Pyöräillen Pirkanmaalla, osa 4 – Mänttä

Pekilon pyöräparkki. Kuva: Juho Hakkarainen

LUE MYÖS: Pyöräillen Pirkanmaalla -sarjan muut osat | Päijänteen vieriltä ja vähän muualtakin kesältä 2021 ja Hämeen Härkätietä, Raumlaissi jaarituksi ja rengasrikkoja kesältä 2022.

* *

8.7.2023

Tampere–Vilppula–Mänttä–Vilppula–Tampere, pyöräilyä noin 29,5 km

Aamusella olen hiukan haihduksissa aikataulullisista tuntemuksista: jostakin syystä elän siinä uskossa, että kiskobussimme kohti Vilppulaa lähtisi vartin yli yksitoista, vaikka minulle on kuulemma useita kertoja selväsanaisesti ja kantavalla äänellä kerrottu sen lähtevän tuntia myöhemmin. Hätäpäissäni puuhaan lähtöä puoli yhdeksitoista ja olen vakaasti sitä mieltä, ettemme tule junaan ehtimään, kunnes viimein menee jakeluun: jaa, no eihän meillä sitten ole mikään kiire!

Olen siis lähdössä tutustumaan Mäntän kulttuuritarjontaan Juha Hurmeen nimeämän feministisen huuliharppuyhtyeen Sisarlieskan kanssa. Meiltä Haiharasta matkaan lähtee lisäkseni Kaisa ja Tuomi. Olemme sopineet Annan ja Maisan kanssa tärskyt junaan.

Mitäpä sitä vitkuttelemaan, kun kerran lähtövalmistelutkin on tehty, vaikka olemmekin miltei tunnin etuajassa. Sivulaukut etutarakalle, Tuomi lastenistuimeen, ajohanskat käteen ja menoksi. Pienen sateen vallitessa ajelemme Routakadulta Messukyläntietä kohti rautatieasemaa. Siinä sen huomaamme, että huutopyöräilyn yleisin repliikki on ”MITÄ?” Äänekkäästä sananvaihdosta huolimatta Tuomi nukahtaa jo jossakin Messukylän kirkon kohdilla.

Palaneen autiotalon raunioille pysähdymme korjaamaan lastenistuimen asentoa nukkumistoimintaan suosiollisemmaksi. Autiotalo paloi viime marraskuussa. Sinä yönä satuin ajamaan taksilla kotiin. Messukyläntie oli suljettu, liekit loimosivat, poliisi ohjasi liikenteen kiertotielle. Kumma juttu: palaneen käry tuntuu yhä raunioiden liepeillä.

Kierrämme Kalevanharjun nousun kurvaamalla Iidesrannan kautta. Asemalla pysähdymme suunnittelemaan tekemisiämme: junan lähtöön on viisikymmentä minuuttia, Tuomi nukkuu, mitäpä tehdä? Ehdotan lounasta, ja idea saakin kannatusta, kunnes ymmärrämme, että lounaspaikat eivät ole auki, nyt on lauantai. Ilahdun: nyt olen todistetusti kesälomalla, kun jo viikonpäivissäkin erehdyn! Tuumimme mennä Telakalle kahville, mutta eihän sekään ole vielä auki, kun näin varhain olemme liikkeellä. Kaisa keksii käytännöllisen ratkaisun: jospa nälkäisenä turvautuisin asematunnelin pizzeriaan. Näin teemme, sinne ajamme. Tilaan kasvispizzan mukaan, mutta aikaa riittää kuitenkin siihen, että istuudumme pöytään ja hotkin pizzan paikan päällä, Tuomin ja Kaisan suosiollisella avustuksella. 

Mutta niin vain tulee kiire sittenkin: vanhan asematunnelin hissi ei ole käytössä, ja koska kantamuksia on pyöriin kiinnitettynä runsaasti, pitää kiertää uudelle puolelle, jossa hissi on onneksemme toiminnassa. Viitosraiteella kiskobussiamme ladataan jo täyteen, Sisarlieskan Anna ja Maisa pyrkivät jo vaunuun täyttä päätä. Vielä sinne mekin itsemme ängemme. Jään pitelemään omaa pyörääni pystyssä vaunujen väliin, muut saavat jonkinlaiset istumapaikat.

Pyörä ja pyöräilijä kulkevat kätevästi taajamajunassa eli kiskobussissa. Kuva: Maisa Nevalainen

Mikäs se on siinä seisoskellessa, kun juna kulkee tasaisesti ja hyvin. Vain tunnin se ottaa ja fillarin saa muutamalla eurolla mukaan, ei paha! Ensin tulee Oriveden asema, sitten Oriveden keskusta, sitten Juupajoki ja sitten meidän pysäkki eli Vilppula. Melkoinen ruljanssi on ottaa alas asemalaiturille täydestä ahtaasta junasta neljä pyörää, neljä aikaihmistä ja yksi lapsi, jolla on kiire sännätä jokaiseen mahdolliseen ja mahdottomaankin suuntaan, mutta suoriudumme melko hyvin.

Hetken levähdämme asemalla, tutkimme arvioivasti taivaan pilviä, että antavatko ne sateen, ja suunnittelemme reittien järjestystä. Opastekyltistä luen, että G.A. Serlachiuksella oli totta kai paksut näppinsä pelissä siinäkin, miten rata linjattiin kulkemaan Näsijärven itäpuolella. Vuonna 1897 hän rakennutti kapearaiteisen tehdasradan Vilppulasta Mänttään. Normaalilevyinen rata valmistui 1930-luvun taitteessa. Rautateillä oli totta kai tärkeä merkitys paitsi teollistumisessa, myös siinä miten ihmiset, tavarat, sivistys ja aatteet levisivät pitkin poikin Suomenmaata.

Vilppulaan muodostui tärkeä liikenteen keskus. Myös vuoden 1918 tapahtumissa oli Vilppula ja sen asema olennainen polttopiste, kun Vilppulankosken pohjoispuoli kuului pitkään valkoisille ja eteläpuoli punaisille. Pohjanmaan valkoiset ottivat aseman haltuun jo sodan alkuvaiheessa ja siitä taisteltiin hanakasti.

Iloinen kulttuurimatkaseurue Vilppulan rautatieasemalla.

Ihan aluksi päätämme mennä Kuvataideviikoille. Lähdemme siis Vilppula–Mänttä-tietä (nro 347) kohti Pekiloa. Kapakkalammin kohdilla kuuluu tien vasemmalta puolelta melkoinen rääkäisy ja tiheässä pusikossa vilahtaa keltainen, pullea lintu mikä lie. Muutaman sadepisaran ripsauttaa, mutta ei sada niin paljon, että märkäpukuja tarvitsisi viritellä päälle. Ajelemme Koskenlammen pohjoispuolelta ja saavumme Pekiloon parkkipaikan kautta. Pyörätelineeseen on parkkeerattu ilahduttavasti muitakin polkupyöriä.

Kuvataideviikkojen päänäyttelypaikka on entinen tehdaskiinteistö, joka ostettiin vuonna 2001 näyttelyhalliksi. Nimi tulee siitä, että rakennuksessa valmistettiin aiemmin pekiloa eli eläinrehua. Rakennus on sittemmin muokattu näyttely- ja tapahtumatilaksi, mutta mihinkäpä rakennus historiastaan ja tehdasmaisesta olemuksestaan pääsisi, eikä tarvitsekaan päästä: se vain luo haasteita ja mahdollisuuksia näyttelytoiminnalle. Joka vuosi on juhlallista päästä näkemään, millaiseksi Pekilon neljä kerrosta on tällä kertaa muovailtu!

Tuomi ”pysähtyy” Emma Ainalan taiteen äärelle.

Sisään astuessa ensimmäisenä huomion kiinnittävät Emma Ainalan detaljirikkaat, pastellisävyiset, oivallisesti kitschestetiikkaa ja fantasiamaailman kuvastoa hyödyntävä maalaukset. Ainalan figuratiivisissa töissä on valtava määrä yksityiskohtia. Jotenkin ne onnistuvat olemaan samanaikaisesti hurjan levottomia ja kuitenkin tasapainoisia.

Emma Ainala: Memesis Pixie Dream Play. Öljy kankaalle, 2023.

Pekilon suuret tilat mahdollistavat valtavien taideteosten esillepanon. Aleksi Martikaisen Aihe luonnosta on jättimäinen moottoroitu puinen olio, joka liikuttaa raajojaan äänekkäästi. Valtavia ovat myös Raisa Raekallion ja Misha del Valin öljyvärityöt sekä Sirkku Rosin akvarellimaalauskokonaisuus, joka valloittaa koko suuren Tapionsalin seinän.

Yleisnäkymä Pekilon näyttelytilaan.

Raisa Raekallion ja Misha del Valin pellavakankaalle tehty öljyvärimaalaus on korkeudeltaan 240 cm ja leveydeltään 720 cm.

Kesänäyttelyn yhtenä erikoisuutena on Seppo Fräntin piirroksia, jotka syntyivät aikoinaan panttivankeudessa Jolon saarella vuonna 2000. Piirustuksia tutkaillessani paukkaa pieneen huoneeseen yhtäkkiä melkoinen revohka väkeä: itse Fräntiä tuodaan sinne kuvattavaksi kättensä töiden keskelle! Liukenen pois tieltä…

Maalauksista Jenni Hiltusen suurikokoinen öljyvärityö Bluets kiinnittää huomioni, onhan Maggie Nelsonin samanniminen kirja yksi ikisuosikeistani. Jotakin samaa valloittavaa, väljähtymätöntä, käyttövoimaista ja uuteen kurkottavaa sinertävää melankoliaa Hiltusen maalauksessa on. Maalauksen edustalla on pöydällä Jenni Hiltusen ja Piia Hiltusen installaatio Field, joka sisältää lasitetusta kivitavarasta ja posliinista valmistettuja eri kokoisia veistoksia ja objekteja.

Jenni Hiltunen: Bluets, Öljy kankaalle 2023. Edessä Jenni Hiltunen & Piia Hiltunen: Field, installaatio 2022–2023.

Eeva Peuran maalaukset puolestaan ovat ylenpalttisessa runsaudessaan tyystin erilaisia, mutta valloittavia nekin. Töissä on tummia, uhkaaviakin sävyjä, ja maalia on levitetty kankaalle niin runsaasti, että maalausten äärellä tuoksuu huumaavasti tuore öljyväri. Kontrasti viereisessä huoneessa sijaitseviin Kari Vehosalon maalauksiin on valtava: Vehosalon mustavalkotyöt ovat pedantin hillittyjä ja fotorealistisen tarkkoja.

Eeva Peura: August Blue / Melankolia. Öljy kankaalle, 2023.

Tuukka Peltoselta on näytillä usean puupiirroksen sarja. Niitä töitä katsoessa pitää oikein listasta tarkistaa, että ovatko nämä todella puupiirroksia – onko näin raikkaan värikkäitä ja hallittuja teoksia saatu aikaan kyseisellä taidegrafiikan vanhimmalla tekniikalla? No miksipäs ei! Omaleimaiset ja teknisesti taidokkaat työt ovat näyttelyn parasta antia. Sisällöllisesti teoksissa käsitellään hienosti muun muassa ulkopuolisuuden kokemusta. Grafiikantöihin on tallennettu hienosti 1980-luvun punk- ja hevibändien estetiikkaa ja värimaailmaltaan ne ovat hallittuja ja miellyttäviä.

Tuukka Peltosen puupiirrokset ovat hienoa työtä.

Kokonaisuudessa Minna Suoniemen ja Petri Ala-Maunuksen kuratoima Puun takaa -näyttelykokonaisuus yllättää ja ilahduttaa, kuten Kuvataideviikoilla on aiempinakin vuosina tapana ollut. Mukana on paljon nuoria tekijöitä ja kokeellisuutta, kaikenlaista mielenkiintoista härpäkettä siis – esimerkiksi Antti Kytömäen hypnoottisesti liikkuvat kuulaketjut ovat hurmaavia! – mutta onneksi myös huomattavan runsaasti maalaustaidetta. Ihmisen luontosuhde on isosti tapetilla täälläkin, kuten oli vaikkapa Purnussa, ja joitakin Purnusta tuttuja tekijöitäkin on mukana, esimerkiksi Ninni Luhtasaari ja Terhi Heino.

Videopuolella seurueemme on yhtä mieltä siitä, että ehdottomasti Pekilon hauskinta antia on Risto-Pekka Blomin videotaideteos Kuratoidaan! vuodelta 2016, jonka alkuasetelma on nähtävissä täällä. Myös Raakel Kuukan videoteos Rumpali vuodelta 2003 on riemastuttava: ilmeikäs vanhempi nainen paukuttelee räväkästi pientä rumpusettiään ja meno on kova!

Hyväntuulisina ja taiteesta rikastuneina astumme ulos tehdashallista. Pekilo-vierailumme aikana on satanut rajunpuoleisesti, mutta pilvien väistyessä on sade vaihtumassa auringonpaisteeksi. Poutasäässä ajelemme Koskelanlammen eteläpuolta Tehtaankatua Serlachius-museo Gustafiin, metsäyhtiön entiseen pääkonttoriin, jonka puistonpenkkiä vasten jätän pyöräni sivulaukkuineen kumolleen.

Pikainen evästauko Gustafin edustalla.

Gustafissa on esillä Minna Henrikssonin ja Ahmed Al-Nawasin kuratoima Genesis-näyttely, joka tarjoaa vaihtoehtoisen näkökulman Mäntän paperiteollisuuden syntyyn. Esille nostetaan sekä sosiaali- että ympäristöpoliittisia teemoja: työläisten näkökulmaa, luonnon silmitöntä hyödyntämistä talouden nimissä. Näyttelyn rakentajat ovat halunneet tervehdyttävällä tavalla rikkoa eheää kansallista kertomusta ja kyseenalaistaa G.A. Serlachiuksen mukamas-yksinvaltaista roolia tapahtumain kulussa.

Näyttely antaa paljon pureskeltavaa muun muassa ympäristöhistorian kannalta: paperiteollisuuden syntilista on tällä saralla eittämättä pitkä, ja ristiriita on syvä, kun saavutukset halutaan nähdä yksinomaan Suomea huikeasti vaurastuttaneena menestystarinana. Metsäteollisuuden pamput ja patruunat, jotka ovat metsien kaatamisesta hyötyneet, ovat samalla isolla rahalla tukeneet taidetta, jonka inspiraation lähteenä on koskematon luonto. Ihailtiin koskemattomia kansallismaisemia, joita samaan aikaan tuhottiin. Silmiä avaavaan näyttelyyn on poimittu metsäaiheisia teoksia Serlachiuksen kokoelmasta sekä muuta materiaalia, muun muassa monenkirjavia tekstejä, joissa otetaan kantaa metsien suojelun puolesta.

Yksi Genesis-näyttelyn teoksista on Veikko Hirvimäen Metsässä, öljy kankaalle 1973.

Gustafin näyttely kuljetaan läpi melko ripeällä museoaskeleella ja jatketaan matkaa kohti toista Serlachius-kohdetta eli Göstaa. Matkalla pysähdyn Kauppakadun kohdilla ihmettelemään Kuutiota, johon taiteilija Hannu Lukin on maalannut neljä muotokuvaa raikkaan ekspressiivisellä otteella. Piristävää katutaidetta! Joenniementietä pitkin sujahdamme Göstan pihaan, jätämme pyörät parkkiin ja siirrymme näyttelyn pariin.

Ensimmäisessä näyttelytilassa vastaan tulee Pirjetta Branderin Pohjavirtaus-kokonaisuus, jossa on mukana piirroksia, grafiikkaa, animaatiota ja veistoksia. Räväkkää, osin räävitöntäkin tekemistä! ”En ole mikään viihdyttäjä”, Brander toteaa näyttelyesitteen tekstissä, ja hyvä niin. Etenkin tussityöt, joissa tapahtuu paljon, pysäyttävät ääreensä: piirroksissa on seksiä ja kuolemaa, arkea ja juhlaa, iloa ja surua. Ihmisluontoa luodataan sen pimeimpiä sopukoita myöten.

Seuraavan verhon takaa paljastuu Elena Näsäsen kaksikanavainen videoinstallaatio Yö ja päivä. Ympäristöteema on jälleen vahvasti läsnä: videoissa kohtaavat kaksi Euroopan erilaista maailmaa, pohjoinen saari ja eteläinen vuoristoseutu. Videoiden – ja niiden päähenkilöiden, joka saattaa tulkinnasta riippuen olla myös yksi ja sama henkilö – suhde toisiinsa herättää kysymyksiä, ja videoiden keskinäisestä keskustelusta syntyy pimeään saliin hurja jännite. Taideteoksen tehokeinot ovat hyvin elokuvallisia, välillä aivan suorastaan kauhuelokuvallisia.

Lorna Simpsonin veistos.

Päänäyttelynä Göstassa on Lorna Simpsonin Haze, joka on yhdysvaltalaistaiteilijan ensimmäinen näyttely pohjoismaissa. Esillä on laaja poikkileikkaus taiteilijan tuotannosta, joten Göstan suuressa salissa on esillä valtava määrä monenlaista taidetta.

Päällimmäisenä katseen vangitsee Simpsonin käyttämä upea sininen väri, joka hehkuu etenkin suurissa jäämaalauksissa. Sininen on samaan aikaan melankolinen ja unelias sekä räjähtävän sähköinen ja toiminnallinen. Se on jo sinällään silmän aistielämyksenä upea, mutta tuo mystillinen sininen kätkee sisälleen myös monenlaisia poliittis-kulttuurillisia merkityksiä. Jääteokset tuntuvat olevan laajan näyttelyn voimakas, koossapitävä selkäranka.

Lorna Simpsonin Haze, Thin Bands, Day and Night ja Intense Dark. Teokset ovat vuosilta 2019–2022 ja tekniikkana on muste ja silkkipaino gessolla pohjustetulle lasikuidulle. Edessä osa teoksesta 12 Stacks, jossa on käytetty Ebony- ja Jet-lehtiä, muovitaskuja, pronssia, löydettyjä jakkaroita ja lasia.

Simpsonin teokset liikkuvat usein abstraktin ja esittävän taiteen rajoilla, kurottaen onnistuneesti molempiin suuntiin. Teemallisesti taiteilija käsittelee teoksissaan muun muassa identiteettejä ja sukupuolta monin keinon. Esimerkiksi valokuvan monipuolinen hyödyntäminen tuo painavaa, autenttista tehoa teoksiin, samoin oivaltavat kollaasitekniikat, joissa on käytetty vaikkapa aikakauslehtien materiaalia.

Kollaasi rakentaa yllättäviä assosiaatioita yhdistäen ennakkoluulottomasti erilaisia, näennäisesti toisiinsa liittymättömiä asioita – vaikkapa pin-up-kuvia ja edellisten vuosisatojen tähtitieteellisiä karttoja. Simpsonin työt ovat sillä tavalla älyllisiä, että niiden maailmaan pääseminen – niiden avautuminen – vaatii toisinaan katsojalta tai kokijalta paljon. Ne haastavat katsojansa, ja niiden ääressä on toden teolla pysähdyttävä pohtimaan.

Göstan nykytaidepuolen jälkeen kuljen tutun Kartanon klassikot -osaston läpi melko ripeästi. Joidenkin töiden ääreen pysähdyn ikään kuin hetkeksi latautumaan, häikäilemättömästi imemään voimaa mestareiden töistä. Tuomi nukkuu Göstan lainavaunuissa. Työntelemme niitä Taavetinsaaressa, jonne johtaa hieno, muotokieleltään rantakallioihin kauniisti maastoutuva silta. Sateen jälkeen on sää komeimpia mitä on.

Kulttuuri-ilottelujen jälkeen on leppoisaa istahtaa hetkeksi Göstan pihapiiriin Autereen tuvan terassille nauttimaan virvokkeita. Rakennus on entinen pehtoorin tila, joka nykyisin toimii kesäkahvilana. Savulohileipä maittaa, kahvi on erinomaista. Sen jälkeen on aika paluumatkan. Ajelemme Vilppulan keskustan kautta, pysähdymme K-Markettiin limsaostoksille. Vilppulan asemaa vastapäätä otamme takakansikuvan feministisen huuliharpputrion levylle.

Feministinen huuliharppuyhtye Sisarlieska Kuutolan edustalla.

Taustalla näkyy rakennus, jonka luen olevan Wivi Lönnin suunnittelema Kuutola. Melkoisesti ränsistyneen mutta kulttuurihistoriallisesti erinomaisen arvokkaan talon kohtalo on viime vuosina ollut vaakalaudalla. Sen rakennushistoriaa on selvitelty ahkerasti. Alun perin paikalla on toiminut 1800-luvulla rakennettu sekatavarakauppa, jota laajennettiin 1900-luvun alussa tuntuvasti Wivi Lönnin suunnitelmien pohjalta. Sen jälkeen tiloissa toimi Käsityö-, kasvitarha- ja talouskoulu. Viime keväänä valmistui Kuutola – järjestöjen talo -hanke, ja nyt näköpiirissä on Kuutolan kunnostaminen ja käyttöönottaminen. Toivotaan sille suotuisia tuulia.

Valmiina paluumatkalle. Kuva: Kaisa Tolvanen

Pian huomaamme, että sieltäpä se Keuruun suunnasta kiskobussimme jo saapuukin. Tällä kertaa se ei ole niin täysi. Matka sujuu aivan leppoisissa merkeissä. Tampereelle juna saapuu muutaman minuutin etuajassa, mitä seikkaa kuljettaja pahoittelee kuulutuksessa – VR:n hersyvää huumoria! Kaisan ja Tuomin kanssa ajelemme kotiin Haiharaan Järvensivuntien maisemareittiä, ihailemme talojen rappauksia ja Puhontaipaleen laidalla sijaitsevaa Vuohenojan ketoa.

Luonnonsuojeluliiton sivuilta luen, että alueen merkittävin perhoslaji on uhanalainen ahdeyökkönen (athetis gluteosa), jonka ainoa esiintymisalue Pirkanmaalla tämä Järvensivun paikka on.

Juho Hakkarainen, teksti ja kuvat

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua