Pyöräillen Pirkanmaalla, osa 3 – Purnu

Viitapohjan linja-autoasema. Kuvat: Juho Hakkarainen

LUE MYÖS: Pyöräillen Pirkanmaalla -sarjan muut osat | Päijänteen vieriltä ja vähän muualtakin kesältä 2021 ja Hämeen Härkätietä, Raumlaissi jaarituksi ja rengasrikkoja kesältä 2022.

* *

3.7.2023

Eräjärvi–Pitkäjärvi–Orivesi–Viitapohja–Tampere, 74 km.

Herään aamusella Eräjärven Eerolassa puoli seitsemän aikoihin. Aitan peti oli hyvä, eivätkä hyttysetkään häirinneet, vaikka illalla arvelin niin tapahtuvan. Sain raikkaat muutaman tunnin unet, vaikka rankaksi paisunut sade katkoi välillä nukkumista. Nyt on ropina tauonnut kokonaan ja näyttäytyy peräti aurinko. Astelen märän pihamaan halki juhlatilaan, jonka aulasta löytyvät vessa ja suihku. Linnut laulavat, pörriäiset surisevat, on kesä. Laitan puhelimen latinkiin vessan pistokkeeseen ja käyn suihkussa.

Aamiainen sovittiin yhdeksäksi, joten ehdin hetken olla jouten. Käyn morjestamassa aitauksessa nököttäviä lampaita ja ihmettelen Eerolan erikoisuutta – vuodelta 1751 peräisin olevaa aittaa. Laiskottelen, tutkin sääennusteita: mihin rakoseen ajoittaisin ajamiseni niin, ettei kovin tiheään sataisi ja salamoisi? Ukkosta lupailtiin jo edellisyöksi, mutta enpäs erottanut jyrinää ropinalta. Arpapeliä se on näillä säillä, että kastuuko vaiko eikö, mutta ei haittaa: joka tapauksessa, jos hyvin käy, pääsen Purnussa savusaunan löylyihin!

Yhdeksän aikaan maleksin juhlatilaan, jossa minua odottaa komea aamiainen: klassinen musiikki soi, kynttilät palavat. Juhlatila on reilun kokoinen ja viihtyisä. Puuro on maukasta ja sen sekaan on tyrkyllä lisuketta jos jonkinlaista. Tarjolla on leipää montaa sorttia, rahkaa, salaattia, silliä, vaikka mitä. Kahvi on sopivan vahvaa, ja erikseen tuodaan vielä pöytään ainutlaatuinen kuusenkerkkä-drinkki, jossa maistuu raikkaasti myös inkivääri. Ounastelen siitä saavani supervoimat pyörämatkailun tuleviin koitoksiin.

Eräjärven Eerolan tunnelmallinen aamiaistarjoilu.

Aitasta löydän levyllisen Eräjärven kyläsuklaata, jonka pakkaan matkaevääksi sivulaukkuuni.

Runsaan aamiaisen jälkeen kerään tavarat kasaan, kiitän vieraanvaraisuudesta ja lähden polkemaan kohti Purnua. Joku ennuste povaa pahinta sadetta puolenpäivän tietämille, joten pyrin Purnuun reilusti ennen sitä. Ajelen eiliseltä tuttua reittiä Rönnin ohi, kunnes pieni Eräjärventie kääntyy pienemmälle Pitkäjärventielle ja siitä vielä pienemmälle Mustasaari-nimiselle tielle. Onnistun välttämään sateet ja salamat ja perillä olen kaksi yli yksitoista, juuri avaamisaikaan, ensimmäisenä asiakkaana. Ajan kulkupelini pyöräparkkiin ja lähden tutustumaan tarjontaan.

Purnu on tunnetusti yksi ihan parhaista kesäkohteista koko maailmassa. Täällä sitä on tullut viime vuosina joka suvena käytyä, mutta koskaan aiemmin en ole polkenut paikalle pyörällä. Jonkin verran Purnu on toki syrjässä, mutta jos pyöränselkään lähtee, saa kaupanpäällisenä kunnon tujaukset autenttista maalaismaisemaa, jonka keskelle kuvanveistäjä Aimo Tukiainen rakensi kesäateljeensa 1960-luvun alussa. Näyttelytoiminta Purnussa alkoi vuonna 1967, joskin aluksi harvempana kuin nykyisin.

Aimo Tukiaisen veistämä Veikko Hakulinen se vain jaksaa kesästä toiseen sauvoa Purnun pihamaalla.

Aivan luksusta on, ettei nyt ole kiire mihinkään niin kuin eilen oli. Saan kulkea Purnun paviljongeissa rauhassa, istuutua teosten äärelle aina kun huvittaa, liikkua hitaasti ja ihmetellä vapaasti. Paljon onkin nähtävää.

Ninni Luhtasaaren humoristisella otteella vakavia aiheita käsittelevät teokset saavat hymyn huulille. Tekstiilityöt on toteutettu musliinilangalla, lasihelmillä ja paljeteilla kierrätyskankaalle. Euroviisu-aihe on esillä täälläkin, eilenhän se näkyi Kuhmalahden Taidepappilan seinällä Katariina Sourin Käärijä-taulussa. Yksi Luhtasaaren teoksista on Käärijän kukka. Polkupyöräilijän identiteettiäni puolestaan hivelee teos Näin pääsin eroon autosta.

Ninni Luhtasaari: Käärijän kukka.

Ninni Luhtasaari: Näin pääsin eroon autosta.

Samassa salissa Luhtasaaren teosten kanssa on Sirpa Särkijärven värimaailmaltaan ja käsittelytavoiltaan voimakkaita akryylimaalauksia, jotka pohtivat muun muassa valtasuhteita, sukupuolta ja haastavia inhimillisiä tunteita. Töissä on raju, omaperäinen kädenjälki, joka saa kiinnittämään huomiota teosten tekotapaan. Näyttelyesite kertoo, että teokset ovat usein syntyneet pitkissä metodisissa maalaussessioissa ja ne on maalattu juoksevilla akryyliväreillä vaakatasossa. Lopputulos on yhtä aikaa räiskyvä ja sattumanvarainen kuin harkittu ja säntillinenkin.

Sirpa Särkijärven kookkaita akryylimaalauksia Purnun toisessa paviljongissa.

Paviljonki 4 on täytetty Petri Ala-Maunuksen apokalyptisillä paratiisimaisemilla, jotka herättävät ristiriitaisia tunnelmia, kuten varmasti tarkoitus onkin. Paviljongissa on esillä yhdentoista pienen, useimmiten öljy- ja akryylivärin sekatekniikalla maalatun työn lisäksi valtava, lähes viiden ja puolen metrin levyinen ja yli kaksi metriä korkea öljyvärityö Dawn of a New Era, jota pysähdyn tutkimaan pitkiksi ajoiksi.

Petri Ala-Maunus: Dawn of a New Era, öljy kankaalle.

Viidennessä paviljongissa vietän runsaasti aikaa Jenni Ropen maalausten ja mobilen äärellä. Akryylin lisäksi töitä on maalattu muun muassa kaseiinitemperalla. Mielenkiintoiset väriyhdistelmät ja siveltimen omituiset rytmit lumoavat ja rakentuvat omaksi omituiseksi kokonaisuudekseen Purnun runsaassa taidetarjonnassa.

Jenni Ropen maalauksia ja koivuvanerilevyille toteutettu siimojen varassa roikkuva mobile.

Purnun tämänkesäinen Balanssi-näyttely pohtii kokonaisuutena jo nimeään myöten tasapainoa monelta kantilta, muun muassa ihmisen ja luonnon suhdetta. Näyttelyn vahvasti ympäristötietoisiin teemoihin tuo oman lisänsä se, että teokset ovat näytillä juuri täällä Purnussa, Pitkäjärven maalaismaisemissa. Ilmastonmuutos, luonnon monimuotoisuuden väheneminen ja lajikato herättävät taiteilijoissa huolta, joka näkyy töissä, mutta näyttelyssä ei varsinaisesti kuitenkaan saarnata.

Teoksissa on mukana elämäniloa ja huumoria, ja myös ihmisen vaikutusmahdollisuuksista muistutetaan – vaikkapa Siina Levonojan teoksessa Pääskysestä ei päivääkään: sen linnut ovat yksittäin myynnissä ja ostamansa pääskyn saa heti seinältä mukaansa. Näyttelyn myötä parvi harvenee, ja myyntituotosta osa menee Suomen Luonnonsuojeluliiton Tampereen yhdistykselle ja Pirkanmaan lintutieteelliselle yhdistykselle.

Sakari Kannosto: Odotus, pronssi ja patina. Taustalla pyörii Tuomas A. Laitisen UHD-video Haemocyanin vuodelta 2019.

Balanssia voi pohtia myös taiteen tekoprosessin valossa: monien teosten ääressä huomaan tutkivani taiteen valmistusprosessia ja arvailen lopputuloksen pohjalta, mikä osuus teoksesta on tarkkaan suunniteltua, mikä taas spontaanin tekemisen tulosta. Sattuma ja suunnittelu on aina läsnä. 

Näyttelykierroksen jälkeen asetun Purnun vanhassa aitassa sijaitsevaan kahvilaan, jonka viihtyisään yläkertaankin on tänä kesänä pääsy. Katselen ikkunasta ulos. Tuulee, ja tuuli tuo Längelmäveden Koljonselältä sadetta. Sää kai sen tekee, että väkeä on melko vähän. Luen näyttelyesitettä, jossa säätiön tervehdyksessä on aimo annos huolta tulevasta: ”Purnu pyrkii pysymään pinnalla”, todetaan, ja samalla muistutetaan, ettei Purnu ja sen kesänäyttelyt ole mikään itsestäänselvyys, vaikka näyttelytoimintaa on jatkunut jo nelisenkymmentä vuotta. Toivotaan siis runsaasti kävijöitä Purnuun nyt ja jatkossa.

Yhden aikoihin tepastelen sateisen pihan halki hakemaan pyörälaukusta pyyhkeen ja painun saunaan, joka tupruttaa mietoja ja makoisia savujaan alhaalla rannassa. Savusaunan on vanhaan karjasuojaan suunnitellut Purnun perustaja Aimo Tukiainen, ja sen hyvistä löylyistä ovat nauttineet monet hahmot aina Urho Kekkosta myöten. Tänä kesänä sauna lämpiää näyttelyvieraille maanantaisin ja perjantaisin, joten vierailu Purnuun kannattaa mahdollisuuksien mukaan sovittaa niille viikonpäiville.

Aimo Tukiainen rakensi savusaunan vanhaan karjasuojaan.

Saunan peseytymis- ja pukeutumistilassa maata peittävät pyöreät, sileät kivet, kuten itse saunankin puolella. Lauteilta minua tervehtii kaksi kokenutta saunojaa, joiden väliin istahdan nauttimaan savusaunan lämmöistä.

Pian löylynheittäjän paikalla istunut mies hyppää jäähyn puolelle ja pyytää minua jatkamaan virkaansa. Kokemattomana savusaunojana opin minua viisaammilta, ettei löylyä suinkaan heitetä – eikä varsinkaan lyödä – vaan luodaan! Pitkävartisella kauhalla otetaan vettä kiukaan keskellä olevasta kiulusta, viedään kauha kiukaan kivien päälle ja lorotellaan hiljalleen yhteen kohtaan. Tuloksena on suloisen lempeät löylyt. Yhtään en ihmettele, että eräiden arvioiden mukaan Purnun savusauna on jopa maailman paras.

Pian saunalle kerääntyy runsaammin väkeä ja löylyhuoneeseen tulee ahdasta. Istuskelen pitkän aikaa saunan ulkopuolella, katselen järvelle päin, juttelen muiden saunojien kanssa. Jos nyt sadesäälläkin on sauna näin suosittu, voi sen arvella olevan komeampina kesäpäivinä aivan tupaten täynnä.

Purnun savusauna on suosittu kohde ja naulat täyttyvät nopeasti saunojien varusteista.

Yksi savusaunan tunnetuista kävijöistä oli Urho Kekkonen, joka tässä esiintyy Aimo Tukiaisen veistämänä.

Saunanraikkaana lähden jatkamaan matkaa kohti Oriveden keskustaa. Sadetta ripsii, se vaihtelee taajuutta, ja Eräjärventiellä näkee tien laidoilla Petri Ala-Maunuksen töistä tuttuja apokalyptisia hakattuja metsämaisemia.

Toisinaan vastaan tulee myös metsäisempiä pätkiä. Tuulisella säällä on hienoa, kun kohdalle osuu sopiva haapakeskittymä. Haapojen ääni on tuulessa aivan ainutlaatuinen. Jos on vähänkin enemmän tuulta, ei se ole havinaa, vaan enemmänkin taputusta muistuttava ääni, kun jäykät, kalkkipitoiset lehdet runsaissa nipuissa läpsyvät toisiaan vasten.

Kuva 13: Karua maisemaa tummien pilvien alla.

Ajelen Vehkalahden ohi ja käännyn tielle nro 58, täälläkin se kulkee, ja sitten Keskustielle, ja pian olen Oriveden keskustassa. Päätän mennä syömään thaimaalaiseen Santa Sun Thai -ravintolaan Kenkätielle. Buffetpöytää ollaan tältä päivältä purkamassa, joten tilaan listalta tofu curryn. Hyvää on!

Ruokailuhetken ajan vien paikan sähköjä ja annan puhelimen latautua. Tuuli kaataa kukkaruukut terassilta, vuoron perään sataa ja paistaa.

Kaksi ratsua Orivedellä.

Vatsa täynnä lähden jatkamaan paluumatkaa. Haen S-Marketista Vichyä ja varmuuden vuoksi pari energiapatukkaa, vaikka ne Eräjärven suklaatkin ovat vielä syömättä. Mutta matkaa on vielä runsaasti jäljellä, ja seuraava huoltopiste taitaa olla Aitolahden Teboil Tampereella.

Pudottelen 58-tietä Tampereen suuntaan, kunnes käännyn vasemmalle Yliskyläntielle numero 3241. Sitä jatkan 9-tien yli, jonka jälkeen tie vaihtuu Viitapohjanraitiksi. Kuteman jälkeen päättyy päällyste ja pääsen autenttisiin soratietunnelmiin. Sitä jatkuu Viitapohjaan saakka, jossa rapsahtaa niskaan reilu ja rehellinen kaatosade. Kovimman tulvan ajaksi pakenen Viitapohjan linja-autoaseman suojiin, joka tulee sopivasti vastaan. Mittasuhteiltaan maitolaiturin kokoinen vaatimaton bussipysäkki on tosiaan julistettu linja-autoasemaksi, ja seinässä on vieläpä kyltti ”LÄHTEVÄ ULKOMAAN LIIKENNE”. Sentään on aseman päällä vedenpitävä katto.

Viitapohjan linja-autoasema tarjoaa suojan pahimman sateen ajaksi.

Matka jatkuu Pulesjärventietä kohti Tamperetta. Tie on mutkainen ja päällystevaurioinen, mutta sittenkin melko vauhdikas ajella. Sivuilla näkyy vuoroin irvistäviä hakkuuaukkoja, vuoroin rehevämpää metsää. Sade heikkenee, ja jossakin Kintulammentien huitteilla ennen Sorilaa näyttää aurinkoa vasten kuin sataisi kultahippuja.

Teboil Aitolahdessa teen reissun viimeisen topin ennen kotia: kahvi, kasvishamppari ja tuliaisiksi Maraboun suklaanappeja. Aitolahdentiellä ennen Atalan koulua kömpii metsästä pyörätielle töpöhäntäinen kauris ja ryntää vilkkaasti liikennöidyn ajoradan yli ehjin nahoin.

Juho Hakkarainen, teksti ja kuvat

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua