Romanova, Kimmo Lust, Joonas Rinta-Kanto tai Homo Linen taitosta vastaava Ulla Donner.

Jokin sekä tekijän vahvassa tasaviivassa että vapaana virtaavissa sommitelmissa muistuttaa kuitenkin myös 1970-luvun alun hippimeiningeistä ja vanhojen underground- ja scifi-sarjakuvien rohkean koukeroisesta kuvakielestä. Popkulttuuriviittausten sekä utopisten ja dystopisten näkyjen sekoittelussa on myös jotain hauskalla tavalla vanhahtavaa. Homo Linen kuvat ovat jotain sukua vaikkapa Victor Moscoson, Moebiuksen tai Timo Aarnilan 1970-luvun näkemyksille.

2000-lukulainen tekijä etsii paikkaansa paitsi kotimaiden ja kulttuuri-identiteettien historialliselta aikajanalta, myös tyylikeinojen alati kumuloituvasta maailmasta.

kuva4 hammar

Hommat äityy psykedeelisiksi.

Olennainen osa lukukokemusta on tietysti se, että suomenruotsalaisen tekijän kirja on ruotsinkielinen, satunnaisia suomenkielisiä ”päivää päivää” -ilmaisuja lukuun ottamatta. Oma, muinaisiin lukio-opintoihin ja maltilliseen ruotsalaisen sarjakuvan harrastuneisuuteen pohjaava ruotsin taitoni ei ole kummoinen, mutta selvitin teoksen omasta mielestäni ihan ookoosti ilman google-kääntäjää. Kuvien kieli on kaikille yhteinen, ja suhteellisen vähäinen tekstimäärä joka tapauksessa sidottu kuvakerrontaan. Tarinan pointit kiipeävät helposti matalan kielimuurin ylitse.

Kirjassa pohditaan paljon sellaisia häilyviä abstraktioita, kuten suomalaisuus tai ruotsalaisuus, ja Homo Line onkin ilahduttava esimerkki näiden käsitteiden moninaisuudesta. Suomi ja suomalaisuus ovat kuin ovatkin valtava, moniväristen kokemusten kirjo, vaikka oikeistopopulistit kuinka koittaisivat sanoja itselleen omia.

Hammarille suomalaisuuden kokemus näyttäytyy mm. mystisenä rauhasena, jonka liikatoiminta saa ruotsalaiset saunat tuntumaan liian kylmiltä. ”Den körteln får det att kännas som att varje bastu i Sverige är för kall. I alla fall de som är under Uppsala. Varför får jag inte kasta vatten på spisen i Kronobergs badhus?”

kuva5 hammar

Kieli kokemusten keskiössä.

Tekijän kuvataiteilijatausta varmasti näkyy siinä, että sarjakuvassa ns. vetovastuu on vahvoilla visuaaleilla. Tämä ei tarkoita kerronnallista koukeroisuutta. Koko sivun kuvina etenevä jatkumo pysyy selkeänä, vaikka yksittäiset kuvat ovat välillä suhteellisen hengästyttäviä viivasyheröitä.

Hengästyttävimmilläänkin jälki on kaunista, ja Homo Linen sivuilla oikeastaan kaikki näyttää hienolta. Myös vessan lattialle lähmäytyneet ja kengänpohjiin tarttuvat hampurilaisaterian jämät voivat olla piirrettynä innostava ja hauska näky. Koitapa saada se näyttämään kivalta IRL. Det går inte.

Yksityiskohdilla juhliva kuvatykittely kannustaa lukemaan juttua uudelleen. Jokainen aukeama on maisema, johon on mahdollista uppoutua. Edith Hammarin ensimmäinen pitkä sarjakuvakirja tarjoilee omaäänistä ja valmista sarjakuvailmaisua. Jään innostuneena odottamaan tekijän seuraavaa siirtoa.

kuva6 hammar

FCK NZS.

Viime vuoden kauneimpien kirjojen joukkoon valittu painotuote luo oman aukottoman maailmansa. Tai oikeastaan aukollisen, sillä kirjan lopusta löytyvän queer-riemukkaan ”risteilykuvaliitteen” Gloryn kansi on varustettu holella. Vimpan päälle rakennettu systeemi.

kuva7 hammar

Rally of love.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua

Pin It on Pinterest

Share This