Matkalla pohjoiseen – Polkupyöräseikkailu Sodankylän elokuvajuhlille, osa 3

Uimatauko Kukonkylässä. Kuvat: Juho Hakkarainen

Pääset sarjan ensimmäiseen osaan tästä ja edelliseen osaan tästä. Seuraavaan osaan pääset tästä.

* *

Juho Hakkarainen, teksti

4.6.2024 – Ähtäri–Karstula, 85 km.

Nukuin makeasti käkien kukunnan ja hiljaisen tuulenvirin avustamana jonnekin kahdeksaan saakka, vaikka tulin illalla pystyttäneeksi teltan melko onnettomalle eli epätasaiselle ja viettävälle paikalle, enkä saanut uuteen upeaan retkipatjaani riittävästi ilmaa. Vaan väliäkö tuolla, uusi päivä tuli näinkin, ja nyt syön trangia-aamiaista laavulla: puuroa, mehukeittoa, pikakahvia.

Aamu on kirkas, aurinko paistaa lämpimästi. Järvellä – joka kaikesta päätellen on Ähtärinjärvi – lipuu yksinäinen kalastaja. Loittonee kauemmaksi, kun huomaa laavulla liikettä. Astelen aamukasteista polkua pitkin järven rantaan, pesen naaman ja hampaat. Kerään leirin pyörän päälle.

Olen tyytyväinen, että pääsen ajoissa liikkeelle: julmia kilometrejä voi olla edessä hyvinkin satakunta ennen kuin olen Karstulassa. Sinne jonnekin Marko Tapion maille reittini nyt vie – tai ei nyt aivan Saarijärvelle, mutta on kai Arktisessa hysteriassa Karstulaa ja muutakin pohjoisempaa Keski-Suomea, paikallishistoriallisesti tuttua ja mielenkiintoista. Saarijärveltä on muuten kirjattu ylös hienot polkupyörän lempinimitykset pirunhyristin ja lemmonlennätin.

Eräs tauko siellä jossakin.

Roskat pudotin lähtiessäni venesataman roska-astiaan. Rannasta päästyäni jouduin pahaenteiselle Sisälmyksentielle, jonka siimeksessä kääntyi oikealle Kirveskuja. Jatkoin kuitenkin eteenpäin. Kurkia lehahti tieltä lentoon, kaartelivat jonkin matkaa yllättävän lähellä.

Seitenkuhilaantien kautta pääsin isolle tielle numero 68 eli Lehtimäentielle. Tie oli mukava ajaa vähässä liikenteessä, vaikkei pyöräilijän piennarta paikoin ollut ollenkaan tai reuna oli joillakin pätkillä kurjassa kunnossa. Mutta nyt oli väylää keskemmällä käytettäväksi ja matkan varrelle sattui myös mukavia vauhdikkaita mäkiä, jotka edistivät kevyesti taivalta.

Pääsin jonnekin Ollikkalankylään saakka suotuisissa merkeissä, kunnes eteen kasaantui synkkää pilveä ja ukkonen ryhtyi murisemaan. Pysähdyin bussipysäkille lukemaan karttaa ja tutkimaan etappeja. Kun entisestään synkkeni, päätin poiketa läheiseen pihaan, jossa oli pajan ovi auki ja isäntä siellä jonkinlaisissa päivystystehtävissä. Toivotti minut tervetulleeksi sadetta pitämään. Kertoi sijainnin olevan sikäli kummallinen, ettei paikalla ole satanut koko kesänä kuin pari hassua pisaraa, vaikka jo muutaman kilometrin päässä on aivan eri lukemat. Nyt saatiin hetken aikaa vettä oikein sadepilven täydeltä. Niinkin isäntä kertoi, ettei siltä paikalta juuri koskaan ukkonen mene järven yli: niin on käynyt vain kerran tai pari hänen elinaikanaan, ja silloin on aina vastarannalla paukkunut perusteellisesti ja tullut tuntuvaa tuhoa.

Siinä jutellessa kävi ilmi, että mies tunsi lähiseutujen tiet hyvin: oli koko ikänsä ajanut puurekkaa. Ulkomuistista luetteli lähiseutujen komeita reittivaihtoehtoja ja antoi myös suosituksia ruokapaikoista.

Niin haihtuivat pilvet ja pääsin piripintaan täytetyn vesipullon kanssa jatkamaan. En vahvoista suosituksista huolimatta kaartanut Lehtimäen kautta, vaan käännyin Rannankylän läpi Suninsalmeen. Juoksuporukka tuli vastaan. Ajoin ohi ja tavoitin mieluisan ruokapaikan.

Terassilta jo kaukaa tuloani seurasi vihreään pikeepaitaan sonnustautunut silmälasipäinen mies, joka kiiruhti sanalle, kun ähersin pyörääni parkkiin: ”Piti oikein tulla lähemmäksi katsomaan, kun tuli omat pyöräreissut mieleen…” Mies kävi monisanaisesti tarinoimaan vuosikymmententakaisista huonoin varustein toteutetuista ja muutenkin epäonnisista polkupyöräretkistään, eikä malttanut sisällä ravintolassakaan pysyä omassa pöydässään, vaan karkasi sieltä kyselemään, olenko ulkomailla ajellut, ja varoittelemaan, että Malagassa piikkipensaat puhkovat renkaat.

Suninsalmen ravintolassa oli hyvä pizza ja sinnikästä juttuseuraa.

Ravintola Suninsalmen pizza maistui herkulliselta. Sen voimin jaksoin kohti Soinia. Kukonkylässä pysähdyin Tillikanrantaan uimaan. Viitalampi kai oli se kirkas vesi, jonka lävitse näkyi pikkukaloja, ja raikas tuuli kuivasi ihon hetkessä niin, ettei pyyhettä juuri tarvinnut. Istuin ja ihmettelin hetken aikaa rannalla, jossa kasvoi kyltillä merkitty pilvikirsikka.

Viitalammen Tillikanrantaa kutsutaan Kukonkylän helmeksi.

Soinin kunnantalo oli mennyt kiinni: en ehtinyt ennakkoäänestämään. Saavat siis Eurovaalit pärjätä ilman ääntäni. Kävin vilkaisemassa Soinin kirkkoa, jonka rakensi ilman piirustuksia yhdessä seurakuntalaisten kanssa kuortanelainen Yrjäänä Lepistö vuonna 1793. Kellotapuli on vuodelta 1795. Vanhalla hautausmaalla on nälkävuosien muistomerkki, kuten niin monilla muillakin kirkonpihoilla näillä seuduin.

Kirkon ulkopuolelta kohtasin Suomen ja ehkä koko maailmankin ainoan vaivaisakan. ”Joka köyhää armahtaa, hän lainaa herralle”. Sinisilmäisen, puolitoistametrisen akan valmisti Matti Taipale vuonna 1854 viiden hopearuplan hinnalla.

Soinin valkea kirkko.

Vaivaisakka Soinin kirkon tapulin edustalta.

K-Marketin pihalla pidin matkapyöräilijän lakisääteisen jäätelötauon. Samalla kuulostelin ukkojen puheita. Etelä-Pohjanmaan savolaiskiila: eipä kai voi yhtenäisestä Soinin murteesta edes puhua, kun paikkakunnan pohjoisosissa puhutaan eri tavoin kuin etelässä. Murteen yleissävy kuulosti korvaan kuitenkin savolaiselta. Kylän sosiaalisia suhteita saatoin vain arvailla murahdusten sävyistä: kaikki tunsivat toisensa, mutta tervehtivät ketä tervehtivät. Tiesivät tämän päivän olevan vielä lämmin, sitten viilenee.

Eräs rollaattorin päällä istuva totesi, että saisipa tuo vaikka jo sammuakin, aurinko, johon toinen tokaisi, että etpä sitten sinäkään siinä istuisi. Ei sen olisi niin väliksikään, replikoi rollaattorimies, vahvasti ehtoopuolella kun tässä jo ollaan…

Soinin jälkeen pysyttelin tiellä numero 697, joka ennen Karstulaa jossakin Vahangan seuduilla mutkitteli melkoisesti. Muutamia Pitkä-tunnuksin varustettuja rekkoja jylisti ohi. Pöpelikössä näkyi vanhoja kilometripylväitä, joista seurailin matkan edistymistä.

Museovirasto on julistanut jäljellä olevat kiviset kilometripylväät historiallisen ajan kiinteiksi muinaisjäännöksiksi.

Vihdoin saapui kaunis Karstula. Menin Päällinjärven ja Pääjärven yhdistävän Enojoen yli. Oikealle jäivät vuoden 1808 taisteluista muistuttavat Otto von Fieandtin kivet, vasemmalle Karstulan evankelinen opisto. Kivien luona kerrotaan Fieandtin piippuansa tuprutelleen ja tappiollista taisteluaan johtaneen. Silloin oli päivämäärä 21. elokuuta 1808. Nyt tänä päivänä kaarroin minä Karstulassa pizzeriaan, jossa sain vähiin päässeen puhelimen akun ladattua ja eteeni tuhdin iltapalan.

Laitoin leirin Pääjärven rantaan, Enojärven luontopolun lähettyville. Hyttysiä riitti täälläkin enemmän kuin tarpeeksi, mutta kun olin liikkeissäni ripeä, ei niitä päässyt seurakseni telttaan ensimmäistäkään. Ennen unta luin hetken Jeromen Kolmea miestä veneessä.

Karstulan leiripaikka Pääjärven rannalla.

Telttaleiri.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua