Kuvat kuvakaappauksia elokuvasta.
ELOKUVA | Thaimaa tuotti 2000-luvulla hetken kamppailulajielokuvien maailmankärkeä. Born to Fight on yksi vuosikymmenen parhaista toimintaelokuvista ja ohjaaja Panna Rittikrain uran kruununjalokivi.
”Yksijalkainen mies oppii potkimaan kranaatteja kuin ammattilainen, ja pikkutyttö lataa hyppypotkulla kommaria päin näköä. Rittikrain luomassa maailmassa mikään ei ole mahdotonta, jokainen hyveellinen ihminen voi olla leijona.”
Kuin kuvastimessa -artikkelisarjassa esitellään kiinnostavia elokuvaharvinaisuuksia läpi historian ja annetaan vinkkejä niiden näkemiseen. Lue kaikki sarjan jutut täältä.
* *
เกิดมาลุย. Thaimaa, 2004. Ohjaus: Panna Rittikrai. Käsikirjoitus: Panna Rittikrai, Morakot Kaewthanee ja Thanapat Taweesuk. Pääosissa: Dan Chupong, Kessarin Ektawatkul, Noppol Gomarachun, Santisuk Promsiri, Piyapong Piew-on, Somrak Khamsing, Amorntep Waewsang, Suebsak Pansueb, Nantaway Wongwanichislip, Rattaporn Khemtong, Chatthapong Phantana-Angkul, Sinee Namwongphrom, Assawin Islam.
Hongkong-elokuvan kulta-aika sijoittuu 1960-luvun lopulta vuoteen 1997, jolloin itsehallintoalue luovutettiin Kiinalle. Kaupungin filmiteollisuus muuttui hetkessä. Hongkongin elokuvahistoria on rikas, mutta sen nykyhetki on varsin surullinen.
Hongkong tuottaa edelleen paljon viihdettä, mutta sen valta-asema Aasian markkinoilla on mennyttä kalua. Kuten Hollywoodissa, suuria tähtiä on edelleen, suuruus vain on aiempaa suhteellisempaa. Elokuvatähteys ei tarkoita enää sitä, että kaikki ihmiset kadulla tietäisivät näyttelijät nimeltä. Muut viihteen muodot ovat kirineet rinnalle ja paahtaneet ohitse. Kommunistisen puolueen sensuuri pitää huolen mielikuvituksen lopullisesta nitistämisestä.
Sama muutos koski martial arts -elokuvia. Hongkong oli taistelulajielokuvien kruunaamaton kuningas, jonka valta-asemaa edes Amerikan viihdeteollisuus ei pystynyt uhkaamaan. Tämäkin muuttui 1990-luvun lopulle tultaessa. Elokuvia sisäsiistittiin ja tietokonegrafiikan käyttö latisti baletimaiset koreografiat mössöksi. Monet suuret ohjaajamestarit jäivät eläkkeelle ja tähdet – Jackie Chan, Sammo Hung, Jet Li, Michelle Yeoh, Chow Yun-fat – olivat siirtyneet ulkomaille.
Läpi 2000-luvun alan harrastajia puhutti, mikä maa voisi nousta Hongkongin tilalle tarjoamaan faneille ”sitä hyvää” eli lähitaistelun jaloa taitoa esittelevää toimintaa, jota ei ole pilattu musiikkivideomaisilla leikkauksilla ja yleisellä ankeuttamisella. Erilaisia ehdokkaita tarjottiin, mutta voimakkaimmaksi niistä nousi Thaimaa.

* *
Erityistä huomiota sai kolmikko Prachiya Prinkaew, Tony Jaa ja Panna Rittikrai. Prinkaew oli tehnyt merkittäviä ohjauksia, jotka nostivat Thaimaan profiilia toiminnan saralla. Ong-Bak (2003), The Protector (2005) ja Chocolate (2008) olivat saaneet kulttimaineen eksyessään halpa-DVD:inä länsimaistenkin teinipoikien leffahyllyihin. Tony Jaa oli tähdittänyt monia lähitaisteluelokuvia ja noussut pienimuotoiseksi nimeksi. Hänkin päätyi Hollywoodiin, elokuviin kuten Furious 7 (2015) ja Expend4bles (2024). Rittikrai taas oli stuntkoordinaattori, Jaan mentori ja koreografi, joka suunnitteli elokuviin taisteluita.
Rittikrai (1961–2014) oli itsekin elokuvaohjaaja ja työskennellyt intohimonsa eteen jo 1980-luvulta asti. Tällä kertaa esittelyssä oleva Born to Fight (2004) on ties kuinka mones versio Rittikrain samalla nimellä jo kasarilta asti tekemistä elokuvista. Joka kerta budjetti on kasvanut hieman ja lopputulos hioutunut eheämmäksi.
Ei pidä luulla väärin, tämä on aivan pähkähullua kamaa. Perusidea on tuttu kaikista poliisielokuvista. Urhoollinen lainvalvoja Deaw (Dan Chupong) menettää partnerinsa yrittäessään saada huumeparonia poseen. Nilkki jää kiikkiin, mutta sankarin viiksekäs asetoveri lentää samalla taivaan tuuliin.
Pannukakunohuen materiaalin korvaa elokuvan aloittava kahden rekan välinen kaahailukohtaus, joka vetää vertoja ajan Hollywoodin stunttiparhaimmistolle, esimerkiksi elokuvassa Tappava ase 4 (1998) nähtävälle takaa-ajolle. Rittikrai ei usko turvajärjestelyihin, joten stunt-esiintyjiä tippuu liikkuvien rekkojen katoilta tantereeseen ja melkein autojen pyörienkin alle. Viimein kaikki huipentuu yhden rekan sinkoutumisella jyrkänteeltä alas. Eikä kyse ole pienoismalleista.

* *
Filmin moodi muuttuu, kun sankaripoliisi palaa kotiin, jossa asustaa siskonsa Nuin kanssa. Sisko on taekwondo-ammattilainen (jota esittää lajin oikea Thaimaan-mestari Kessarin Ektawatkul), joka harrastaa urheilijatovereidensa kanssa hyväntekeväisyyttä viemällä ruokaa syrjäseutujen pikkukylien asukkaille ja leluja lapsille. Kyttäbroidi liittyy seuraan, jospa se piristäisi mieltä tragedian jälkeen. Siskon urheilijakumppaneita esittävät eri lajien (jalkapallon, rugbyn, telinevoimistelun…) eri kansallisylpeydet ja ammattilaiset. Hahmoilla on roolinimet mutta viesti thaikatsojalle on selvä: nämä henkilöt esittävät itseään.
Kylän sokerisen auvoista elämänmenoa esitellään juuri sen verran, että silmänräpäyksessä muuttuva tunnelma iskee kasvoille kuin ruoskan sivallus. Joukko punalakkeineen kommunisteiksi koodattuja terroristeja hyökkää kylään ja aloittaa silmittömän joukkoteurastuksen. Loput kyläläiset, poliisi sekä urheilijasankarimme otetaan vangiksi.
Mukanaan kapinallisarmeijalla on lavetille valmisteltu ydinohjus (?!?!), joka aiotaan lasauttaa keskelle Bangkokia, mikäli hallitus ei suostu vapauttamaan elokuvan alussa vangittua huumeparonia ja maksamaan isoja lunnaita. Mikä yhteensattuma, että panttivankien joukossa on poliisimies, joka tietää, että terroristien kanssa ei neuvotella!

* *
Teos ottaa aimo harppauksen kohti idiotiaa ja samalla syvää, puhtaasti elokuvallista, kineettistä nautintoa: Urheilijahenki herättää kapinan asemiehiä vastaan. Terroristien käyttämien halpatietokoneiden ruuduilla välkkyy väärin kirjoitettuja englanninkielisiä sanoja. Pahisten raakuus on niin ylikorostettua kyläläisten sydämessä hohkaavan hyvyyden rinnalla, että tragedian alakuloisuuden sijaan katsojan mielialan valtaa kupliva hilpeys. Kuin joku olisi juuri julistanut tulevansa isäksi ja iskenyt kouraasi kuubalaisen sikarin.
Elokuva perustelee lopulta itsensä yli 35-minuuttisella taistelukohtauksella, johon teos huipentuu. Born to Fightissa on siis vain kaksi taistelukohtausta, mutta ne vievät noin 90 minuutin mitasta puolet.
Ja millainen taistelukohtaus onkaan kyseessä! Räjähdyksissä, stunteissa ja omituisissa ideoissa ei säästellä. Jos veikkasit, että urheilijat pääsevät esittelemään atleettisuuttaan, et ole väärässä. Kokonaisuus on mielikuvituksen ja älyvapauden juhlaa. CGI-jalkapallolla voi pudottaa aseistetun vartijan vartiotornista. Voimisteluliikkeillä voi mättää rosmoa suoraan kuonoon. Kyläläisetkin inspiroituvat näkemästään. Yksijalkainen mies oppii potkimaan kranaatteja kuin ammattilainen, ja pikkutyttö lataa hyppypotkulla kommaria päin näköä. Rittikrain luomassa maailmassa mikään ei ole mahdotonta, jokainen hyveellinen ihminen voi olla leijona.

* *
Välillä filmi muistuttaa GTA-pelejä ja seuraa aseistettuja sankareita olan yli näkökulmasta pitkissä otoissa. Statistit ravaavat edestakaisin ja joka puolella räjähtelee. Ruumislukua en edes uskaltanut laskea. Leikkausrytmi on kiihkeä mutta ei ikinä päällekäyvä. Katsoja ei koe tulleensa teknologian huijaamaksi saadessaan seurata mitä uskomattominta akrobatiaa ja ihmiskehon venyvyyttä.
Välillä on vaikea tietää, onko kyseessä toimintaelokuva vai propagandafilmi kansainväliselle olympiakomitealle. Vai onko tarkoitus vain nostaa yleistä kansallishenkeä? Jostain syystä yksi sankareistamme päättää juosta huutaen ja Thaimaan lippua heiluttaen koko lopputaistelun ajan, mikä tekee asetelmasta erityisen naurattavan. Ja vaikuttavan. Joskus nämä ovat sama asia.
Lopussa kiitos seisoo. Valtakunta on pelastettu sportin voimalla. Kylä on savuavina raunioina ja ruumiita kentällä satapäin, mutta henkiin jääneet kyläläiset unohtavat läheistensä kuolemat tuosta vain. Ovathan he oppineet itsekunnioituksen ja turpaan vetämisen jalot taidot. Katsoja on taas oppinut jälleen jotain siitä, että silkan tuhon katsominen voi tuottaa kenessä tahansa sivistyneeksi itseään luulevassa yksilössä aimo annoksen pidäkkeetöntä iloa. Kuin sokerihumala.
Mikko Lamberg
Born to Fightin saa ostettua esimerkiksi Yhdysvaltain Amazonista Lionsgaten DVD:nä. Myös saksaksi tekstitetty julkaisu löytyy kieliä osaaville (ja niille, jotka eivät halua maksaa tullimaksua). Striiminä elokuvan löytää yhdysvaltalaisesta Nightflight+-palvelusta.
Koneen Säätiö on tukenut Mikko Lambergin kirjallisuus- ja elokuvakritiikkiä vuonna 2026.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Kuin kuvastimessa #28: Imperiumin sirpale (1929)
ELOKUVA | Neuvostoliittolainen propagandaelokuvan merkkiteos sisältää pintaa syvemmälle katsoessa paljon enemmän nyansseja kuin kuvittelisi.
Kuin kuvastimessa #27: La Flor (2017)
ELOKUVA | 14-tuntinen argentiinalainen elokuva on kunnianosoitus tarinankerronnalle ja pidäkkeettömälle luovuudelle – ja rakkauskirje neljälle näyttelijättärelle.
Kuin kuvastimessa #26: The Golden Bat (1966)
ELOKUVA | Varhaisessa japanilaisessa supersankarielokuvassa hohottava naamiomies pieksee kävelykepillään avaruusrosmot kuriin.
Kuin kuvastimessa #25: The Moon and the Sledgehammer (1971)
ELOKUVA | Metsässä asuvasta eksentrisestä perheestä kertova dokumentti on tyyppiesimerkki antropologisen elokuvan vetovoimasta.




