Kuvat kuvakaappauksia elokuvasta.
ELOKUVA | Äärimmäisen masokistin elämää ja kuolemaa kuvaava dokumentti havainnollistaa, kuinka elämän voi elää itsensä näköisesti siveellisen ja jäykän yhteiskunnan vaateista piittaamatta.
”Kenties joidenkin silmissä Bob Flanaganin rikos ei ole se, että hän käsittelee kuolemaansa seksuaalisuuden keinoin, vaan se, että hän muistutti taiteellaan kanssaihmisiään kaiken rajallisuudesta.”
Kuin kuvastimessa
Artikkelisarjassa esitellään kiinnostavia elokuvaharvinaisuuksia läpi historian ja annetaan vinkkejä niiden näkemiseen. Lue kaikki sarjan jutut täältä.
* *
Sick: The Life and Death of Bob Flanagan, Supermasochist. Yhdysvallat, 1997. Ohjaus: Kirby Dick. Pääosissa: Bob Flanagan, Sheree Rose.
Elokuvan nimi kertoo jo, missä mennään. Sickissä seurataan erästä Bob Flanagania (1952–1996) ja käydään läpi hänen haasteita täynnä oleva elämänsä. Lopuksi seuraamme, kuinka Flanagan kuolee sängyssä kasvojemme edessä. Lukija voi kauhistella premissiä eksploitatiiviseksi, mutta sisältö perustelee ratkaisun.
Flanagan on performanssitaiteilija, joka on tehnyt elämästään kokonaistaideteoksen. Hän kärsii kystisestä fibroosista, aineenvaihduntasairaudesta, joka vaikuttaa kehoon kokonaisvaltaisen tuhoisasti. Kaksi hänen sisartaan on kuollut samaan sairauteen. Jo lapsena saatu diagnoosi kertoi, että Flanagan tuskin eläisi yli 20-vuotiaaksi. Hän on suorastaan ihmeenomaisesti yltänyt keski-ikään.
Kystinen fibroosi on kivulias sairaus. Flanagan rykii loputtoman määrän limaa sisuksistaan, jotta ei tukehtuisi. Eri puolelle kehoa kehittyvä paksu lima on yksi merkittävimmistä kystisen fibroosin oireista ja johtaa tulehduksiin ja hengitysvaikeuksiin, viimein kuolemaan. Flanagan löysi jo nuorena tavan käsitellä sairauttaan. Lääkkeeksi tuli äärimmäinen masokismi. Flanaganin itselleen aiheuttama kipu on eräänlainen keskisormi sairauden aiheuttamalle kivulle, joka ei ole omaehtoista. Samalla se on ollut hänelle keino nostaa kipukynnystään.

* *
Runoilijana Los Angelesissa aloittanut Flanagan teki 1980-luvulta alkaen masokismistaan performanssitaidetta. Erityisesti 1990-luvun industrial-estetiikan buumiin hänen taiteensa sopi kuin tilauksesta. Flanaganista tuli BDSM-piirien julkkis, ja hän esiintyi Nine Inch Nailsin musiikkivideossa Happiness in Slavery, jonka esittäminen on kuvastonsa vuoksi laajalti kiellettyä. YouTubesta löytyy aina aika ajoin sensuroimaton versio, joka yleensä poistetaan, kun sensuuripoliisit saaneet sen haaviinsa. Flanagan on esiintynyt myös Danzigin ja Godfleshin musiikkivideoissa.
Dokumentin ohjaaja Kirby Dick on teoksissaan käsitellyt sukupuoli-identiteetin ja tasa-arvon kysymyksiä, erityisesti raiskauskulttuuria ja tekopyhyyttä Yhdysvaltain armeijassa, yliopistoissa ja muissa instituutioissa. Toisen juonteen hänen tuotannossaan muodostavat tabut ja niiden yhteiskunnallinen käsittely.
Sick on tässäkin joukossa erityistapaus. Dokumentin sisältämä kuvamateriaali ei sovi herkille. Jos et kestä nähdä kipua, on se itse aiheutettua tai sairauden tuottamaa, älä kiusaa itseäsi katsomalla tätä elokuvaa.
Flanagania ei kutsuta turhaan supermasokistiksi. Hän ei tyydy pelkkään raippaan, vaan hän runtelee itseään tavoilla, joka on äärimmäistä jopa hänen edustamassaan alakulttuurissa. Kenties elokuvan muistettavimmassa kohtauksessa Flanagan lyö lähikuvassa naulan peniksensä lävitse. Näin kohtauksen ensimmäisen kerran melkein 20 vuotta sitten, ja se on kaikessa kliinisyydessään edelleen yksi shokeeraavimmista asioista, jonka olen todistanut elokuvataiteessa.

* *
Sickiä ei yleensä mainita puhuttaessa ”extreme-elokuvista”, eivätkä väkivaltafilmeistä viehättyneet gorehoundit välttämättä edes tunne filmiä, koska se ei mässäile kuvastollaan vaan on pohjimmiltaan henkilökuvadokumentti.
Elokuvan maailmassa seksuaalinen masokismi ei ole friikkishow vaan syvästi henkilökohtaista. Flanaganin yhteistyökumppani ja hänen dominatrixinsa on hänen vaimonsa Sheree Rose. Pariskunnan välillä näkyy aitoa herkkyyttä.
Dokumentti humanisoi Flanagania, kertoo hänen nuorisotyöstään kystisestä fibroosista kärsivien lasten ja teinien parissa sekä selittää juurta jaksain hänen motivaationsa. Silti on varmasti ihmisiä, joille tällainen tapa elää on vain liikaa. Puritaaneille seksuaalisuuden raju karnevalisoiminen on yksinkertaisesti kestämätöntä, jotain, joka täytyy siivota pois sen likaisuuden vuoksi.
Kenties heidän mielestään Flanaganin olisi pitänyt käsitellä kohtaloaan vetäytymällä, hiljaisuudessa mietiskellen, tai vaikkapa Jumalaan turvautuen. Sen sijaan hän on tehnyt kivustaan spektaakkelin, jossa heristää nyrkkiä maailmalle kuin Gallen-Kallelan taulun Kullervo. Tai ehkä ennemmin esittää protestinsa peniksellään puuhun kaivertaen kuin Kalervo Palsan taulun Kullervo. Kuinka joku kehtaa!
Vaikka aikalaiskriitikot kehuivat Sickiä sen inhimillisyydestä, osa heistä muisti keskinkertaista yleisöään rauhoitellen lisätä, että Bob Flanagan on ”hullu”. Olen jyrkästi eri mieltä. Tosiasiat hanakasti kieltävässä, tasapäistävässä ja normiuttavassa kulttuurissamme Flanaganin kaltaiset ovat harvoja, jotka eivät ole sekaisin, vaan joiden visio on kirkas ja ymmärrys useimpia meitä tallukoita laajempi.

* *
Kuolema tulee meille kaikille. Silti elämme joka päivä kuin asia olisi jotain ”sitten joskus” ajateltavaa, tuskin edes oikean pohdinnan arvoista. Ymmärrän tietysti haluttomuuden ajatella kuolemaa. Toivoisin itsekin, että kuolema tulisi yllättäen, ehkä jopa kirjaimellisena salamana taivaalta. Mieluummin niin kuin tiedon ja odottamisen myötä.
Madonluvut lääkäriltä saaneiden kohdalla on toisin. Ei heidän elämänsä poikkea meistä muista, pohjimmiltaan, kuoleman kosketus jäädyttää ennen pitkää jokaisen. Heidät erottaa meistä muista lähinnä tiedon tarkkuus: suhtautumista kuolemaan muuttaa se, että meille kerrotaan ennalta todennäköinen syy ja odotettavissa oleva elinaika. Jostain syystä tieto ei välttämättä lisää tuskaa mutta se monimutkaistaa ja kyseenalaistaa.
Ajan kuluminen muuttuu ”kuolemaantuomituille” paljon konkreettisemmaksi, samoin kysymykset siitä, mitä elämällä tulisi tehdä.
Kenties joidenkin silmissä Bob Flanaganin rikos ei ole se, että hän käsittelee kuolemaansa seksuaalisuuden keinoin, vaan se, että hän muistutti taiteellaan kanssaihmisiään kaiken rajallisuudesta. Ja sitä ei kuoleman laitoksiin siivonnut kulttuuri yksinkertaisesti kestä. Sick on Flanaganin projektin päätepiste, selluloidille ikuistettu memento mori.
Mikko Lamberg
VPN:ää käyttävät voivat katsoa Sickin esimerkiksi Cineversestä. Niin amerikkalaiset kuin brittiläiset DVD:t ovat aikoja sitten loppuunmyytyjä, mutta Amazoniin putkahtaa niitä aina silloin tällöin. Koneen Säätiö on tukenut Mikko Lambergin kirjallisuus- ja elokuvakritiikkiä vuonna 2026.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Kuin kuvastimessa #67: Love Massacre (1981)
ELOKUVA | Hongkongilaisen uuden aallon etujoukoissa ollut trilleri on ainutlaatuisen ohjaajansa merkkiteos.
Kuin kuvastimessa #66: Unofficial Reality (2005)
ELOKUVA | Aivan YouTuben alkukuukausina julkaistu lyhytanimaatio tiivistää aikakautensa symboleja ja on vaporwave-estetiikan esitaistelija.
Kuin kuvastimessa #65: Jonathan (1970)
ELOKUVA | Kauhuisa lokakuu huipentuu poliittiseen vampyyrielokuvaan 1970-luvulta.
Kuin kuvastimessa #64: Variola vera (1982)
ELOKUVA | Jugoslavialaisessa jännityselokuvassa isorokkoepidemia pakottaa sairaalan eristyksiin ja yhteiskuntajärjestys rakoilee.




