Matkalla pohjoiseen – Polkupyöräseikkailu Sodankylän elokuvajuhlille, osa 9

Polkupyörä ja Oulun Toripolliisi. Kuvat: Juho Hakkarainen

Pääset sarjan ensimmäiseen osaan tästä ja edelliseen osaan tästä. Seuraavaan osaan pääset tästä.

* *

Juho Hakkarainen, teksti

10.6.2024 – Oulu–Rovaniemi, 220 km junalla.

Nukuin yön levottomasti heittelehtien: näinkö protestoi kroppa toimetonta välipäivää? Melkein koko eilisen vain makasin ja pidin nilkkaa levossa tässä huonoilmaisessa yksiökopissani, joka betonisine ikkunamaisemineen tuo mieleen opiskeluvuosien ankeampia puolia: haikeaa, käpertynyttä oloa, ja ainaisia rahahuolia: leipäpussin muruja, makaroonia ilman ketsuppia… Mutta ehkä on nilkka jo parempi. Suggeroin itseäni uskomaan niin.

Söin aamiaiseksi eilistä lounasta, sen verran sitä jäi, ja kiskoin kahvia. Juna Rovaniemelle lähtee 8:26. Televisiossa puhuu Eero Heinäluoma. Äänestysprosentti oli Suomessa 42,4. Minä olin yksi heistä, jotka jäivät kotiin – paitsi etten kotiin: olin yli puolentuhannen kilometrin etäisyydellä äänestyspaikastani. Pekka Pouta lupailee lähipäiville epävakaata säätä ja runsaita sateita. Antaa tulla! Nyt kimpsut ja kampsut kasaan ja rautatieasemalle. Liikettä se on liike raiteillakin ja näkeehän maisemia junankin ikkunasta. Ja matka etenee.

Mutta katkesikin eteneminen ennen kuin edes alkoi. Kävi nimittäin tavallisesti – jäin junasta. Aivan en ehtinyt napata kuvaa perävaloista. Niin täpärästi myöhästyin, että sitä vuolaampia olivat mieleni kirosanat, joita saattoi pari ääneenkin päästä. Tätäkö varten heräsin ylettömän varhain ja lähdin hysteerisen aikaisin matkaan, joka piti taittua hetkessä? Kun pääsin aiemmin kehumaan pyöräilijän opastuksia täällä Oulussa, löysin nyt moitteelle sijaa: rautatieasemalle ei minua mikään osviitta neuvonut, ja jouduin – kuten sanoisi Haanpää – hiukan haihduksiin maantieteellisistä tuntemuksista. Kaiken kukkuraksi onnistuin pudottamaan matkatelineeltäni teltan ja muuta roipetta, olin kai ne kiinnittänyt huolimattomasti, ja niiden kyytiin keräämiseen ja kiinni näpertämiseen meni hyvä tovi.

Sinne siis meni matkakassasta viiskymppinen hukkaan käyttämättömän junalipun muodossa, mutta saipa nyt pyöräseikkailuni tällaisenkin käänteen. Rovaniemi jää nyt paremmin näkemättä ja kokematta, koska olen siellä perillä vasta ehtoolla. Varasin nimittäin paikan seuraavaan junaan, joka kulkee vasta illalla – huomatakseni lipunoston jälkeen, että busseja olisi kulkenut paremmin, ja olisivat olleet huokeampia kuin juna. Mutta vähätpä hänestä – ollaan nyt koko rahan edestä loukussa Oulussa.

Nyt siis istun aseman kioskilla pahvimukikahvilla. Mitäpä sitä muutakaan junasta jäänyt matkamies tekisi kuin aistisi asemanseudun tunnelmia. Joku naputtaa kannettavallaan kenties työasioita, toinen nuokkuu puhelimensa yllä, kolmas ja neljäs – teini-ikäinen pariskunta – kikattelevat kiinni toisissaan. Oi iloa, oi nuorta rakkautta!

Entä mitäpä muuta tekisin kuin tarkkailisin ihmisiä? Nyt on maanantai ja museot kiinni. Kaisa ehdotti, että menisin elokuviin. Siten virittäytyisin jo etukäteen Sodankylän tunnelmiin. Siinä voisi olla itua. Matkatavarat ovat riesana, mutta luottanen oululaisiin sen verran, että annan kapsäkkien pysyä vyötettynä pyörään, ja pidän vain arvokkaimmat tavarat vyölaukussa mukanani.

Muutin itseni Oulun kauppahallin terassille. ”Ottaako isäntä lehden”, kysyy nuori lehtikaupustelija Toripolliisin kupeessa vanhemmalta ukolta, joka toteaa olevansa enemmänkin renkimiehiä. Ei ota lehteä. Mutta pian onnistuu toinen pojista kauppaamaan Aku Ankan tilauksen jollekin.

Näkymiä Korkeasaarensillalta.

Kävin äsken Merimiehenkotimuseossa Pikisaaressa ja sain samalla hyvän opastuksen koko saaren historiaan. Kiersin taiteilijoiden ja käsityöläisten asuttaman saaren kokonaan ja ajaudun Pikinen Poloku -ympäristötaidereitille. Janica Karastin Moi-teokseen sai osallistua, oli tusseja sangossa ja valkea alusta, joten piirsin siihen karun pyöräilijän.

Päivi Pussila: Leijuva sininen.

Veikko Törmänen: Peilaus.

Anni Arffman: Inhimillinen, älykäs ja harhakuvitelmainen.

Helena Kaikkonen & Päivi Pussila: Flores Flores.

Pikisaaresta päästyäni läksin kiertämään torikojuja ruoan toivossa. Hanakasti yrittivät kaupata melkein joka keittiöstä sapuskaa, mutta voiton tässä kilpailussa vei muikunmyyjä, joka tarjosi erinomaisen maistiaisen. Vyölaukustako arvasi rouva minun olevan kesälomalla? Kalalautanen, johon muikkujen lisäksi sisältyi aurajuustolohta, paistinperunoita, paistettuja papuja, sipulia ja tomaattia sekä vielä kylkiäiseksi tuoresalaattia oli erinomaisen maittava.

Meinasin myös kirjastoon, joka teatterin tavoin kelluu vetten päällä, mutta sepä olikin remonttihuppujen alla. Huomasin väistötilojen sijaitsevan lähellä, mutta Pekurin korttelin kirjastosta en löytänyt yhtään mitään: en Juhani Ahon Pyöräraivoilijaa, en Erno Paasilinnan Pyöräilyn ylistystä. En siis mitään. Pettyneenä livahdin Cafe Kulmaan ja tilasin London Priden. ”Päivää johtaja”, tervehdittiin tiskiltä miestä, joka hatarin askelin astui sisään. Täällä käydään näköjään lukemassa lehtiä ja istumassa baaritiskin korkeilla jakkaroilla. Musiikin virkaa toimittaa jokin soittolistojen metritavara.

”Sinäkö se äänestit Li Anderssonia, kun se niin hyvin menestyi”, kysyi nainen johtajaksi nimitetyltä mieheltä, joka ei kai oikein vieläkään ole päässyt päivän tasalle.

Asemalta kuljin Hupisaarten kautta – ties monennettako kertaa – takaisin Tuiraan ja elokuvateatteri Stariin. Siinä paikalla on ollut elokuvateatteri jo vuodesta 1938, aluksi nimellä Bio Kuohu. Teatteri olikin hienosti vanhanaikainen ja viihtyisä. Katsoin elokuvan Tie sydämeen. Suuressa salissa oli lisäkseni kolme katsojaa. Mutta kuva oli hyvä: kaunista valoa, eräille meistä niinkin triviaalin asian kuin ruuanlaiton kauneutta. Viehätti erityisesti viipyilevyys, se, ettei mukaan ollut ympätty liikaa juonta tai tapahtumaa.

Elokuvan jälkeen – tuollaisen gourmet-taiteilun päätteeksi – ajoin samaiselle aseman kioskille, jossa aamulla olin, ja otin evääksi vettynyttä sämpylää kera elähtäneen kahvin. Kulutin aikaa. Juna Rovaniemelle lähtisi kuudelta. Tein itselleni mahdollisimman vaikeaksi siitä myöhästyä.

Polkypyörä valmiina junamatkaa varten.

Enkä myöhästynytkään: nyt kirjoitan tätä junasta, joka hieman aikataulusta myöhässä kulkee kohti Rovanientä. Sain pyörän ängettyä sille varatulle paikalle matkatavaroineen, vain toinen sivulaukku piti ottaa irti, kun viereen sovitettiin toista pyörää. Täällä jo kuuluukin olevan Sodankylään menijöitä, samoilla asioilla siis kuin minä, elokuvajuhlakansaa. Takanani joku pölpötti puhelimeen joutuneensa salivahdiksi – ilmeisesti talkoolainen – ja kiiruhti ystäviensä perässä ravintelivaunuun.

Rolloon saavuin yhdeksän main. Pyörä irtosi telineestä nätisti ratapihalle. Ajelin ensin väärään suuntaan, Rovaniemi uinui kadut tyhjillään ilta-auringossa. Sain huokean huoneen Guesthouse Arctic Heartista. Ulko-ovella oli vastassa englantia puhuva mies, joka luuli minua joksikin toiseksi – kysyi nimeäni ja kertoi odottavansa toista kaveria. Hän ei ollut henkilökuntaa, mutta neuvoi silti ystävällisesti minulle huoneeni, joka oli numero kuusi yläkerrassa.

Yöpaikka Rovaniemellä.

Jätin pyörän katokseen, tavarat pyörään kiinni ja lähdin kävelylle. Kävelin kohti keskustaa, joka olikin lähellä. Söin Burger Kingissä jonkin onnettoman roska-aterian. Kävelin koskenrantaan. Kemijoen toiselle puolelle paistoi loistava aurinko. Ajattelin lausetta Veijo Meren Everstin autonkuljettajasta: Se oli kultamaa. Tervapääskyt viistelivät veden päällä. Nainen oli uimassa. Kävelin Scandic Hotellin ohi, jossa yövyimme silloin Lapin reissulla, kauanko siitä on aikaa? Kuten silloin, melkein nytkin menin Pohjanhoviin oluelle, mutta kävelin kuitenkin lähemmäksi majapaikkaa ja livahdin Oluthuoneen ovesta sisään. Tilasin Guinnessin: olkoot se ruokaisa iltapalan jatke.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua