Hurja vuosi latasi kierrokset kehoon – Jaakko Wuolijoki on yleisön palvelija niin näyttelijänä kuin lääkärinäkin

Jaakko Wuolijoki. Kuva: Anne Välinoro

Kenen lauluja laulan – nuoret suomalaiset oopperan ja musiikkiteatterintekijät näyttämöllä

Tässä juttusarjassa kulttuuritoimittaja-ohjaaja Anne Välinoro kertoo Kulttuuritoimituksen lukijoille laulajista, ohjaajista ja säveltäjistä, joiden taidoilla ja intohimolla oopperaa ja musikaaleja tehdään. Sarjan jutut julkaistaan heinäkuun ja joulukuun 2025 välillä. Anne Välinoro kirjoittaa Kenen lauluja laulan -sarjaa Alfred Kordelinin säätiön työskentelyapurahalla. Lue kaikki juttusarjan artikkelit täältä.

* *

Anne Välinoro, teksti

Miltä tuntuu, kun yleisö nousee seisten taputtamaan esitys esityksen jälkeen, kun tunnelma nousee rock-konsertin kierteille, kun oma roolityö on se moottori, jonka varassa koko musikaalin vetovoima ja energia ovat?

Jaakko Wuolijoelle, 32, koko viime kausi Tampereen Työväen Teatterin School of Rock -musikaalin (lue arvio) pääroolissa oli sitä. Huijariopettaja Dewey Finnin vimmattu tahto ja musikaalisuus sai luokallisen oppilaita ylittämään itsensä ja soittamaan sydämiin.

Kuluvana syksynä Wuolijoen lava on pienempi ja työ hyvin erilainen. Kouvolan teatterin Hiljaiset sillat -musikaali kertoo keski-ikäisen perheenäidin suhteesta salaperäiseen, maata kiertävään luontokuvaajaan. Menestyselokuvaa tähdittivät Clint Eastwood ja Meryl Streep.

Kouvolan teatterissa Wuolijoki vierailee monia eri rooleja tekevänä ensemblessä. Musikaalin päärooleissa ovat talon omat näyttelijät, Fransescan kaksoisroolissa Satu Taalikainen ja Satu Lemola ja valokuvaaja Robertina Sami Kosola.

Mikä Hiljaisissa silloissa sai hakeutumaan koe-esiintymiseen?

– Ei pelkästään se, että olen Kouvolasta kotoisin. Eniten kiinnosti säveltäjä Jason Robert Brownin musiikki. Musiikkidramaturgiaan on sävelletty sisään näyttelijäntyöhön liittyviä asioita. Brownin musiikissa on oopperankin sävyjä, sitten taas Keskilännen country-meininkiä ja vielä bluesia ja jazziinkin kääntyvää aihetta. Se on musiikillisesti rikas teos, Wuolijoki arvioi.

– Onhan se samalla valtavan koskettava teos. Vaikka aluksi ajattelin skeptisesti, mahtaako yleisö ostaa tämän kun tyypit rakastuvat niin lyhyellä aikajänteellä, mutta juuri musiikki onkin oleellisessa osassa emootion kasvattamisessa. Elokuvassa sama tehdään hiljaisuudella.

Musikaalin ensemble-roolissa näyttelijä kannattelee taustalla tarinankerrontaa, luo miljöötä, tanssii ja laulaa sekä tekee monesti useita pikkurooleja. Wuolijoella Hiljaiset sillat -musikaalissa niitä on kuusi.

– Vaikkeivät ne tarinan kannalta ole niitä keskeisimpiä, tekemistä riittää koko ajan. Pienissä rooleissa ei usein pääse luomaan samanlaista kaarta kuin päärooleissa. School of Rock -musikaalin Deweyn roolin teko oli kuin putki. Pääsin elämään läpi kokonaisen kaaren eikä tarvinnut synnytellä mitään, kun rooli oli jo kehossa harjoituskauden jäljiltä.

Kouvolasta väännetään vitsiä ”Kouvostanina”, mutta Wuolijoen mielestä kaupunki on osoittanut erityistä kulttuurimyönteisyyttä nykyhallituksen leikkausten aikoina päättämällä rakentaa uuden teatterin vuonna 2028.

Teatterissa on hyvä henki. Koko talon henkilökunta jakaa saman lämpiön ja ajatuksiaan siellä.

Keho ja ääni olivat lujilla TTT:n School of Rock –musikaalissa, jota tehtiin sata lasissa. Päänäyttelijä saikin välillä ohjaajalta kehotuksen laskea kierroksia. Kuva: Kari Sunnari

Keho pyörimään kuin Jackie Chan

Kouvola näyttäytyi varhaisnuorelle, musiikkiluokkaa käyvälle Jaakolle urheilu- ja musiikkikaupunkina. Sieltä tuli räppäreitä, heviä ja rockia tekeviä yhtyeitä ja underground-piirit kukoistivat. Ja kukoistavat edelleen. Teatteri ei Jaakkoa silloin tavoittanut eikä se nuorena tuntunut ”siistiltä” jutulta.

Enemmän kiinnosti trikkauksen opettelu. Sitä varhaisteini imi YouTubesta. Voltteja, kamppailulajeja ja katutansseja yhdistävä huippuvaativa laji häikäisi Jackie Chanin elokuvissa. Parhaita temppuja hän opetteli pysäytyskuvina. Niistä otettiin kehoon pyöriteltäviksi kaikista hienoimmat jutut.

– Se oli harrastajavetoinen laji, jota ei voinut tehdä ohjatusti. Muodostimme yhteisön ja temppuja treenattiin temppuilun ilosta. Foorumeilla keskusteltiin ja opittiin lisää. Omalla ajalla harjoittelin monta tuntia viikossa, treenejä kuvattiin ja analysoitiin kavereiden kanssa, Wuolijoki muistaa.

Ensimmäinen kosketus musiikkiteatteriin tuli lukioaikana tehdystä Footloose-musikaalista. Renin pääroolissa hän saattoi käyttää trikkausta ja akrobatiataitojaan sekä telinevoimistelu- ja karateharrastuksen myötä tullutta vahvaa kehonhallintaa.

Myöhemmin trikkaustaidot auttoivat ammattilaisuralle ja isojen musikaalien koe-esiintymisissä. Tampere-talossa 2015 toteutettu, Petra Poutasen säveltämä kung fu -oopperaksi kutsuttu Parsifal perustui trikkaajamestari Heikki Järvisen koreografiaan. Se oli näytön paikka.

Taidot olivat jo 2016 sillä tasolla, että Wuolijoki selvitti tiensä Tampereen Teatterin Cats-musikaaliin.

Vahva liikunnallisuus ja akrobatiataidot veivät Jaakko Wuolijoen myös Tampereen Teatterin Cats-musikaaliin vuonna 2017. Kuva: Heikki Järvinen

School of Rock oli lottovoitto

Nyt kun Andrew Lloyd Webberin sävellyksiin ja samannimiseen elokuvaan perustuvan School of Rock -musikaalin aplodit ovat vaimenneet, esityksen huuma haihtunut ja teoksen viimeisistä vedoista jo puoli vuotta aikaa, voi isoa työtä katsoa jo etäämpää. Dewey Finnin rooli olisi lottovoitto kenelle hyvänsä rockiin taipuvalle soitto- ja laulutaitoiselle miesnäyttelijälle.

Wuolijoki sai käyttää roolissa rocktaitojensa lisäksi akrobatiaa, tenoriäänen ulottuvuuksia ja liikehuumoria. Piti taipua myös kollegaksi ja esikuvaksi itseä huomattavasti nuoremmille näyttelijöille.

Dewey Finn laittaa kurinpidon uusiksi ja lukujärjestyksen rullalle tsempatessaan oppilaita Battle of Bands -kisaan. Marimba vaihtuu rumpusettiin ja piano Rolandiin, kun opettaja alkaa takoa rockin lyhyttä oppimäärää klassiseen musiikkiin perehtyneille kasvateille.

Valeopettaja valaa uskoa luokalliseen vähän toisella kymmenellä olevia nuoria ja siinä ohessa itseensä. Kiusatut, vanhempien kunnianhimon tai välinpitämättömyyden vangeiksi jääneet oppilaat löytävät paikkansa hassun opettajansijaisen avulla.

– Se on hieno teos sikäli, että se edustaa itse niitä asioita mistä se kertoo. Sehän kertoo kohtaavasta taidekasvatuksesta. Musikaaliin saatiin esiintyjiksi lapsia, jotka pääsivät kasvamaan ihmisinä, näyttelijöinä ja esiintyjinä, saivat tärkeitä ystävyyssuhteita ja turvallisia aikuisia ympärilleen, joilta kysyä ja oppia näyttelijäntyöstä. Sitten vasta tietää, haluaako tätä tehdä jatkossakin, Wuolijoki sanoo.

– Toisaalta mietin, mitä School of Rock -musikaali merkitsi niille lapsille ja nuorille, jotka näkivät samanikäisen näyttämöllä. Vertaiskokemus on äärettömän tärkeää. Ja teki se myös hyvää yleisö- ja taidekasvatustyötä.

Jaakko Wuolijoki esiintyy kuluvana syksynä Kouvolan teatterin Hiljaiset sillat –musikaalin ensemble-tehtävissä. Kuva: Tavaton Media

Lapsiesiintyjät saivatkin ryhmänä Vuoden musiikkiteatterintekijä 2025 -palkinnon elokuussa Helsingissä järjestetyillä Musiikkiteatterifestivaaleilla. Ehdokkaana oli myös Jaakko Wuolijoki.

Wuolijoen mielestä lasten palkitseminen oli hyvin perusteltua. Lapset sekä antoivat taiteellisen panoksensa että saivat voimaa ja oppia esityksen kautta. Teatteriesityksessä tuntui hyvältä se, että se oli koko perheen teos.

– Toki oli itselleni hienoa päästä tekemään ensimmäinen päärooli ja vielä sellaisen matskun parissa, jonka rock-kvaliteetti on mulle tuttua. Ja että pääsi yhdessä jutussa tekemään noin paljon, laulamaan, soittamaan, näyttelemään ja tanssimaan.

Wuolijoelle School of Rockin vuoden 2003 elokuvaversion päätähti, huumorirockin taitaja ja kitaristi Jack Black on ollut merkittävä esikuva.

– Äänellisesti se oli iso haaste, kun aluksi ei treenattu kaikilla äänenvahvistuskalustoilla. Tehtiin kuitenkin monta kertaa aika rankkoja korkealla kulkevia numeroita, joihin kuului tietynlainen uho. Vaikkei äänihuulissa olisi massaa, piti silti kuulostaa massavalta.

Avuksi tuli treenaaminen pelkillä vokaaleilla ja alukkeilla. Wuolijoki veti biisejä läpi pelkällä bä-tavulla ja pääsi sitä kautta oikeisiin asetuksiin.

– Hahmohan siinä on todellinen duracell-pupu. On haastavaa pitää äänenkäyttö ergonomisena, kun kehon pitää koko ajan olla aktiivinen ja energinen. Mutta sekin helpotti, kun saatiin harjoituskausi pakettiin ja biisien toistot harvenivat.

Ison musikaalin iso rooli on ajallisesti pitkä prosessi. Wuolijoki sai tietää koe-esiintymismahdollisuudesta alkuvuodesta 2023. Hei, nyt etsitään School of Rockin pääosanesittäjää.

– Kyllä silloin välähti päässä, että nyt olen oikean ikäinen, näköinen ja kuuloinen tähän juttuun. Kuukauden päivät treenasin joka päivä. Materiaalia oli paljon, piti soittaa kitaraa ja vetää useampi biisi. Koe-esiintymisessä olikin sitten aika lunki olo. Biisit oli valittu niin, että pystyi hyvin saamaan hahmon vauhdikkuuden mukaan.

Kun koe-esiintymisten toisessa vaiheessa oli enää kourallinen pyrkijöitä jäljellä, Wuolijoki uskoi yhä vahvemmin mahdollisuuksiinsa. Sen jälkeen käsi tapaili puhelinta ja tulihan se soitto tuntemattomasta numerosta, eikä lehdenmyyjältä. Tuottaja Heidi Kollanus ilmoitti keväällä 2023 Wuolijoelle valinnasta ja tarjosi roolia.

– Siinä piti pitää suu supussa kahdeksan kuukautta. Kavereilta tuli kyselyjä, eikö nyt vieläkään?

Koko tekijäryhmä julkistettiin vasta syksyllä 2023 ja harjoitukset alkoivat työryhmällä alkuvuodesta 2024, lapsilla puolta vuotta aiemmin.

Lauluntekijälle akustinen kitara on paras kumppani. Kuva: Anne Välinoro

Rooli helppo, kitara vaikea

Vaikeinta Wuolijoelle koko tuotannossa oli yllättäen kitaransoitto. Koska hänellä oli pääasiassa kokemusta akustisesta kitarasta, rock-materiaalissa oli pätkiä, minkä kanssa sai istua pitkään alas.

– Laulun kanssa ei lopulta ollut ongelmaa. Ja Deweyn hahmosta minulla oli jo varhain tietty mielikuva. Itse rooliin ei tarvinnut keksimällä keksiä mitään, tarina etenee mainiosti ja siellä on hyviä vitsejä. Se oli jotenkin helppoa.

Ohjaaja Samuel Harjanteella oli myös hyvä metodi ujuttaa näyttelijät rooleihin. Character talk -menetelmässä näyttelijät istuvat alas hahmojensa nahoissa ja alkavat keskustella synnyttäen samalla itselleen persoonan, jolla on tietty historia, perhe, koulutausta kavereineen ja kaiken kaikkiaan elämä kipuakin tuottaneine hetkineen.

Tämä tehdään ennen kohtausharjoitusten alkua ja ne ominaisuudet hylätään, mitkä eivät sovi hahmoon. Wuolijoelle oma rooli tuntui selkeältä alusta pitäen, sitä auttoi kirkas teksti ja juoni. Ohjaajan kanssa heillä oli Deweystä hyvin samankaltainen käsitys.

– Harjanne tekee huolelliset etukäteissuunnitelmat ja on jämpti. Hän on myös kova kysymään kysymyksiä, mikä on näyttelijän kannalta ihanteellista. Epäselvät kohdat käydään yhdessä läpi ja paras idea voittaa.

Mitä jäi kehoon hurjasta vuodesta?

– Sain siitä paljon kiitosta, energiasta varsinkin. Ohjaaja pyysikin monesti hidastamaan tai laskemaan kierroksia. Itse olen ajatellut, että on parempi tarjota vähän liikaa, koska siitä voi aina pudottaa. Sen energian ylläpidon otin osaksi näyttelijä-identiteettiä. Halusin, että minusta syntyy mielikuva näyttelijästä, joka pystyy vetämään sata lasissa alusta loppuun, jos tarvetta on.

Viilipyttymäisellä rauhallisuudella vastaileva Wuolijoki tuntuu kätkevän monta persoonaa. Sama tulee mieleen hänestä otettuja valokuvia katsoessa.

Etkö pelännyt katkeavasi jossain esityksessä?

– Vaikka oli huonot fiilikset jonain päivänä, sain huolellisen pohjatyön ansiosta homman käyntiin aina sen hetkisestä tunnetilasta lähtien.

Jaakko Wuolijoki muuttui kokkiharjoittelija Ville Fräntiksi Fremantlen Rantabaari-sarjassa. Kuva: Taksu Takkunen

Trikkaava lääkäri

Jaakko Wuolijoki on myös lääkäri. Sekin on hämmentävä tieto. Kun luonnontieteet ja matematiikka olivat Wuolijoelle helppoja, hän haki Tampereen yliopiston lääketieteelliseen tiedekuntaan ennen musiikkiteatteriopintoja Tampereen ammattikorkeakoulussa ja näyttelijän opintoja Suomen Teatteriopistossa.

Hän halusi turvalliseksi mieltämänsä ammatin ja ajatteli, että toimeentuloa ei kannata laskea vain näyttelijäntöiden varaan. Toinen työ toisi myös mielenrauhaa.

Kun lääketieteen opinnot alkoivat, Wuolijoella oli samaan aikaan keikkoja esiintyjänä, muusikkona, trikkaajana ja laulajana. Lava veti vastustamattomasti puoleensa. Unito, Uniflow ja LegendTrick -akrobatiaryhmien kanssa oli keikkaa kotimaassa ja ulkomailla.

Lääketieteen opintoihin oli pakko ottaa etäisyyttä ja haistella kutsumustaan.

Cats-musikaaliin pääsy teki puolentoista vuoden loven opintoihin ja sen päälle hänet valittiin vielä Fremantlen tuottaman Rantabaari-sarjan kokkiharjoittelija Ville Fräntin rooliin. Sarjaa on tehty kaikkiaan kuusi tuotantokautta ja Wuolijoelle on kertynyt päiviä kameran edessä parisen sataa.

Aika hurjaa kyytiä.

Mutta lääketieteen lisensiaatiksi hän kuitenkin valmistui. Keikkatyötä hän on tehnyt yleislääkärinä, viimeksi keväällä. Lääkärin työtä hän tekee silloin, kun teatterityötä on vähemmän ja siihen on tarvetta.

Eikö ole tosi vaikeaa kääntää aivonsa luovasta työstä toiseen, tieteeseen perustuvaan?

– No on. Nykyään ajattelen tosin niin, että lääkärin työssä on hirveästi hyötyä siitä, että on opetellut olemaan auki ja läsnä. On osattava kohdata potilas. Näyttelijäntyössäkin on kyse paljolti empatiasta ja siitä, että kuunnellaan, mitä toinen sanoo.

– Lääkärintyö on myös hyvää vastapainoa näyttelijäntyölle. Koen merkityksen tunnetta molemmissa töissä, mutta se on hyvin erilaista. Kun lääkärinä pyrit kahden kesken ratkomaan potilaan ongelmaa, se on hyvin terapeuttista. Toisaalta niin näyttelijänä kuin lääkärinäkin olet yleisön palvelija.

Wuolijokea kiinnostaisi vielä jonakin päivänä opiskella psykoterapeutiksi.

– Ehkä se on sitten nelikymppisenä uusi aluevaltaus. Nyt tosin on saanut paljon lukea siitä, että jonot terapiaan ovat kadonneet. Mutta enpä usko, että mielenterveysongelmat tässä maassa juuri vähenevät.

VIDEO: Jaakko Wuolijen laulaa säveltämäänsä kappaletta ja kertoo tulevista rooleistaan.

* *

Lauluntekijä kertoo itsestään

Muusikkonakin Wuolijoella on monta taitoa ja lavaa.

Juuri nyt hän on mukana kollegojensa kanssa perustamassaan Näästi Teatterissa harjoittelemassa teatterin ensimmäistä musikaalia Kummituskvartettia ja keikkailee harvakseltaan Täplä-yhtyeen kanssa. Tänä vuonna on julkaistu pari biisiä ja korona-aikana ilmestyi albumi.

Omaa musikaalisuuttaan Wuolijoki ei oikein osaa selittää. Suvussa ei juuri ole ammattimuusikoita, tosin muusikko ja saksofonisti Jukka Perko on isän serkku.

Enemmän musikaalisuuden ja soitto- sekä laulutaitojen kehittymiseen on vaikuttanut altistuminen musiikille. Musisointi oli lapsuudenkodissa sallittua ja kivaa. Äiti lauloi usein, hän myös kannusti Jaakkoa ja tämän sisarta hakeutumaan musiikkiluokalle.

– Kitaransoitto ei ole sillä tavalla visuaalista kuin pianonsoitto. Kun ajattelen musiikinteoriaa, niin minulla on tietyt sointumuodot kädessä. Minulle on kehittynyt aika hyvä harmoniakorva. Kun kuulen jonkun laulun, osaan käytännössä heti soittaa siihen soinnut, ihan vain sen takia, että olen opetellut korvalla soittamaan kitaraa.

– Kun on tietyssä ikävaiheessa aloittanut kitaran soittamisen ja toistanut tiettyjä sormituksia, on kehittynyt siinä luonnostaan.

Kummituskvartetin toteuttaa Jaakko Wuolijoki nähdään Tampereella seuraavaksi Näästi teatterin Kummituskvartetti-musikaalissa lokakuussa. Kuva: Heikki Järvinen / Chonky Films

Kitaran ääressä on syntynyt kappaleita teini-iästä saakka. Wuolijoki pitää itseään lauluntekijänä.

– Laulunteko lähti vähän päiväkirjanomaisesti liikkeelle, niin syntyvät myös parhaat laulut. Suhtaudun siihen toisaalta käsityöläisammattina. Siinä voi olla hyvä tai huono.

Laulunteko on ollut Wuolijoelle luontaisin tarinankerronnan muoto alusta saakka. Saat luoda jotakin, joka on syntynyt juuri sinusta. Näyttelijä toistaa usein muiden tekstiä ja palvelee itsensä ulkopuolella olevaa teosta.

Elämän suurista muutoksista ja tragedioista syntyvät puhuttelevimmat kappaleet. Kun Wuolijoki menetti äitinsä parikymppisenä, laulunteko nytkähti eteenpäin ja hän halusi myös julkaista omaa musiikkiaan. Myöhemmin hän kaikessa julkisessa työssä otti käyttöön äitinsä tyttönimen Wuolijoki siihenastisen Mölsän sijaan.

– Äiti oli kova kannustamaan minua taidealoille. Ehkä myös kunnioittaakseni sitä kannustamista jatkoin lauluntekoa, Jaakko Wuolijoki miettii.

Sulo Wuolijoki, kirjailija Hella Wuolijoen puoliso, oli Jaakon isoisoisä. Syksyllä käydessään Tampereen Teatterin Niskavuoren nuori emäntä -näytelmän ennakkoa katsomassa Jaakko häkeltyi. Niskavuoren Juhanin ja Loviisan esikuvina toimivat Hella Wuolijoelle Sulon vanhemmat Juho ja Serafina Wuolijoen rusthollista.

– Olihan se aika päräyttävä juttu tajuta, että katson suoraan alenevassa polvessa sukuni tarinaa ainakin jossain määrin.

Jaakko Wuolijoki kuuluu Täplä-yhtyeeseen, jonka esikoisalbumi Sotkuisempi pää julkaistiin keväällä 2021. Yhtyeessä musisoivat myös Timo Järvensivu, Joonas Nieminen, Jaakko Luoma ja Jan-Mikael Träskelin. Kuva: Joonas Nieminen

Aina roolin puolella

Näyttelijäntyö on juuri nyt omista ammattialoista tärkein. Se on merkityksellistä ja iloa tuottavaa.

Jännittävä piirre rooliin sukeltamisessa on sekin, että esittäjän täytyy aina olla esittämänsä roolin puolella. Jaakolle on jäänyt vahvana mieleen musiikkiteatterilinjalta Rikkomaton-musikaali ja oma rooli sen herätysliikettä edustavana pappi-isänä, joka ei voi sulattaa poikansa homoseksuaalisuutta.

– Roolia ei voi ivata. On aina oltava sen puolella. Näyttelijäntyö vaatii empaattisuutta ja itselleen täytyy perustella ne motiivit, miksi roolissa toimin näin. Pitää olla halua ymmärtää käyttäytymistä, vaikkei pystyisikään sitä hyväksymään.

– Ehkä tätä kautta näyttelijän ammatti myös auttaa vähentämään yhteiskunnallista polarisaatiota ja kupliin käpertymistä.

Jaakko Wuolijoen opintoyhdistelmät ovat poikkeukselliset esittävälle taiteilijalle. Mitä ne ovat opettaneet?

– Lääkiksessä oppi itsenäisen korkeakouluopiskelun, selvitetään asioita, ollaan kontrollissa ja tietoisia omista puutteista ja vajavaisuuksista ja pyritään selvittämään terävintä kärkeä tieteestä. Se taas sopii hirveän huonosti esittävään taiteeseen, varsinkin siihen vaiheeseen, kun pitäisi luoda jotakin uutta.

Liika itsetietoisuus ja tarve kontrolliin eivät toimi teatterimaailmassa.

– Minulle suurin nytkähdys näyttelijäntyön opinnoissa tapahtui Teatteriopistossa Jevgeni Haukan tunneilla, kun opin päästämään irti itseäni tarkkailevasta minästä ja kontrollista. Sitä treenasin hirveästi sen vuoden kun olin opistossa.

– Kun oli yksi korkeakoulututkinto tehty, olen suhtautunut aika avoimesti opintoihin. Koulut ovat viime kädessä minua itseäni varten. Otan sen vastaan, mikä resonoi minussa ja jos joku juttu ei resonoi, sen voi antaa mennä. Voi oppia yhtä lailla itseä nuoremmilta kollegoiltakin, kuten huomasin School of Rockissa.

”Teatterin tekeminen on keskeinen osa omaa hyvinvointiani.” Kuva: Vesa Holmala

Ei-sanan sietokyky

Wuolijoella on roolien suhteen nyt hyvä vaihe. School of Rock -musikaalin menestys ja onnistuminen siinä ovat helpottaneet teatteritöiden saamista. Hämeenlinnan teatterissa tulee syyskuussa 2026 ensi-iltaan Tom of Finland -musikaali, sama, joka sai kantaesityksensä 2017 Turun kaupunginteatterissa.

Wuolijoki on valittu tuotantoon mukaan ja harjoitukset alkavat keväällä 2026. Mutta mikä maailman musikaaleista kiinnostaa nyt?

– Pitkäaikainen haaveeni on, että Suomessa tehtäisiin Beetlejuice-musikaali. Se on vuoden 1988 retroelokuva Beetlejuicesta tehty musikaaliversio. Siinä olisi hienoa esittää Beetlejuice-demonihaamua, Wuolijoki sanoo.

– Siinä rikotaan paljon neljättä seinää. On sarjakuvallisia elementtejä, tosi hauskaa musaa ja itse päähenkilö on ihan hervoton hahmo. Tuo olisi ehdottomasti unelmarooli.

Ehkä se toteutuu? Olet saanut viime vuosina lähes kaiken mitä olet lähtenyt hakemaan.

– Se voi vaikuttaa siltä. Cats-musikaalin jälkeen oli kyllä sellainen suuri suvantovaihe, jossa sai sietää aika paljon ei-sanaa. Toistuessaan se vaati isoa itsetutkiskelua, kun arki on jatkuvaa työnhakua. Yksi kymmenestä koe-esiintymisestä ehkä johtaa johonkin jos sekään.

Mikä on mielestäsi hömppälajiksikin kutsutun musikaalin ja esittävien taiteilijoiden merkitys yhteiskunnassa, jossa Euroopassa käydään sotaa ja varsinkin nuorten tulevaisuuden näkymät ovat aika sumuiset?

– Ehkä sitä voi ajatella vaikka siltä kantilta, miten me olisimme selvinneet koronasta ilman Netflixiä, kun ei voinut oikein harrastaa eikä tiennyt, miten asiat ovat huomenna. Kyllä meistä moni turvautui silloin viihteeseen ja kulttuuriin. Ja jos puhutaan sodista ja musikaaleista, eikös juuri sota-aika ollut musikaalien kulta-aikaa ja myötävaikuttanut niiden menestykseen, kun tarvittiin kuitenkin se mahdollisuus nauraa ja käsitellä vaikeita tunteita?

– Jos taas itseäni ajattelen näyttelijänä, Suomen teatterikenttä pärjää mainiosti ilman minuakin. Itseni kannalta teatterin tekeminen on kuitenkin keskeinen osa hyvinvointiani.

#kordelininsäätiö #kordelininsäätiöntuella

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua