Taidematkailu luottaa hyviin tarinoihin – Heimat-tv-sarjan fani löytää Simmernistä tuttuja paikkoja

28.12.2019

Lounais-Saksassa sijaitseva Simmern on klassikkotelevisiosarjan Heimatin eli Kotiseudun (1984) kotikaupunki sekä Mänttä-Vilppulan ystävyyskaupunki.

Tiina Nyrhinen, teksti ja kuvat

Taide ja historia kulkevat joskus erikoisella tavalla käsi kädessä: todellisuuteen saattaa kasvaa elementtejä, jotka eivät olekaan aitoa historiaa, vaan ne ovatkin osa taideteoksen historiaa. Paikan luonne voi merkittävästi muuttua siitä, että kuuluisa taiteilija valitsee maiseman teokseensa.

Simmernin kaupunki, reilun tunnin ajomatkan päässä Frankfurtin lentokentältä, Rhein-Hunsrückin piirikunnassa, on yksi tällainen paikka, jolle on syntynyt aivan erityinen aura taideteoksen kautta. Ohjaaja Edgar Reitz (s. 1932) on kasvanut Simmernissä, ja ohjaajan kotiseutu on toiminut maailmankuulun, palkitun Heimat-televisiosarjan (Kotiseutu) esikuvana.

”Me olemme Heimatin Heimat”, Simmernissä sijaitsevan Hunsrück-museon johtaja Fritz Schellack asian kiteyttää. Hän on innoissaan maakuntansa kulttuurihistoriasta, jota hän pystyy kätevästi Heimatin kautta esittelemään.

Fritz Schellack on ylpeä museonsa Heimat-huoneista.

Pari huonetta museossa onkin omistettu täysin keinotekoiselle historialle, Heimat-sarjan esittelylle. Vitriinissä on Simon Optik -tuotteita, myös kuuluisat kullatut saappaat, ne, jotka jalassa toisesta maailmansodasta tuhansia kilometrejä kotiin kulkenut Anton Simon kohotti taide-esineeksi, merkiksi sinnikkyydestään.

Heimatin lumoihin jääneenä fanina voin nämä kaikki tunnistaa. Tuossa on jopa moottoripyörä, joka päätyi sarjassa lietelantalaan.

Antonin kuuluisat saappaat.

Tässä lepää Maria Simon

Heimat-sarjassa Saksan historiaa katsotaan Simonien perheen ja Schabbachin kylän linssien läpi, ja kylläpä Hunsrückin ylätasangolla tehtiinkin hyviä linssejä! Olihan alueen puhdas ilma yksi edellytys Simonien kukoistavaan optiikkatuotantoon.

Schabbachin kylää ei sellaisenaan löydy Hunsrückin kartalta. Schellack selittää, että kun Reitz suuren Heimat-trilogiansa jälkeen päätti tehdä vielä yhden Schabbachiin sijoittuvan draaman 1800-luvun puolivälin muuttoliikkeestä ja siihen vaikuttaneista virtauksista, studion sijaan hän halusikin tehdä elokuvan oikeassa kylämiljöössä. Simmernistä 15 kilometrin päässä sijaitseva Gehlweilerin kylä lavastettiin 1800-luvun kuosiin. Elokuva valmistui vuonna 2013.

Olemme saaneet toiseksi oppaaksemme Simmernin tänä vuonna perustetun elokuvafestivaalin tuottajan Urs Spörrin. Ajelemme vehmaan pusikkoisen metsän ja kumpuilevien peltojen läpi kohti Gehlweilerin kylää. Kulttuurimaiseman luonne on edelleen aistittavissa, mutta paluuta menneeseen ei ihan ole: nykyään Hunsrückin näkyvin maisemaelementti tuntuu olevan loputon rivistö tuulivoimaloita.

Poikkeamme matkan varrella pieneen valkoiseksi kalkitun kirkon äärelle, Sargenrothin hautausmaalle. Sen miljöö ja vanhat puut ovat ikonisen tuttuja Heimatin kuvastosta. Pikkutarkasti sommiteltujen nykyhautojen rinnalla rehottaa muutama melko hoitamaton hauta. Urs hymyilee minulle: kohta näet jotain erikoista!

Ja tuossahan lepäävät natsisympatioistaan kuulu Eduard Simon ja huikentelevainen vaimonsa Lucie, ja tuossa lepää Maria Simon, ja koko Simonin suku!

Simonien sukuhauta.

Tarinan peruskivenähän on äiti Maria ja hänen kohtalonsa Amerikkaan karkaavan Paulin ”elävän leskenä”, hänen lapsensa ja lapsenlapsensa, joiden kautta koko 1900-luvun kuohunta tulee kerrotuksi. Reitz halusi kertoa maansa ”pientä menneisyyttä”, joka Saksassa liian usein hänen mielestään on uhannut jäädä ”suuren menneisyyden”, natsivallan historian alle.

Hautakivestä luen, että Paulin äiti Marie Goot kuoli näköjään vuonna 1972, Maria, omaa sukua Wiegand, vuonna 1980. Hänen miehensä Paul on näköjään sitten loppujen lopuksi haudattu samaan hautaan Marian kanssa.

Vaikka nykyään tällä hautausmaalla hautapaikan menettää kolmenkymmenen vuoden jälkeen, Simonien oikeasti tyhjät haudat saivat jäädä muistoksi ja ovat nyt osa Hunsrückin tarinaa.

Tervetuloa Schabbachiin!

Gehlweilerin kylä on tyypillinen saksalainen rinnekylä, joka on rakentunut keskiajalta lähtien ilman kahlitsevaa ruutukaavaa. Myös uudet talot noudattavat vanhaa rytmitystä ja mittasuhteita, ja tämän takia kylä saattoikin vain pelkällä kulissien pystyttämisellä muuttua Schabbachin kyläksi. Yhteensä 18 taloa sai uudet, tai siis vanhahtavat kuoret ja osa jopa olkikaton päälleen puoleksi vuodeksi. Ja päivystävän paloauton kylän laidalle.

Kaunis kivisilta johtaa joen yli kylään. Sillankorvalla on 1700-luvulta peräisin oleva alueelle tyypillisillä liuskekivillä ja puu-savirungolla varustettu talo, jonka kyljessä on kyltti: Schabbach. Talon omistaja Heribert Dämgen rientää pihalta luoksemme, kun hän tunnistaa Ursin.

Schabbach-kyltti erottaa Gehlweilerin kylän kaikista muista saksalaiskylistä.

Urs Spörri järjesti elokuvajuhlien aikaan kesällä kierroksia Gehlweilerissa yhdessä Edgar Reitzin kanssa. Spörri kertoo, että Münchenissä asuva, lähes 90-vuotias elokuvaohjaaja jaksoi vielä hyvin toimia oppaana, kertoa elokuvistaan ja keskustella innokkaasti nuorison kanssa elokuviensa teemoista ja nuorison huomioista.

Heribert avaa talovanhuksen oven, tuikkaa kaasuliekin palamaan vanhanajan keittiön takkaan. Astumme suoraan Die andere Heimat -elokuvan maailmaan. Kaikki näyttää hyvin autenttiselta, mutta Dämgen paljastaa, että osa siitä, mikä on talossa vanhan näköistä, on lavastajien taidetta. Mutta tärkeintä on tunnelma, vanhan talon mittasuhteet, autenttisen vaaralliset portaat ja pieteetillä sisustetut huoneet.

Kyläraitilla epookkielokuvan kertomus jatkuu. Ulkorakennuksen ovessa on vielä Simonien pajan kyltti, ja osa esineistöä ja lavasteita on jätetty paikalleen.

Simonien paja on jätetty paikalleen Gehlweilerin kylään.

Varastorakennuksen seinässä on edelleen siihen elokuvaa varten istutettu kirkon ruusuikkuna. Kuva- ja tekstiplanssit kertovat Gehlweilerin kylän yhteishengestä ja siitä, miten jännittävää, haastavaa mutta myös palkitsevaa oli päästä osaksi tällaista projektia.

Hiukan turistisesongin ulkopuolella Gehlweiler kuitenkin tuntuu hieman autiolta. Emme pysty ostamaan edes postikorttia, sillä kylä on nykyään nukkumalähiö, josta palvelut ja työpaikat ovat siirtyneet hieman suurempiin kyliin. Onneksi Heribert riensi avaamaan talonsa ovet.

Katson Clarissana Reininlaaksoon

Heimat-sarjan kaari ulottuu ensimmäisen maailmansodan jälkeisestä lamasta sodan kautta 1960-luvun opiskelijaelämään, lopulta myös muurin murtumiseen ja Saksojen yhdistymiseen. Schabbachiin sijoittuva Heimat I (Eine Deutsche Kronik) valmistui 1981–82, müncheniläistä opiskelijakulttuuria Marian nuorimman lapsen Hermannin kautta kuvaava Heimat II (Chronik einer Jugend) vuonna 1992. Muurin murtumisen moninaisia vaikutuksia Saksaan ja saksalaisiin kuvasi Heimatin kolmas kausi, Chronik einer Zeitenwende (2004).

Kolmannen kauden jaksoissa kuuluisaksi säveltäjäksi ja kapellimestariksi noussut Hermann Simon on palkannut itäblokin maista tulevat rakennusmiehet rakentamaan taloa. Taiteilija on valmis palaamaan kotikonnuilleen yhdessä Clarissa Lichtbaun, suuren rakkautensa kanssa.

Parinkymmenen minuutin ajomatkan päässä Simmernistä on Oberweselin pikkukaupunki. Kylän yläpuolella sijaitsevalta mäeltä on ihana näköala suoraan Reininlaaksoon ja viiniviljelmien värittämille rinteille. Vanhaa rakennustyyliä mukaileva talo, Günderodehaus, seisoo mäellä.

Kukapa haluaisi purkaa näin kauniin talon ihanan maiseman ääreltä?

”Tämä rakennus oli tarkoitus purkaa kuvausten jälkeen”, Urs Spörri kertoo.

Kun talon purkuajankohta alkoi lähestyä, joku osasi ajatella myös sarjan tuomaa imua ja paikan matkailupotentiaalia, ja nykyään talossa toimii sesonkiaikaan turistimyymälä ja kahvila.

Istun tutulla, suuren hevoskastanjan ympärille nikkaroidulla penkillä ihan Clarissana ja katson Reinin jokilaivojen ja junien kulkua.

Ystävyyskaupungit virittävät kulttuurivaihtoa

Olen päässyt tutustumaan Heimatin kuvauspaikkoihin ja maisemiin työni puolesta, sillä Mänttä-Vilppula on nyt reilut puoli vuotta ollut Simmernin uusi ystävyyskaupunki. Vierailumme aikana uudelle asuinalueelle Simmerseen lähettyville nimettiin yllättäen jopa Mänttä-Vilppula Strasse.

Simmerniläiset ovat kiinnostuneita esittelemään suomalaista kulttuuria, ja Urs Spörrin kiinnostus osuu Aki Kaurismäkeen ja toiseksi, ehkä hieman yllättäen, suomalaiseen tangoon. Museonjohtaja Fritz Schellack haluaa viritellä yhteyksiä myös kuvataiteen puolella, sillä kaupungin suuri poika, monia tyylejä hallinnut taidemaalari Friedrich Karl Ströher on Helene Schjerfbeckin aikalaisia ja opiskellut jopa samassa koulussa Pariisissa.

Simmernin ensimmäisten elokuvajuhlien suosituksi ohjelmanumeroksi muodostui sessio, jossa katsottiin peräkkäin koko Heimat-trilogia.

”Se tarkoitti hyviä istumalihaksia ja kymmeniä tunteja, mutta tapahtuma oli kuitenkin menestys”, Urs Spörri vakuuttaa.

Minua alkaa myös kiinnostaa, voisiko vastaava istunto onnistua Mänttä-Vilppulassa. Ehkä, jos Heimat alkaisi jostain syystä suomalaisia uudelleen kiinnostaa, tapahtumassa olisi hyvä baari ja myös simmerniläistä syötävää ja paljon mukavia tyynyjä ja oleskeluryhmiä.

”Uskon, että Heimatille on kasvamassa uusi yleisö vanhan rinnalle. Netflix-sukupolvi voisi hyvinkin nauttia tästä sarjasta. Onhan moni löytänyt tv-sarjojen maratoni-istunnoista itselleen harrastuksen”, Spörri muistuttaa.

Totta ainakin on, että Simmern ei ilman Heimat-sarjaa erottuisi niin hyvin edukseen saksalaisten pikkukaupunkien joukossa. Kulttuuri ja matkailu kulkevat rinnakkain, toisiaan ruokkien.

Oberweselin pikkukaupunki on kuin sähköjunaradan kylkeen rakennettu pienoiskaupunki Reinin rannalla.

* *

Mistä rakkaus alkoi?

Uusien seutujen löytäminen ja rohkeampi suuntautuminen ”maailmaa kohti” sai romantiikan ajan aatelisperheet ajamaan jälkikasvunsa tien päälle, sivistämään itseään myös länsimaisen kulttuurin juurille, antiikin Kreikkaan ja Italian taideaarteiden äärelle.

Grand Tour -ilmiöstä kasvoi moderni taideturismi. Paikka, sen äärellä tehty taide, eri puolilta maailmaa tulleiden ihmisten yhteisesti jakama tarina synnyttää hetkeksi arjen yläpuolelle nousevan ylevän mielen, joka pyhittää ja oikeuttaa lentokilometrit ja vuokra-autolla ajelut.

Myös Edgar Reitz sivuaa romantiikan ajan ihanteita Die andere Heimat -elokuvassaan. Hän pureutuu Saksasta Brasiliaan suuntautuneen suuren muuttoliikkeen syihin ja käyttää romantiikan ajan muotitermiä Sehnsucht (kaipaus) kuvaamaan ihmismielen seikkailunhalua, vapauden kaipuuta ja uuden, paremman elämän toivoa. Sehnsucht ajoi ihmiset turvallisesta ja joillekin myös ahdistavasta kyläyhteisöstä, kylmentyneiden talvien ja nälän keskeltä kohti uutta alkua uudella maaperällä.

Suomessa Werner Holmbergin (1830–1860) maalaus Torisevan kalliomaisemista synnytti turistivirran keskelle virtolaista ryteikköä, toki myös hyvät pullakahvit tarjoava kahvila on auttanut asiaa aina näihin päiviin asti. Ja äitini halusi aina pysähtyä Ruoveden keskustassa sijaitsevalla Runoilijan lähteellä. Ryönäisen lammen äärellä sitten laulettiin kansallisrunoilija Johan Ludvig Runebergin sanoin Sua lähde kaunis katselen.

Saksassa taideturismi on ehtinyt jo jalostua Suomea pidemmälle. Englantilainen taidemaalari William Turner teki vuodesta 1817 lähtien pitkiä patikkaretkiä Reininlaaksoon ja maalasi monia kuuluisia teoksiaan jylhissä, kalliojyrkänteiden, viiniviljelysten ja romanttisten raunioiden värittämissä maisemissa.

Pronssiset Turnerin jalanjälki-valokset ovat Reininlaakson uusin suunnistuskohde.

Nyt turistit suunnistavat Koblenzista Bingeniin ja etsivät matkailuväen löytämiä maalauspaikkoja, maaperään pronssiin valettuja Turnerin ”jalanjälkiä”. Innokkaimmat keräävät koko 26 näköalapaikan sarjan ja kotiin viemisiksi on puhelimeen napattuja näkymiä maisemista, jotka Turner 200 vuotta sitten maalauksiinsa ikuisti.

Seisomme nyt Turnerin jalanjäljissä, ja sattumalta, auringonlaskun viime säteet nostavat jokimaiseman ylle pienen sateenkaaren. Tämä aito Turner-hetki saa ymmärtämään, miksi taiteilija ihastui juuri Reininlaakson valoilmiöihin.

Kirjoittaja on Mäntän kuvataideviikkojen toiminnanjohtaja.

Turner-hetki.

Pin It on Pinterest

Share This