Cliffs of Moher. Kuva: Maarit Saarelainen
MATKAILU | ”Ymmärrän, etten saa koko Irlantia haltuun 10 päivässä, mutta ehkä kuitenkin vähän maistiaisia. Seuraavalla kerralla sitten lisää”, Maarit Saarelainen kirjoittaa.
Lue Maarit Saarelaisen juttu Galway International Arts Festivalista täältä.
* *
”Olen Dinglessä. Aurinko pilkahtelee pilvien lomitse. Hieno pikkukaupunki. Kauniita taloja. Atlantti loiskuaa pyörteisin vaahtopäin. Illansuu lähenee, mutta sänky ei. Majoituspaikat ovat kaikki täyteen buukattuja. Mietin menenkö paniikkiin vai syömään. Päädyn jälkimmäiseen.”
Olen varma, että täällä Irlannissa on sekoitettu jotain juomaveteen. Ehkä Guinnessia tai viskiä, koska kaikki ihmiset hymyilevät, ovat ystävällisiä ja auttavaisia. Pulassa olevalle löytyy yösija ja bussikuskit jeesaavat kädestä pitäen oikeaan paikkaan. Maisemat ovat mahtavat.
Koen Irlannin kotoisaksi, siinä on ripaus suomalaisuuden ydintä. Pieni saarivaltio Iso-Britannian kyljessä. Tänne voisi jäädä vaikka asumaan.
* *
23.7.2024 Helsinki
Ja seikkailu alkaa.
Matka kohti vihreän kullan Irlantia on alkanut. Jännittää, mutta hyvällä tavalla. Uskon, että tästä tulee hyvä reissu.
Mitäkö odotan, kysyy hän itseltään ja vastaa: mahtavia maisemia ja kivoja kohtaamisia. Tämä on aina se reissun paras hetki, kun ei tiedä vielä mitään, ja seikkailu vasta alkaa.
Ymmärrän, etten saa koko Irlantia haltuun 10 päivässä, mutta ehkä kuitenkin vähän maistiaisia. Seuraavalla kerralla sitten lisää. Minulla on sellainen kihinä, että seuraava kerta myös tulee.
Nyt lähtee lento. Jei! Ihanaa. Eikä kukaan kysynyt mitään ylimääräisistä kiloista. Puhun nyt matkarepustani, en itsestäni.
Simpukan kuoresta kuuluu jo Atlantin aaltojen vahvaa valkoista kohinaa. Aluksi Dublin, seuraavaksi Galway, ja sitten ainakin Dingleä, Donegalia ja Cliffs of Moheria. Neljä ensimmäistä päivääni on suunniteltu väljästi, loppu matka menköön fiiliksen mukaan, minne nenä näyttää.
”Hän matkusti jonnekin missä jalat eivät ota maankamaraan” – en tiedä mistä tuo lainaus on. Mutta sitähän tämä elämä on. Ikuista ensi-iltaa. Joskus toivon, että tietäisin käsikirjoituksen etukäteen, mutta toisaalta miksi pitäisi. Uteliaisuus on hyvä tapa kurkottaa elämässä eteenpäin.
Ehkä kiinnitymme liikaa sanoihin? Pitäisi uskoa intuitioon ja hetkeen. Kosketus maahan, ympäröivään todellisuuteen ja toisiin ihmisiin ovat tärkeintä. Itse ainakin tarvitsen maan kamaraa, käsivarsia ympärille ja jalkoja kaulaan.
* *
23.7.2024 Dublin
Näemme dublinilaisen Ninan kanssa sovitusti keskustan Abbey Court -hostellin aulassa. Hän on tyttäreni ystävä. Emme ole aiemmin tavanneet, mutta se ei tahtia haittaa. Reetta sanoi, että Nina on mukava. Ninalle hän oli sanonut, että äiti on joustava. Se riittää.
Yllätys, yllätys – menemme ensin pubiin. Se on tukkutäynnä viikonloppua aloittelevia… hetkinen, nythän on tiistai. Tunnelma vain muistuttaa suomalaisen viikonlopun alkua. Porukat porisevat ja skoolaavat iloisella mielellä.
Nälkä. Pubin keittiön tilaukset ovat jo tapissa, mutta isäntä lupaa tarvittaessa käydä viereisestä pubista ruokaa. Ystävällistä. Päädymme kuitenkin muutaman minuutin päässä olevaan italialaiseen gourmet-ruokaa tarjoavaan Kicky’siin.
Paikka on täynnä, mutta Nina puhuu meidät sisään. Kolmen ruokalajin maistelumenu on erinomainen ibérico-kinkusta paahdettuihin kasviksiin. Istumme keittiön lähellä, joten bonuksena saamme erikoismakupaloja tämän tästä, joten kokit ikuistetaan kuvaan. Koko henkilökunta on hervottoman hauska.
* *
Ruokailun jälkeen on kulttuurin vuoro. Sata metriä kävelykatua, ja Nina ohjaa jo seuraavaan kohteeseen. Voilà: irkkumusiikkia. Muusikon tyyli on juuri sieluun sopiva.
Parin biisin jälkeen selviää, että hän on tunnettu irlantilainen laulaja ja kitaristi Dubh Lee, joka kirjoittaa folkia, bluesia ja rockia yhdistelevät kappaleensa itse. Kun hän kuulee, että olen Suomesta, omistaa hän yhden lauluistaan minulle.
Siitä taas seuraa se, että paikalliset alkavat tarjoilla whisky-shotteja ja Irish Creamia. Yritän estellä, no, no. (Kukahan tämänkin nyt uskoo?)
VIDEO: Loistava Dubh Lee tunnelmoi irlantilaista musiikkia. Video: Maarit Saarelainen
Seuraavaan paikkaan lähtiessä mukaan tarttuu pari irlantilaista ja muutama amerikkalainen opiskelija. Ryhmämme rynnistää tanssilattialle. Ja helposti saadaan aikaiseksi pieni tanssibattle Suomen ja Irlannin välillä. Suomi tietysti voitti.
Siinä ohessa minulle opetetaan myös irlantilaisen kansantanssin peruskuviot. (Kukahan tämänkin nyt uskoo?)
* *
24.7.2024 Galway
Hurautan bussilla halki maan länsipuolelle Irlantia, Dublinista Galwayhin. Siellä odottaa festarimeininki ja siisti Airbnb-majoitus kylpyhuoneineen. Asunto on mukavalla paikalla, aivan lähellä keskustaa ja kävelykatua, kunhan sinne lopulta pitkän pyörimisen jälkeen löydän.
Mainio yhteensattuma Irlannin matkani ajankohtaan on Galway International Arts Festival. Se on lähes 50-vuotias parin viikon mittainen monitaiteinen festivaali, joka tarjoaa monipuolisen kattauksen teatteria, sirkusta, performanssia, kuvataidetta, keskusteluja, ulkoilmaspektaakkeleja ja musiikkia klassisesta kansanmusiikkiin.
Festivaali itsessään olisi ollut jo yhden matkan arvoinen. Tällä kertaa ennätän nauttia siitä vain muutaman päivän ajan ja nähdä pienen siivun sen valtaisasta ohjelmasta.
LUE: Maarit Saarelaisen Reportaasi Galway International Arts Festivalista täältä.
* *
26.7.2024 Cliffs of Moher
Irlannin turistitoimiston nettisivuilla tarjotaan roppakaupalla retkiä sinne ja tänne. Cliffs of Moheria ei voi ohittaa. Siitä oli jo pari ystävääkin vinkannut. Otin selville paikallisbussin lähtöpaikan ja hinnan: edestakainen kyyti 15 euroa. Sain myös vinkin, että bussiasemalla kannattaa olla ajoissa. Bussi tulikin täyteen viimeistä penkkiä myöten. Olihan se aikamoista rytyyttämistä, kaikki kuljettajat Irlannissa tuntuvat olevat oman elämänsä kallerovanperiä.
Vieruskaveriksi sattuu isoisäänsä ja perhettään tapaamaan menossa oleva mukava newyorkilainen Brenda, joka käy vähintään kerran vuodessa Irlannissa. Keskustelemme juurien merkityksestä omalle identiteetille. Hänelle Irlanti on edelleen, 20 vuoden poissaolon jälkeenkin, rakas kotimaa ja maailman tärkein paikka.
Maisemat ovat mahtavia. Vihreä on hyvä väri. Parempi kuin Alangon harmaa.
Cliffs of Moher on hehkutuksen arvoinen. Henkeäsalpaavat maisemat. Meren ja kallioiden keskellä tajuaa olevansa vain maailmankaikkeuden rikkahippunen. Täälläkin, vaikka porukkaa on paljon ja vähän tunkua, ihmiset hymyilevät.
* *
27.–29.7.2024 Dingle
Tästä eteenpäin mikään ei ole varmaa. Etukäteen varatut majoitukset on makoiltu, ja matka jatkuu Galwaysta uuteen tuntemattomaan. Arvon Dinglen ja Doolinin välillä.
Lähden bussiasemalle. Kuski sanoo, että kahden minuutin päästä lähtisi bussi Limerickiin. No miksei? Ostan menolipun ja sanon kuskille, josko odottaisi vähän, kun käyn ostamassa aamupalaksi vettä ja leipää. Hän hymyilee ja sanoo jotain, jonka tulkitsen, että se käy. Miten ihminen voi olla noin iloinen. Siihen ihmettelyyni menee ainakin puolet ajasta.
Bussi lähtee, ja minä myös.
Katson karttaa. ”It’s a long way to Tipperary” – nytpä tämäkin laulu konkretisoitui. Suunta on oikea, mutta Tipperaryn sijaan päätän tähdätä Atlantin rannalle Dingleen. Eli, Limerickistä jollain jonnekin ehkä, Killarneyyn tai Traleen.
Killarneyssä ennätän lyödä yläfemmat ex-hippi-muusikon kanssa, joka kertoo hänkin olevansa matkalla Dingleen ja tietää, että bussi Traleen kautta lähtee 10 minuutin päästä.
Köröti köröti. Tänään on näköjään matkustuspäivä. Mutta ei se haittaa, koska maisemat ovat upeita ja matkaseura hyvää. Lisäksi bussi on ilmastoitu, laukussa on muffinsi sekä cappuccino. Lisäksi kännykän voi ladata matkan aikana.
* *
Olen Dinglessä. Aurinko pilkahtelee pilvien lomitse. Hieno pikkukaupunki. Kauniita taloja. Atlantti loiskuaa pyörteisin vaahtopäin. Illansuu lähenee, mutta sänky ei. Yritin bussissa varata yösijaa Dinglestä, mutta majoituspaikat ovat täyteen buukattuja.
Mietin menenkö paniikkiin vai syömään. Päädyn jälkimmäiseen.
Rapupasta on hyvää ja tarjoilija mukava. Kysyn laskua maksaessani olisiko hänellä mitään vinkkiä yösijasta. Yksi yö ja kaikki käy. Leah käy soittamassa ja kertoo, että hänen äitinsä voi majoittaa minut. Hänen työvuoronsa päättyy klo 22, menen vastaan ja kävelemme yhtä matkaa majapaikkaan.
Leah’n äiti ottaa iloisesti vastaa kotitalossaan ja petaa sängyn. Saan koko olohuoneen itselleni. Kun kysyn mitä olen velkaa, hän sanoo etten mitään. Leah selittää, että hänen äidillään on tapana auttaa pulassa olevia matkalaisia. Äiti kehottaa vielä ottamaan jääkaapista aamupalaa, jos herään aamulla ennen heitä.
Ennen nukahtamista katson seinällä olevaa hirvenkalloa, shamaanirumpua ja yöpöydällä lepäävää Milan Kunderan romaania The Unbearable Lightness of Being.
Hyvä, enkelit ovat matkassa.
* *
28.7.2024 Dingle
Aamulla kävelen Dinglen satamassa. Hetken päästä huomaan hankkineeni itselleni miniristeilyn. Pieni laiva keinuu aurinkoisilla Atlantin aalloilla ja saamme ajaa pitkän tovin aavalle päin ennen kuin ensimmäiset delfiinit näyttäytyvät.
Ensin hyppää yksi, sitten kaksi ja lopulta kolme. Vieressäni istuva pikkupoika kysyi äidiltään: Ovatko nuo eläviä? Kyllä ne ovat.
Seuraavan yön majoitus on mixed dormitorio, sekin Dinglen keskustassa. Siisti kuuden hengen huone kerrossänkyineen, mutta vain yksi wc. Muistan arvoituksen: Kuka on keksinyt twistin? Perhe, jossa oli viisi lasta ja yksi vessa.
Dinglen lukuisissa pubeissa käyn kuuntelemassa irkkumusiikkia ja tutustun sekä paikallisiin että turisteihin. Ulkomaalaiset luulevat irlantilaiseksi ja irlantilaiset kysyvät mistä päin Irlantia olen.
Illan jälkeen plakkarissa on kutsuja muun muassa Berliiniin ja Innsbruckiin sekä Pohjois-Irlantiin. Minä tietty kutsuin kaikki meille. (Kukahan tämänkin nyt uskoo?)
* *
29.7.2024 Kohti Doolinia
Matkani jatkuu Dooliniin. Päätän, etten hyppääkään bussiin vielä Dinglen keskustasta vaan teen minicaminon ja kävelen alkumatkan rantareittiä. Eksyn totaalisesti harhaan, enkä löydä reitin alkupistettä.
Vähän huvitti, kun tien alussa oli kyltti, jossa Jesse seisoo valkoisissaan: Jesus trusts you! Eikös se pitäisi olla toisinpäin, että me niinku luotetaan.
Suunnittelemani bussi on jo mennyt, joten ei muuta kuin tassua toisen eteen. Vilkasliikenteisellä tiellä pientareen virkaa toimittaa lenkkitossun levyinen alue, mutta hymyilen kaikille vastaantuleville ja ohi ajaville autoille, pyydän anteeksi, että kävelen kapealla ajotiellä ja toivotan hyvää matkaa suomeksi, englanniksi ja irlanniksi. Paitsi irlanniksi en osaa sanoa muuta kuin sláinte!
Hiki meinaa tulla viiden kilometrin matkalla.
Päätän, että otan tämän tarkkaavaisuusharjoituksena niin kuin buddhalaisessa meditaatiossa. Sillä sitä se todellakin on, koska fantasiani ei ole kuolla Irlannissa. Keskittyminen ei voi herpaantua hetkeksikään, koska autot pyyhältävät sentin päästä. Ja välillä seison tien suuntaisesti kiviaitaa vasten. Mutta kaikki, varsinkin kuorma-autojen kuljettajat, moikkaavat iloisesti ja hymyilevät. (Kukahan tämänkin nyt uskoo?)
* *
29.7.2024 Doolin
Vihdoin Limerickin bussinvaihdon ja yhden mansikkapannukakun voimalla pääsen Dooliniin. Ensi kerralla voisin ehkä tutustua muuhunkin kuin Limerickin bussiasemaan.
Doolinin majapaikan vastaanottaja on ystävällinen vanhempi rouva, joka hiihtelee villasukat jalassa pitkin taloa. (Hän voisi olla myös taloon jumiin jäänyt haamu). Rouva pahoittelee, kun varaamani pieni huone on vaihtunut kahden hengen huoneistoon. Hyväksyn tämän hymyillen (huomaatteko, alan jo oppia), koska minulla on nyt kaksi huonetta, kolme sänkyä, valtava kylpyhuone sekä kahvinkeitin.
Doolinissa on kaksi pubia. Tasapuolisuuden vuoksi käyn tietysti molemmissa. Ensimmäisessä pubissa minulle tarjotaan emännän paikkaa pikkukylästä Irlannin tuuliselta rannalta.
Jälkimmäisessä pubissa pääsen kuulemaan loistavaa bändiä. Etenkin laulaja on huikea ja tuntuu menevät transsiin musiikin voimasta. Minä myös. Osa musiikista on ilmeisesti tradia kansanmusiikkia, koska koko pieneen pubiin tiuhaan pakkautunut yleisö laulaa ja tanssii mukana. Loistava, yhteisöllinen meininki.
VIDEO: Bändi doolinilaisessa pubissa yleisön hurmokseen. Video: Maarit Saarelainen
Tapojeni vastaisesti lähden ajoissa nukkumaan, koska aamulla odottaa lähtö Inishmooren saarelle. (Kukahan tämänkin nyt uskoo?)
* *
30.7.2024 Inishmore
Kolme pikku kiliä. Ei, vaan kolme saarta, pieni, keskikokoinen ja suuri. Valitsen suurimman, joka on kauimpana rannasta. Matka pienellä, vahvasti keinuvalla aluksella kestää vain puolisen tuntia, mutta osalla matkalaisista on hivenen vihreä sävy kasvoissa.
Toistan itseäni, mutta maisemat ovat upeat.
Aransaaret (iiriksi Oileáin Árann) ovat kolmen saaren ryhmä Irlannin länsirannikolla. Saaret ovat Inis Mór, Inis Meáin ja Inis Óirr. Englanniksi Inishmore, Inishmaan ja Inisheer. Saaret kuuluvat Galwayn kreivikuntaan. Suurimmalla, Inishmoren saarella sijaitseva Kilronanin kylä on Aransaarten suurin asutuskeskus.
Satamassa turisteja odottaa minibusseja, hevoskärryjä ja polkupyöriä, joilla pääsee halutessaan matkustamaan saaren ympäri. Haen turisti-infosta kartan. Ensiksi kahvia ja cup-cake.
Sataman läheltä löytyy viihtyisä ulkoilmakuppila. Katselen kartasta sopivaa kävelyreittiä. Hetken päästä alkaa sataa, ja paikan ainoa aurinkovarjolla varustettu pöytä on täynnä. Minut viitotaan kuitenkin mukaan.
Mukavia eri puolilta Irlantia olevia nuoria on lähtenyt retkelle. Kesälomailun kohteena on tietysti ensin oma maa, sitten Eurooppa. Vaihdamme sähköpostiosoitteita ja muutaman minuutin jälkeen olemme jo sopineet, että he tulevat ensi kesänä käymään Suomessa. (Minun pitää kyllä hillitä itseni, ensi kesänä saattaa olla tungosta.)
Ihishmoren saaren nimestä tulee tietysti heti mieleen näytelmä Inishmaanin rampa. En muista näytelmästä muuta kuin että rampa päähenkilö asui Inishmoren saarella ja haaveilee tähteydestä Amerikassa – siinä yksi yhtäläinen yksityiskohta irlantilaisten ja suomalaisten välillä. Irlannista lähti miljoonia ihmisiä ja Suomesta satoja tuhansia ihmisiä siirtolaiseksi Amerikkaan paremman elämän toivossa.
Mieleen tulee myös toinen irlantilaiskertoja, Frank McCourt, ja hänen omaelämäkerrallinen, tragikoominen ja karu tarinansa Seitsemännen portaan enkeli. Kirjaa lukiessa ja tarinan edetessä luulee, että kyllä näiden ihmisten elämä jossain kohtaa helpottaa, mutta ei helpotu. Tulee mieleen Linna ja Pohjantähti.
Inishmoren saari maistuu villiltä ja viihtyisältä. Tänne voisi helposti jäädä. Katolisen muistomerkin kohdalla tapaan dublinilaisen Marian, joka on levännyt saarella viikon hektisen työnsä vastapainoksi. Otamme kuvia ja jaamme elämää.
* *
Inishmorelta Dooliniin palatessani käyn syömässä siinä ensimmäisessä pubissa, jossa onneksi en tapaa kosijaani. Karttaa tutkaillessa havahdun siihen, että lentoni lähtee Dublinista jo huomenna, ja minä olen vielä kaukana täällä.
Nyt bussi Galwayhin ja huomenna Galwaysta Dublinin kentälle. Löydän edullisen Kinlay Eyre Square -hostellin aivan Galwayn keskustasta.
Minulla jää vielä ilta aikaa Galwaylle. Kaupunki tarjoaa jäähyväiseksi rennon musiikkiklubin ja iltaseuraksi sattuu mukava perhe.
* *
31.7.2024 Galway – Dublin
Hostellihuoneen hintaan sisältyvä aamupala on erinomainen ja lyö laudalta monen hotellin tarjonnan. Kaikki hyvin, aurinko paistaa. Pakkaan rinkan valmiiksi ja vien sen säilytykseen. Lähtö on itkua vaille valmis, mutta eipäs olekaan.
Nyt on viimeinen hetki kirjoittaa postikortit Galwayn puistokahvilassa. Kipaisen puistoon. Mutta missä ihmeessä on kukkaro. Pieni manööveri. Takaisin hostelliin.
Matkatavaran purkamis- ja pakkaaamis-encore. Kukkaro löytyy matkapyyhepussin pohjalta, joka on hyvä jemma, jos sen vaan muistaa.
* *
Dublinin lentokenttä on suuri ja monessa kerroksessa, mutta olen kentällä hyvissä ajoin, ja tullitarkastus menee sutjakasti. Portti 305. Jep! Menen portin lähellä olevaan bistroon ja otan viilentävän juoman.
Varmistan vielä lentoni taululta. Ou nou. Pääni on vaihtanut numerot toisin päin. Portin numero onkin 503. Ja ei kun juoksuksi, toiselle puolelle valtavaa kenttää. Ylös ja alas. Joku suomalainen mies kannustaa, että et kyllä millään ennätä. Mutta ehdin. Huokaus.
Kotimatka alkaa.
Vieruskaverikseni sattuu parimetrinen singaporelainen, ympäri maailmaa sukkuloiva ja hivenen stressaantunut IT-ekspertti. Jaan kolmioleipäni hänen kanssaan.
Tampereelle päästyäni lähetän kuvan täyteläisestä omenapuustani ja hän kysyy voiko tulla ensi kesänä nukkumaan omenapuun alle. Sanon, että mikä ettei.
Bye, bye, Irlanti, tulen kyllä takaisin. Sláinte!
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Galway International Arts Festival – immersiivisyyttä ja performanssia kaduilla ja kortteleissa
FESTIVAALI | Vuosittain järjestettävällä parin viikon mittaisella monitaiteisella festivaalilla luovuus ja innovatiivisuus kukoistavat. Maarit Saarelainen raportoi.
Parasta juuri nyt: Pakomatka pitkin Pohjanmaata Peräpohjolan perukoille!
Kari Heinon mielessä ovat olleet auton ratti ja Pohjanmaan lakeudet, sen rannikon puukaupungit, vierailunarvoiset taidemuseot, rantaruotsalaisuus ja meänmaalaisuus.
Parasta juuri nyt: Narva!
Pasi Huttunen meni Narvaan vähillä tiedoilla ja vähäisemmillä ennakko-odotuksilla, mutta ihastui.
Parasta juuri nyt: Japani!
Tällä palstalla Kulttuuritoimituksen väki kirjoittaa ajattomista ja ajankohtaisista asioista, jotka heitä juuri nyt kiehtovat. Juho Narsakka viettää kesälomaa Japanissa.