Kuvat kuvakaappauksia elokuvasta.
ELOKUVA | Neuvostoliittolainen propagandaelokuvan merkkiteos sisältää pintaa syvemmälle katsoessa paljon enemmän nyansseja kuin kuvittelisi.
”Viimein katsoja päätyy miettimään, onko imperiumin aika edes päättynyt vai yksi tappokoneisto vain vaihtunut toiseksi? Onhan uusikin järjestelmä kursittu kasaan vanhan sirpaleista.”
Kuin kuvastimessa -artikkelisarjassa esitellään kiinnostavia elokuvaharvinaisuuksia läpi historian ja annetaan vinkkejä niiden näkemiseen. Lue kaikki sarjan jutut täältä.
* *
Обломок империи. Neuvostoliitto, 1929. Ohjaus: Friedrich Ermler. Käsikirjoitus: Friedrich Ermler ja Ekataerina Vinogradskaja. Pääosissa: Fjodor Nikitin, Ljudmila Semjonova, Valeri Solovtsov.
Takavuosikymmeninä Suomessa tunnettiin paremmin neuvostoelokuvaa. Syy oli osin suomettumisen politiikassa. Itänaapurin elokuvataide oli läsnä kulttuurielämässä siinä missä yhdysvaltalainen viihde. Näiden välissä tasapainoiltiin ja etsittiin totuutta milloin mistäkin ilmansuunnasta.
Moni filmihullu tunsi neuvostoliittolaisen elokuvan hyvin. Peter von Baghin (1943–2014) merkittävää Elokuvan historia -teosta (Weilin + Göös, 1978 / 1998 / 2004) lukiessa neuvostoelokuvan merkitys korostuu siinä missä yhdysvaltalaisenkin. Teoksen sivuilla mainitaan monta ohjaajaa, joiden teokset kävivät Suomenkin valkokankailla, mutta jotka eivät nykyään sano juuri mitään.
Neuvostoelokuvassa on puolensa ja puolensa. Siinä toisinaan ilmenevä jäykkäniskainen traagisuus saa tahattoman koomisia piirteitä, historiallisista ja kulttuurisista perusteluista huolimatta. Varsinainen kommunistinen propaganda taas on joitain poikkeuksia lukuun ottamatta puupäistä yhden totuuden toitotusta, fasismiin verrattavaa valheiden levittämistä, joka nitistää ihmisyyden.
Sitten ovat poikkeukset sääntöön, kuten Friedrich Ermlerin (1898–1967) erinomainen Imperiumin sirpale (1929), joka on sekä propagandaa että ihmisyyden monimutkaisuuden ja herkkyyden ymmärtävää humanismia.

* *
1920-luvun lopulla mykkäelokuvan ilmaisu oli kehittynyt huippuunsa. Monet edelleen rakastetuista mykkäelokuvan suurteoksista ovat syntyneet vuosikymmenen jälkimmäisellä puoliskolla. Niin on myös Imperiumin sirpaleen laita.
Syy on kamera- ja leikkaustekniikan ottamissa jättiharppauksissa. Ihmiset jotka eivät tunne mykkäelokuvaa, tyypittävät sen herkästi estetiikaltaan yhteneväiseksi jötkäleeksi. Tämä ei pidä missään nimessä paikkansa. Kollaasitekniikan kehitys erityisesti neuvostoelokuvan kokeilujen, yhdysvaltalaisten pioneerien ja eurooppalaisen avantgarden myötä modernisoi elokuvan kuvallista ilmaisua huippuun, joka otti äänen tultua merkittävää takapakkia.
Äänielokuvalla kesti teknisistäkin ongelmista johtuen kauan saavuttaa sama kuvallisen ilmaisun sulavuus. Eron huomaa tarkastelemalla kahta ensimmäistä parhaan elokuvan Oscarin voittajaa. Wings (1928) on tyylikkäästi ja isolla rahalla kuvattu hämmästyttävä eepos täynnä tunnetta. Broadway Melody (1929) taas on jäykkää patsastelua ja ihan saatanan huonosti kokoon kursittu rääpäle vailla kuvallisia ansioita.
Mykkäelokuvia tehtiin joissain paikoissa, kuten Japanissa, vielä joitain vuosia äänielokuvan tulon jälkeen. Tästä huolimatta vuoden 1929 mykkäelokuva edustaa yhden aikakauden ja yhden ilmaisumuodon eräänlaista loppua. Imperiumin sirpale on huippuunsa kehittyneen mykkäfilmin kuvallisen ilmaisun maaninen merkkiteos.

* *
Elokuvan juoni on klassinen kertomus miehestä vailla menneisyyttä. Kranaattikauhuinen sotilas Filimonov menettää muistinsa ensimmäisen maailmansodan tiimellyksessä. Sota päättyy ja rintamalta pitäisi palata. Mutta minne? Seuraa sisällissota ja bolsevismin aika.
Kuluu vuosia ja sotilaamme vaeltaa Pietarin kaduilla, kun hänen muistinsa äkkiä palaa. Hän muistaa, että hänellä on vaimo. Vaimo löytyy mutta uusissa naimisissa. Nykyinen puoliso on ilkeä ja väkivaltainen bolsevikkibyrokraatti.
Toisin kuin luulisi kertomus ei keskity uuden miehen syrjäyttämiseen vanhan ”hyviksen” tultua kehiin vaan ajan kulun ja sen väistämättömyyden hyväksymiseen. Menneisyyteen ei ole paluuta, vaikka nykyinen todellisuus tekisi kuinka kipeää. Yksilö ei voi kuin pyristellä kohti tilanteensa hyväksymistä, niin hyvässä kuin pahassa.
Imperiumin sirpale on kiinnostavan monimielinen kuvaus siksi, että se näyttää uuden neuvostoelämän vieraannuttavana niille ihmisille, jotka vielä muistavat menneen. Sen kuvaus neuvostokoneiston byrokraatista ei ole mairitteleva. Filimonov kuvataan suurella empatialla. Sisällissotaa ja sitä seurannutta murrosaikaa ei silotella. Muutos ei tapahdu ilman kipua, kurjat lieveilmiöt täytyy niellä. Ehtaan neuvostopropagandan henkeen töitä on vielä tehtävä.
Vaikka imperiumin sirpaleilla tarkoitetaan elokuvan kontekstissa tsaarin aikakauden loppua ja siihen takertuneita ihmisiä, on teoksen itsensä kollaasimainen ja avantgarden kanssa flirttaileva ilmaisukeino yhtä lailla sirpaleinen. Tämä tekee filmistä monimielisen. Sen surrealistiset kuvat jäävät yhtä lailla mieleen. Juoksuhautamuistoissa Nikitin esittää kaikkia sotilaita: kaikilla tuhoon tuomituilla on samat kasvot. Jeesus Kristus roikkuu ristillä kaasunaamari päässä.

* *
Lopetuskin on epätavallinen. Vaikuttaa aluksi erikoiselta, että se pääsi ajan sensuuriviranomaisilta lävitse. Ainakin kunnes tajuaa, että juuri tällaiseen propagandaan moni viranomaisten virallisesti hyväksymä teos ajautui: kun päähenkilö vihdoin löytää itsestään selkärangan ja varmuuden elää, hänestä katoaa kaikki inhimillisyys.
Aitoon neuvostohenkeen Filimonov on enää kasvot väkijoukossa, sieluton ratas isossa koneessa. Viimein katsoja päätyy miettimään, onko imperiumin aika edes päättynyt vai yksi tappokoneisto vain vaihtunut toiseksi? Onhan uusikin järjestelmä kursittu kasaan vanhan sirpaleista.
Näkemys on monimielinen ja hämmästyttävän kypsä verrattuna esimerkiksi Sergei Eisensteinin monesti koomisia sävyjä saaviin elokuviin, joissa propagandan ja kehittyneen kollaasi-ilmaisun välinen suhde on jatkuvassa epätasapainossa.
Imperiumin sirpale on Ermlerin viimeinen mykkäelokuva. Muutaman vuoden tauon jälkeen hän palasi täysin sosialistiseen realismiin indoktritnoituna elokuvaohjaajana, jonka äänielokuvista ei ole paljoa sanottavaa.
Mikko Lamberg
Mykkäelokuviin erikoistunut Flicker Alley on julkaissut teoksen DVD:nä ja Blu-rayna. Elokuvan voi myös katsoa YouTubesta. Koneen Säätiö on tukenut Mikko Lambergin kirjallisuus- ja elokuvakritiikkiä vuonna 2026.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Kuin kuvastimessa #27: La Flor (2017)
ELOKUVA | 14-tuntinen argentiinalainen elokuva on kunnianosoitus tarinankerronnalle ja pidäkkeettömälle luovuudelle – ja rakkauskirje neljälle näyttelijättärelle.
Kuin kuvastimessa #26: The Golden Bat (1966)
ELOKUVA | Varhaisessa japanilaisessa supersankarielokuvassa hohottava naamiomies pieksee kävelykepillään avaruusrosmot kuriin.
Kuin kuvastimessa #25: The Moon and the Sledgehammer (1971)
ELOKUVA | Metsässä asuvasta eksentrisestä perheestä kertova dokumentti on tyyppiesimerkki antropologisen elokuvan vetovoimasta.
Kuin kuvastimessa #24: Marat/Sade (1967)
ELOKUVA | Tämänkertainen Kuin kuvastimessa -sarjassa esitelty teos ei ole kummoinen elokuva, mutta se saa katsojan pohtimaan taiteen asemaa osana yhteiskuntaa.




