SARJAKUVA | Tässä sarjassa Ville Pirinen lukee kirjahyllystään löytyviä sarjakuvia ja sössöttää lukukokemuksistaan. Kirjoitukset sisältävät juonipaljastuksia ja muita epäolennaisia havaintoja teoksista. Kirjoitukset eivät yritä olla kritiikkejä, ja niiden esseistiikaksi luokitteleminen lienee turhan uskaliasta. File under: sekava subjektiivinen sepustelu
Ville Pirinen, teksti
Kuvat Olivier Schrauwenin kirjasta Arsène Schrauwen (Fantagraphics 2014)
Artikkelisarja syntyy yhteistyössä Taiteen edistämiskeskuksen kanssa.
Eurooppalaisen nykysarjakuvan tykeimmin tykitteleviin ykköspyssyihin lukeutuva Olivier Schrauwen tekee sarjakuvia, jotka näyttävät ensivilkaisulla lähes muinaisilta. Hänen tuotannostaan suomennetut Poika kulta (Kreegah Bundolo / Huuda Huuda 2008), Mies joka antoi partansa kasvaa (Kreegah Bundolo / Huuda Huuda 2011) ja Mowglin peili (Huuda Huuda 2014) sisältävät runsaasti erilaisia visuaalisia tyylejä ja vaihtelevia väritystekniikoita, mutta näyttävät silti kaikki siltä kuin ne olisivat hypänneet hyllyihimme jostain vaihtoehtoisesta sarjakuvahistoriasta. Mielikuvat loikkivat wanhan maailman Winsor McCay -pastissista hämärien uskonnollisten pamflettien kautta vesiväreillä vessapaperiin painettuun itäeurooppalaiseen infografiikkaan.
Kun juttuja pysähtyy lukemaan, käy selväksi että tarinat ovat 2000-lukulaisen metamodernistin aikaansaannoksia. Tai ehkä ne ovat hypänneet hyllyihimme jostain vaihtoehtoisesta sarjakuvatulevaisuudesta?
Myös vuoden 2014 kirjajärkäle Arsène Schrauwen on saumaton yhdistelmä homehtunutta historiaa ja nykykehityksen kärkeä.
Henkilö matkalla tuntemattomaan vanhanaikaiselta näyttävässä nykysarjakuvassa.
Teoksen päähenkilö on tekijän isoisä Arsène, ja tarinassa käydään noin 250 sivun verran läpi isoisän nuoruuteen ajoittuvaa, alati erikoisempia käänteitä saavaa matkaa tuntemattomaan. Kolonialistista utopiaa tavoittelevan kaupunkirakennusprojektin kehyksessä tapahtuva juoni haahuilee kiitettävän epämääräisesti rakkaustarinan, eksoottisen löytöretkeilyn, eksistentialistisen kauhun, vähä-älyisen slapstick-huumorin, seksuaalisten paineiden ja luokkayhteiskunta-analyysin kartoittamattomilla vesillä.
Kirjan kannet tarjoavat näppärän luettelon käsiteltävistä aihealueista.
A comic about: Arsene, venture, love, architecture, freedom, fear, lust, the unknown, nothing, projection, expectation, new acquaintances, bullshit-artistry ja entrapment.
Kirja alkaa tekijän selkeällä ilmoituksella: ”Hello, I am O. Schrauwen, graphic novelist. This book is about my grandfather Arsène.” Tästä eteenpäin tekijä toimii tarinan selostajana. Selittävät tekstilaatikot kommentoivat ruutujen tapahtumia kolmannessa persoonassa. Tyyli pysyy kuivakan toteavana, vaikka tapahtumat äityisivät kuinka psykedeelisiksi. Sama pätee kuvailmaisuun, huvittavan kaavamainen pökkelömäisyys ja kylmänviileän harkittu viiva kuljettavat lukijaa riippumatta siitä kuvataanko arkista istuskelua tai kuumeisia visioita.
Formaatti on kaikin tavoin tiukka: koko kirja on tehty kahdella vanhahtavalla painovärillä, sinisellä ja punaisella. Värit esiintyvät samassa kuvassa äärimmäisen harvoin. Asemoitu teksti näyttää korostetun jäykältä halpapainotuotannolta. Fiilis on kuin selailisi 1950-lukulaista kehitysmaaversiota Mustanaamiosta. Tarinan vino tunnelma määrittyy tekijän valitsemien teknisten rajoitusten kautta.
Jäykkää meininkiä ihmeiden äärellä.
Arsène Schrauwen onkin sarjakuva, jossa muotoa ja sisältöä ei kerta kaikkiaan voi erottaa toisistaan. Ei toki missään muussakaan sarjakuvassa, mutta tässä tapauksessa muoto on sisältöä ja sisältö muotoa korostetusti. Jopa siinä määrin, että tarinansa lisäksi kirja tuntuu kertovan myös sarjakuvakerronnasta.
Kirja on täynnä visuaalisia vitsejä, jippoja ja kuvakerrontaa jotka pakottavat lukijan miettimään sitä mitä kuviin on piirretty ja jätetty piirtämättä. Tarinaan jää ”aukkoja”, joita lukija aktiivisesti täydentää muutenkin kuin kuljettamalla juttua eteenpäin ruutujen väleissä. Karsitun kaavamainen graafinen ilmaisu ohjaa katsetta kuvasta toiseen, sivulta sivulle tai aukeaman halki pirullisen tehokkaasti. Kuvien näkemiseen ja lukemiseen liittyvät ratkaisut tuntuvat aivan yhtä olennaisilta osilta teoksen ”viestiä” kuin kuvitettu, ällistyttävä tapahtumasarja ja sinänsä lineaarinen juoni.
Maisemia, esineistön yksityiskohtia, hahmojen kasvonpiirteitä, kuvien tarkkuusalueita ja kontrasteja annostellaan aina optimaalinen tarvittava määrä, juuri ja juuri tarpeeksi. Aivan kuin lukija saisi nähdä kuvista vain omalle ymmärrykselleen olennaisen informaation ”on a need-to-know basis”.
Sarjakuvakerronnan perusteilla leikittely ei tunnu päälleliimatulta metatason kikkailulta, vaan hyvin konkreettiselta tavalta painottaa tekijän, tarinan hahmojen ja lukijan erilaisia tapoja ”osallistua” tarinaan. Schrauwen tekee ”absoluuttista sarjakuvaa”. Teos muuttuisi tuskallisesti toiseksi, jos sen yrittäisi muokata johonkin toiseen kerrontamuotoon, vaikkapa animaatioelokuvaksi.
Hahmot esiintyvät välillä pelkkinä geometrisinä perusmuotoina, yksilöllisiä piirteitä annostellaan tarinan niin vaatiessa.
Tarina vaikuttaa aluksi puoliuskottavalta muistelmateokselta. Isoisä astuu laivaan vuonna 1947 lähteäkseen Belgiasta kaukomaille, töihin serkkunsa kipparoimiin kolonialistisiin kaupunkikehityshommiin. Perillä hän välittömästi ihastuu/rakastuu serkun puolisoon sekä jähisee loputtomasti yksinäisessä majoituksessaan syöden strutsin munia, juoden kaljaa ja suojautuen pelottavilta loiseliöiltä.
Lopulta isoisä päätyy johtamaan sekä löytöretkeä läpi uhkaavan viidakon että valtavaa rakennusurakkaa löytöretken päämäärässä. Muita käänteitä seikkailussa ovat esimerkiksi isoisän jatkuva tupakointi, mahdollinen jälkeläisen siittäminen, leopardi-ihmisten seksuaalisen väkivallan uhka ja julkisissa puheissa epäonnistuminen. Varsin pian kirjan alkupuolella käy selväksi, etteivät ”muistelmat” tarkkaan ottaen voi pitää paikkaansa, mutta teoksen sisäisessä maailmassa uskottavuus ei huoju.
Päähenkilö ajelehtii tilanteesta toiseen jonkinlaisena oman elämänsä sivustakatsojana, missään vaiheessa ei tunnu siltä että ohjat olisivat Arsènen käsissä. Elämän virta vie hömelöä ajopuuta, ja ajopuu antaa virran viedä väistellen vastuuta itsestä ja muista lievästi äimistyneenä. Homma ei ole ns. ”hallussa”.
Ratkaisut ongelmiin ovat usein naurettavia, ihmiset mielitekojensa vietävissä ja keskinäinen kommunikaatio kehnonlaista. Tämä tekee sysimustaa (painoväreissä sinistä ja punaista) huumoria ja vieraannuttavaa absurdismia sykkivästä tarinasta koskettavan. Outous kääntyy tunnistettavaksi tuttuudeksi, käsittämättömyys inhimilliseksi tarttumapinnaksi. Kaiken älyvapaan kummailun keskellä on kirkas havainto tavallisen elämän tragikoomisuudesta.
Rakenteellisesti tarina on loppujen lopuksi hyvin ehyt, mutta vaikuttaa silti suurimman osan matkasta siltä, että tekijä on improvisoinut käänteitä ja pöljäilyä sitä mukaa kun piirrostyö on edennyt. Viimeisen päälle hiottua, mutta helpon ja hauskan oloista tekemistä.
Merkityksellisen tekstin luominen aiheuttaa vaikeuksia sarjakuvan päähenkilölle, aivan kuten yllekirjoittaneelle Kulttuuritoimituksen avustajalle.
Kirjan lopussa on epilogimainen jakso, jossa risopainotekniikkaa eli kahta käytössä olevaa painoväriä viimein hyödynnetään perinteisesti, eli siten että kuviin muodostuu myös mustia ääriviivoja, ja juttu näyttää hetken ”normaalimmalta” sarjakuvalta. Jakso kuvaa rakennusprojektin lopputuloksia verrattain realistisesti. Efekti on yllättävän voimallinen, vähän kuin heräisi pitkästä unesta. Aivan lopuksi isoisä pyöräilee taas Belgian kaduilla ja tekijän selostava tekstilaatikko huikkaa hahmolle ja tarinalle jäähyväiset: ”Bye, grandpa!”
Risopainotekniikka ”perinteisessä” käytössä.
Alun perin tekijän kolmessa osassa omakustantama juttu on koottu vaihtoehtosarjakuvakustantamo Fantagraphicsin toimesta komeaksi jötkäleeksi. Kirjaformaatti hyödyntää osarakennetta tyylikkäästi. Alkuperäisten pätkien väleistä löytyy lukukokemusta rytmittävät aukeamat, jotka ohjeistavat: ”Please wait a week before reading further / Thanks for waiting”. Yksi lukijan ohjailuun liittyvä metatason näppäryys lisää! Olisi hauska tavata henkilö, joka on todella toiminut kokoelmakirjaa lukiessaan annetun odotteluohjeen mukaisesti. Itse en pysty odottelemaan.
Monipuolisen luku-urakan päätteeksi on lievästi epätodellinen olo. Kestää hetken, että mieli löytää täysimääräisesti takaisin ympäröivään arkitodellisuuteen teoksen omalakisesta maailmasta. Niin kai käy aina kunnollisen taiteen äärellä. On siis kunnollista tämä Arsène Schrauwen!
Teosta on helppo suositella ainakin kaikille niille, joille nykysarjakuva ei ole ennestään totaalisen vieras taidelaji. Vaikka tämän artikkelin puitteissa olen ajautunut lähinnä syviin filosofisiin ja kerrontateknisiin vesiin, korostettakoon vielä, että loppujen lopuksi Arsène Schrauwen on huvittava hupisarjis aikuiseen makuun!
Olivier Schrauwen ohjeistaa lukijaa monella tasolla.
