Sattumia sarjakuvahyllystä #28: Hanneriina Moisseinen – Kannas

17.12.2020

Kuva: Ville Pirinen

SARJAKUVA | Karjalan kannakselle 1944 sijoittuva teos valottaa sotakokemuksia poikkeuksellisista näkökulmista. Keskiössä ovat evakkopakolaiseksi lähtevän nuoren naisen, psyykkisesti rikkoutuneen rintamakarkurin ja eläinten, erityisesti Karjalan lehmien, kohtalot. Ravisteleva lukukokemus sotkee kerronnassaan tehokkaasti sarjakuvaa ja arkistovalokuvia.

Ville Pirinen, teksti

Artikkelisarja syntyy yhteistyössä Taiteen edistämiskeskuksen kanssa.

Joensuussa vuonna 1978 syntynyt Hanneriina Moisseinen tekee sarjakuvien lisäksi ainakin kuvataidetta, animaatioita ja musiikkia. Laajoja sarjakuvateoksia on julkaistu neljä: Sen synty ja muita Vienan hävyttömiä ja hulvattomia starinoita (Arktinen Banaani 2005), Setit ja partituurit – Häpeällisiä tarinoita (Huuda Huuda 2010), Isä (Kreegah Bundolo 2013) ja tässä jutussa tutkiskeltava Kannas (Kreegah Bundolo 2016). Moisseinen on ansainnut töillään jos jonkinlaisia palkintoja, mm. sarjakuvataiteen valtionpalkinnon vuonna 2016. Samana vuonna ilmestynyt Kannas mainitaan erityisesti palkintoperusteissa.

Moisseinen sekä hyödyntää että muokkaa uudeksi vanhaa karjalaista kansanperinnettä sarjakuvissaan ja kuvataiteessaan. Vuoden 2013 Isä kertoo henkilökohtaisen tarinan Moisseisen isän katoamisesta, ja tärkeä osa sen sarjakuvakerrontaa ovat perinteisesti kirjotut käspaikat. Vastaavia kirjontatöitä on Karjalassa tehty vainajien muistamiseksi. Teknisesti vaativat kirjonta- ja piirrosprosessit taipuvat Moisseisen käsissä myös näyttelykokonaisuuksiksi, ja tekijän sarjakuvat ja kuvataiteellinen tuotanto linkittyvät usein.

kuva1 Moisseinen

Apeaa menoa Karjalassa.

Kannas on yksi niitä kotimaisia nykysarjakuvia, jotka on huomattu laajahkosti myös usein suhteellisen marginaaliselle huomiolle jäävän alan ulkopuolella. Lukijoiden ja ostajien lisäksi lukukokemuksestaan kirjoittaneita on siunaantunut aimo läjä. Just oikein on se!

Laajoja kansanosia puhuttelevan aiheistonsa lisäksi olennainen osa teoksen crossover-viehätystä on Moisseisen omaperäinen sarjakuvailmaisu. Yhtä aikaa herkkä ja hurja lyijykynäjälki yhdistää realismia ja ekspressiivisyyttä tavalla, joka ammentaa suoremmin klassisen kuvataiteen kuin sarjakuvan perinteestä. Asian vakavuus käy selväksi heti ensivilkaisulla äkkinäisemmällekin nykysarjakuvaummikolle: ei näytä miltään lasten hupisarjikselta tämä homma, ei.

Eikä tosiaan olekaan, historiallista kehystä tarinalle tarjoavat sota-arkiston valokuvat, oikean evakuointia dokumentoivan radiolähetyksen teksti ja joka käänteessä näkyvä laaja tutkimustyö. Karuihin faktapuitteisiin Moisseinen sijoittaa kaksi fiktiivistä ihmistä. Viimeisenä kotikylästään lehmien kanssa evakkoon lähtelevän nuoren karjakon Maria Shemeikan ja järjiltään järkyttyneen ja rintamakarkuriksi päätyvän sotilaan Auvo Oksalan.

Kaksikon tarinoita seurataan erillisinä, vaikka ne hetkellisesti risteävätkin Karjalan myllerryksessä. Lehmät näyttelevät molempien hahmojen tarinoissa merkittävää roolia, ja itse sotarintama taisteluineen pidetään ruutujen ulkopuolella. Pommikoneet lentävät taivaalla, palavat kylät valaisevat yötaivasta, ja sodan jäljet ruumiskasoineen, nimettömine hautoineen ja räjäytettyine metsineen toimivat yksityisten kohtaloiden näyttämönä. Sota tulee lukijan iholle keskushahmoja mahdottomasti suurempana voimana, jota on samaan aikaan pakko ja mahdoton paeta.

Kannaksessa ei esiinny elämää tai kuolemaa suurempia, taisteluissa kunnostautuvia konepistoolisankareita. Näkökulma nostaa useasti toistettujen narratiivien sivuroolit ja alaviitteet parrasvaloihin.

kuva2 moisseinen

Sivuhahmoista keskushahmoiksi.

Kirja alkaa kuudella arkistovalokuvalla, ja valokuvia esiintyy 238-sivuisessa sarjakuvateoksessa tasaisesti alusta loppuun. Välillä ne ovat selkeä osa Marian tai Auvon tarinoiden juonellista jatkumoa, välillä sijoittamassa tapahtumia laajempaan historialliseen kehykseen.

Silloinkin kun lyijykynäillyn sarjakuvakerronnan katkaisee lähemmäs 30-sivua valokuvia eläimistä ja ihmisistä evakkotiellä, kuvat lukee osaksi sarjakuvan maisemaa. Arkistokuvat toimivat koskettavina maadoittajina, ja tekevät keksityistä ja piirretyistä Mariasta ja Auvosta pykälää konkreettisempia, ”oikeampia” ihmisiä. Ja sama toiseen suuntaan, valokuvien tyypit näyttäytyvät kokonaisempina elämänkohtaloina Marian ja Auvon tarinoihin rinnastuessaan. Kerrontavälineiden yhdistelmä korostaa sitä kuinka Kannaksen ihmisten ja eläinten tarinat kertovat kenestä tahansa meistä.

Vaikka Kannas ankkuroituu elettyyn historiaan, se ei arkistoaineksistaan ja lähdeluettelostaan huolimatta ole dokumentaarinen reportaasisarjakuva tai sarjakuvajournalismia. Sen suurin vahvuus on ihmisten ja elukoiden mielentilojen kuvauksissa, ja sarjakuvakerronnalliset keinot siihen ovat kaukana pölyisten sota-arkistokuvien kopioimisesta lyijykynillä.

kuva3 moisseinen

Valokuva ja lyijykynäpiirros keskustelevat.

Ruumiskasan alta elossa, mutta mieli särkyneenä löytyvä Auvo Oksala ei muista nimeään eikä tunnu tietävän onko elossa vai kuollut. Moisseinen piirtää kuolleena itseään pitävän ihmisparan haamumaisen kasvottomaksi, ja sotilaan ”psyykkinen kamera” näkee poltetun metsän täynnä muita levottomia henkiä. Piirrosjälki on hienovireinen yhdistelmä realismia ja sumuisia ”erikoistehosteita”. Auvo Oksalan avuton kauhu kaiken edessä välittyy tehokkaasti. Ainoa aito, hetkellinen ja sanaton yhteys järkkyneen mielen ja ulkomaailman välillä löytyy tärähtäneen sotilaan ja metsään jääneen lehmän kohtaamisessa. Eläin ja ihminen ymmärtävät toisiaan huomattavasti paremmin kuin ihminen ja sotakoneisto, joka armotta kaipaa jokaista paarienkantajaa.

Maria Shemeikan tarina ei tarvitse samanlaisia mielensisäisiä näkyjä, mutta siinäkin lyijykynäjälki tuo tunnetason lähelle lukijaa. Viime minuutilla ennen evakkoon lähtemistä syntyvä vasikka joudutaan lopettamaan, koska se ei kykene selviämään tulevasta pakomatkasta. Sekä eläintä lopettavien ihmisten että vastasyntyneen jälkeläisen menettävän emolehmän suru kuvataan tarkoin vedoin. Tekijä onnistuu tekemään eläimen hädän näkyväksi ilman ylimääräistä revittelyä. Sivuilla nähdään lehmän kyynelehtivän inhimilliseen tyyliin, mutta siinä ei tosiaankaan lähennellä Aku Ankka -tyypistä eläinhahmojen antropomorphausta.

Nuori Maria on tarinassa miesten painostavan käskyvallan alla. Asia tuodaan esiin sen kummemmin alleviivaamatta, ja tuntuu siksikin suurelta havainnolta. Syvän harmaa ilmaisu on toteavuudessaan tehokasta. Kuviin mahtuu maailmallinen peiteltyjä tunteita esitettyjen lisäksi.

kuva4 moisseinen

Lehmän suru on suuri.

Kannas siis tapahtuu sotivassa maailmassa, mutta siitä puuttuvat kaikki korkeajännityksistä tai edes Tuntematon sotilas -filmatisoinneista tutut kuvat kiihkeistä taisteluista. Ainoa tilanne eturintamassa on alun lyhyt jakso, jossa Auvo Oksalan mieli murtuu lopullisesti.

Siksi teos tuntuu myös aiempien ja useampaan kertaan toisteltujen sotanarratiivien kommentoinnilta. Kannas huomauttaa asiallisesti, että sota-ajan tarina on muidenkin kuin rintamamiesten tarina. Tarinassa on muitakin aktiivisia toimijoita ja kokijoita kuin ihmiset. Kannaksen sota osuu miesten ja naisten ohella ainakin eläimiin ja ympäristöön.

Olosuhteet muokkaavat yhteiskunnallista ilmapiiriä ylisukupolvisesti. Kirjan viimeinen luku sijoittuu vuoden 2017 Helsinkiin. Vanha Maria palaa mielessään Karjalan koivikkoon lehmiä kaitsemaan. Ihminen jättää poltetun kylän mutta poltettu kylä ei lähde ihmisestä.

kuva5 Moisseinen

Kannas on mm. heidän tarinansa.

Kannaksen hengenheimolaisia joutuu hakemaan nykysarjakuvan klassikoista. Art Spiegelmanin Pulitzer-palkinnon voittanut Maus, joka kertoo Spiegelmanin puolanjuutalaisen isän keskitysleirikokemuksista ja leireiltä selviämisen ylisukupolvisista vaikutuksista voisi olla yksi vertailukohta. Hengenheimolaisuus ei löydy piirrostyylistä tai kerrontatavasta, vaan siitä kuinka molemmat sarjakuvat laajentavat olemassaolevia kertomuksia koskemaan myös sivustakatsojina pidettyjen kokijoiden näkökulmia.

Hieman vastaavaa, suvereenia lyijykynähallintaa voi löytää ainakin Amanda Vähämäen, Julianna Hyrrin, Tiitu Takalon tai Ward Zwartin sarjakuvista, vaikka niiden tyylivalinnat ja kerronnalliset sävyt poikkeavatkin Kannaksesta.

Henkisesti lähin vertailukohta lienee Moisseisen omaelämäkerrallinen Isä (Kreegah Bundolo 2013), molemmissa pyöritellään tavallaan yhtä raskaita aiheita ja todellisia tragedioita.

Se, että vertailukohtia on vaikea löytää, kertoo siitä että Kannas on merkittävä poikkeustapaus suomalaisen nykysarjakuvan kaanonissa. Siinä on jotain hienolla tavalla tosikkomaista.

Kannas ei leikittele postmodernisti sarjakuvan perinteillä tai kevennä lukijan taakkaa viihdyttämällä tai vitsailemalla, vaikka karjalainen kansa puhkeaakin laulaan useaan otteeseen tarinan varrella. Iloista musikaalia tästä on turha yrittää vääntää. Kannas tarjoaa rehellisen raskasta jyystöä. Hidas matkanteko lehmien kera painaa lukijankin jalkoja.

kuva6 Moisseinen

Heviä shittiä.

Synkkään kansikuvaan verhottu kovakantinen kirja on viimeisen päälle toteutettu sarjakuvateos, jossa ei ole mitään turhaa. Arvokkuus syntyy syvällisestä sisällöstä ja huomaamattoman laadukkaasta ulkoasusta.

Sota- ja evakkoaihe ovat tietysti ainakin 76 vuotta vanhoja, mutta tapa jolla Kannas niitä käsittelee on yhä edellä aikaansa. Sarjakuva ei ole menettänyt tehoaan tai pointtejaan neljässä vuodessa.

Tymäkän kokoinen ja sisällöltään hevi mötkäle on hempompi nieleskellä uudelleenlukiessa. Sekä piirrosjälki että arkistokuvat paljastavat itsestään yhä uusia sävyjä toistuvassa tutkinnassa.

Kirja on myös osa monitaiteellista kokonaisuutta, ja esimerkiksi teokselle tehty soundtrack kannattaa kuunnella.

Kirjan lukeneille, ja siitä innostuneille suosittelen soundtrackin lisäksi vielä Leena Romun ansiokasta, huomattavasti tätä kirjoitussarjaa syvemmälle kaivautuvaa artikkelia aiheesta. Lukemisiin!

kuva7 moisseinen

Maisema on mielenmaisema.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua

Pin It on Pinterest

Share This