Basso Martin Iivarinen totuttelee ajatukseen, että isoihin rooleihin on aikaa vielä viisitoista vuotta

Kuva: Anne Välinoro

Kenen lauluja laulan – nuoret suomalaiset oopperan ja musiikkiteatterintekijät näyttämöllä

Tässä juttusarjassa kulttuuritoimittaja-ohjaaja Anne Välinoro kertoo Kulttuuritoimituksen lukijoille laulajista, ohjaajista ja säveltäjistä, joiden taidoilla ja intohimolla oopperaa ja musikaaleja tehdään. Sarjan jutut julkaistaan heinäkuun ja joulukuun 2025 välillä. Anne Välinoro kirjoittaa Kenen lauluja laulan -sarjaa Alfred Kordelinin säätiön työskentelyapurahalla. Lue kaikki juttusarjan artikkelit täältä.

* *

– Taidat olla oopperalaulaja?

Mitäpä tuohon vastaisi, joutuu Martin Iivarinen miettimään tuntemattoman kysymykseen, joka on heitetty satunnaisen sanailun lomassa ratikassa.

Matala, muheva ääni on Martinin brändi, joka seuraa kaikkialle, missä hän suunsa aukaisee.

No, kyllähän sitä joskus on tullut laulettua, saattaa Martin tokaista vastaukseksi. Vaikeampi on jo kysymys: ”Oletko miettinyt, että ryhtyisit laulajaksi?”

Olen sitäkin miettinyt, on Martinin vaatimaton vastaus.

Vaatimattomuus voisi jo nuorelta bassolta karista.

Kuluva kesä toi Eero Rantalan palkinnon lupaavalle uudelle äänelle Timo Mustakallio -laulukilpailusta Savonlinnasta. Takana ovat roolit kahdelta kesältä Savonlinnan Oopperajuhlilla. Tänä vuonna Iivarinen oli Verdin Macbethissa päähenkilön palvelijana ja kesällä 2024 ensi kertaa roolissa linnan lavalla Wagnerin Lohengrinissa.

– Olihan se melkoinen kokemus. 2 500 ihmistä katsomossa ja viimeistä penkkiriviä et edes näe. Mutta hyvin ilmeisesti lauluni kuului, koska kukaan ei tullut valittamaan, miettii Martin nyt hieman huvittuneena.

Timo Mustakallio -laulukilpailun voitti heinäkuussa mezzosopraano Elsa Angervo. Martin Iivarinen sai Suomen Kulttuurirahaston Eero Rantalan rahaston palkinnon. Kuva: Toni Härkänen

Tie vei Antwerpeniin

Kokemusta on myös neljältä kesältä Savonlinnan Oopperajuhlakuoron riveistä ja viime keväältä Kansallisoopperan Don Carlos -oopperasta ja Ratsumiehestä.

Opinnot Sibelius-Akatemian oopperalaulun koulutusohjelmassa ovat lopuillaan ja keväällä Martin Iivarinen valittiin Mirjam Helin -akatemiaan kansainväliselle uralle tähtäävien nuorten laulajien koulutukseen.

Savonlinnan jälkeen hän ehti viikoksi lohia narraamaan Ivaloon ja Pohjois-Norjaan, mutta sitten olikin edessä jo Sibelius-Akatemian Miksi laulan? -pienoisfestivaalin konserttiesiintyminen musiikkitalossa ja Mirjam Helin -akatemian ensimmäinen viikonloppukoulutus Turussa.

Elokuun kolmannella viikolla tie vei Belgian Antwerpeniin, jossa Martin on mukana Parsifal-oopperan lisäkuorossa seuraavat pari kuukautta. Samalla on tavoitteena valmistautua syksyn koelauluihin Keski-Euroopan oopperastudioihin.

Antwerpenin Parsifalin kuorotyöhön hän pääsi Oopperajuhlien kuoromestarin Jan Schweigerin suosituksesta. Schweiger toimii päätoimisesti juuri Antwerpenin oopperan kuoromestarina.

– Tämä on ensimmäinen ulkomaanpestini. Kyllähän tässä on saanut pähkäillä, miten verotus sun muut hommat siellä toimivat, mitä pitää maksaa Belgiaan ja mitä Suomeen.

Syksy menee paitsi ulkomailla kuorotyössä, myös koelauluihin harjoitellessa ja niihin osallistumisessa.

Oulun teatteri toteuttaa vuoden 2026 alussa osana Oulun kulttuuripääkaupunkivuotta Cecilia Damströmin säveltämän Ovllá-oopperan, joka kertoo asuntolakoulun maailmasta saamelaisten sopeuttamisessa valtakulttuuriin. Emil Kárlsen on säveltänyt oopperan joiut.

Martin Iivarisen rooli oopperassa varmistui äskettäin. Hän tulkitsee siinä asuntolakoulun opettajaa ja Kauko-nimistä henkilöä. Harjoitukset Ovlláan alkavat Martinin osalta myöhemmin syksyllä.

Kun selviää, mikä on Timo Mustakallio -kisan menestyksestä auennut rooli ensi kesän Savonlinnan Oopperajuhlilla, alkaa itsenäinen harjoittelu myös siihen.

Martin Iivarinen lauloi Timo Mustakallio -kilpailun finaalin päätösnumerona Modest Musorgskin koomisen Kirppu-laulun. Kuva: Toni Härkänen

Tee työsi hyvin

Miksi halusit nyt ensimmäistä kertaa järjestettävään Mirjam Helin -akatemiaan?

– Se kiinnosti osittain itse muovattavana ja isoa koululaitosta vähemmän byrokraattisena toimijana. Siellä on mestarikursseja, opettajia ja korrepetiittoreita eri paikoista ja pyöriihän siellä oopperamaailmaan liittyvää henkilöstöä, jotka osaavat suositella hakeutumaan jonnekin. Siis melkoinen mahdollisuus verkostoitua.

Koulutus Suomen Kulttuurirahaston järjestämässä laulutaiteen akatemiassa kestää vuodesta kahteen kunkin opiskelijan omien tilanteiden mukaan.

Mirjam Helin -akatemian tavoitteena on antaa työkaluja ja verkostoja kansainvälisen uran luomiseen. Miten itse näet siihen mahdollisuuksia?

– Pitää olla oikeassa paikassa oikeaan aikaan, olla löydettävissä ja viedä itseään esille. Yllättäen kyllä aika monella kansainvälisen uran tehneellä etenemiseen on vaikuttanut sattuma. Yhtä äkkiä joku sairastuu ja sä hyppäät tilalle, kun joku tutun tuttu muistaa ja ajattelee, että tuohan sopisi meille. Pitää olla ihmisten tietoisuudessa.

Oma tunnettavuus on kasvanut kilpailumenestyksen myötä reippaasti. ”Sepä jottain voi jo tehäkkii”, kuten Martin asian savolaisittain ilmaisee.

– Sanoisinkin että enemmän ovat ihmiset tienneet minusta kuin minä heistä, Martin naurahtaa.

– Mitä nyt olen basso Mika Kareksen ja Sibelius-Akatemian opettajani Timo Riihosen kanssa jutellut, niin tärkeintä on tehdä työnsä kunnolla. Sillä erottuu. Oopperaan mahtuu monenlaista diivaa. Tärkeää on olla ajoissa paikalla ja että on harjoitellut sen, mitä pitää. Ooppera on niin iso mylly, ettei sinne haluta epävarmoja rattaita, pohtii Martin realistisesti.

Elokuun kolmannella viikolla Martinin tie vei Belgian Antwerpeniin, jossa hän on mukana Parsifal-oopperan lisäkuorossa seuraavat pari kuukautta. Kuva: Mira Braxén

Musiikkikuplan ulkopuolelta

Työ tekijäänsä opettaa. Iisalmelaissyntyinen Ylä-Savon musiikkiopiston kasvatti ei ole tähdännyt koko ikäänsä oopperan valoihin. Laulutunnit hän aloitti harrastusmielessä 17-vuotiaana. Ajatus siitä, että oppisi laulamaan, alkoi kiehtoa.

Nyt 26-vuotias Martin näki ensimmäisen kokonaisen oopperan vasta tultuaan Helsingin konservatorioon opiskelemaan 2019. Hän ehti tehdä sitä ennen ensimmäisen oikean roolinsakin Offenbachin Orfeus manalassa -operetissa konservatorion koulutusproduktiossa.

– Tulen musiikkikuplan ulkopuolelta ja tietämys oopperoista kasvaa pikkuhiljaa. Sujahdin lavalle ensin enkä voi nimetä mitään erityistä teosta, mikä olisi katsomosta istuessani minuun vaikuttanut. Nyt opiskeluaikana kuulluista Kaija Saariahon Innocence menee kyllä kärkikolmikkoon. Se on todella hyvä.

– Istuttiin vielä etupenkissä, vaikka ostettiin lähes loppuunmyytyyn esitykseen paikat kolmanteen riviin. Ne kaksi ensimmäistä riviä vain sattuivat puuttumaan orkesterin vaatiman tilan vuoksi, Martin naurahtaa.

– Ei laulajan työ ollut lapsuuden unelmani. Viime vuosina ja työn tuloksina siitä on tullut helpompaa ja suorastaan miellyttävää. Olen havahtunut siihen, että kyllä tästä tulee se juttu.

Kesällä 2025 Martin Iivarinen oli mukana Savonlinnan Oopperajuhlien Macbethissa nimihenkilön palvelijan roolissa. Iivarisen seurassa Lady Macbethin roolissa nähty Saioa Hernández. Kuva: Toni Härkänen

Basso huollossa

Mutta missä bassoja kasvaa?

Bassoääni on aina harvinaisuus, mieslaulajista vain viisi prosenttia on bassoja. Äänialaa pystyy jonkin verran venyttämään ylöspäin, mutta ei juuri alaspäin.

Ala-asteen lopulla kaverien kanssa testailtaessa Martin oli jo silloin aina se, jolla oli matalin ääni, ei mitenkään dramaattisen matala kuitenkaan. Lapsena hän ei juurikaan laulanut. 15-vuotiaana äänen murroksen jälkeen ääni oli vähän salakavalastikin madaltunut.

Martin hoitaa ääntään kuntosalilla osana kehon kestävyyttä ja hallintaa. Laulunopettajat varoittelevat välillä salitreeneista. Siellähän vetää itsensä jumiin!

– No joo, jos siellä käy kuudesti viikossa. Itse en käy niin usein. Haluan pysyä muuten notkeana. Laulaminen kokonaisuudessaan tarvitsee kaikkia tukielimiä. Senkin vuoksi on hyvä, että huoltaa lihaksiaan.

– Säännölliset salitreenit pitävät selän hyvin auki. Eri asia on treenaus isoilla painoilla, se voi aiheuttaa ”jäkitystä” ja osua äänihuuliin.

Minkälaiset äänihuulet bassolaulajan kurkunpäästä sitten löytyvät? Ainakin paksummat ja pitemmät kuin muilla äänityypeillä.

– Olen ne muutaman kerran nähnytkin, mutta en koskaan terveinä. Viimeksi foniatri sanoi, että nehän ovat punaiset ja pulleat kuin makkarat, Martin nauraa.

Syksyllä Martin Iivarinen valmistautuu jo ensi vuoteen. Keski-Euroopan oopperastudioiden koelaulut alkavat ja omiin rooleihin harjoittelu käynnistyy. Kuva: Elli Luoma

Kuoleman pelosta kirppuun

Martin Iivarinen oli heinäkuussa toista kertaa Timo Mustakallio -laulukilpailuissa, jossa finaaliin pääsi kymmenen laulajaa.

Taustalla kaihersi hieman tammikuinen Lappeenrannan laulukilpailu, jossa hän ei päässyt finaaliin.

– Ei noihin kilpailuihin kannata lähteä kuin voittohakuisuudella. Kun edellisellä kerralla en päässyt Timo Mustakallio -kilpailun finaaliin, nyt ajattelin, että mennään loppuun asti. Tein kyllä kovasti töitä ja se kannatti.

Otto Nicolain Windsorin iloisten rouvien Fallstaffin aaria Als Büblein klein, Oskar Merikannon Laatokka-laulu, Verdin Macbethin Bancon aaria ja Musorgskin Kirppu vakuuttivat tuomariston ja toivat Martinille 10 000 euron Eero Rantalan palkinnon.

Kirppu-laulu, tuo Matti Salmisen ja Martti Talvelankin äänittämä kuninkaallisen kirpun pukemisoperaatio on juuri Martinin äänialan matalan basso profundon ilmeikkyyden esittelyä parhaimmillaan. Pitää laulaa, nauraa, hämmästellä ja häikäistä.

– Kisassa olivat aamulla alkuerät ja Kirppu oli finaalin viimeinen biisi. Sitä ennen Bancon aaria onnistui kuoleman pelon vuodatuksineen mielestäni hyvin. Olihan se vähän häkellyttävää miettiä sen jälkeen että nyt tässä päätöksessä pitäisi olla hauska. Mutta olin latautunut kai sen verran hyvin, että sujuihan se.

Mitä teet palkintosummalla?

– Osa menee perushankintoihin, osa koelaulumatkoihin ja jossakin pitää yötäkin olla. Ja jos laulutunteja käy ottamassa, sekin maksaa rahaa.

Timo Mustakallio -kilpailussa palkitaan lupaavasta ääniaineksesta ja kehityskelpoisuudesta laulajana.

– Kai tässä on kahdessa vuodessa sitten menty eteenpäin ja ollaan hyvällä tiellä. Omat laulunopettajat, Timo Riihonen Sibelius-Akatemiassa ja Jaakko Ryhänen yksityistunneilla, toimivat hyvinä ulkoisina korvina, Martin sanoo.

Ryhäsen aktiiviurasta on jo aikaa, mutta Martin sanoo hämmästelleensä viimeksi elokuun laulutunnilla, miten hyvin 77-vuotiaan maestron ääni kulkee.

– Ryhänen on sanonut äänestäni, että minulla on harvinainen materiaali, mutta pitää vain oppia laulamaan! Ja sitähän tässä on pari vuotta opeteltu. Ryhänen on opettanut vaikkapa sen, että täydellisiä laulupäiviä sattuu aika harvoin ja silloin kun sattuu, ei ole keikkaa. Eli pitää olla hyvä tekniikka, jolla selviää mistä vain.

– Häneltä olen oppinut kehon tuntemusta. Kun jokin laulussa toimii hyvin, se oppi pitää tallentaa myös kehoon.

VIDEO: Martin Iivarinen kertoo opinnoistaan ja tulevista esiintymisistään Helsingin Musiikkitalolla

Ei tullut insinööriä

Martin Iivarisen laulajan tiellä moni asia on sattumaa. Sekin, ettei hän nyt viimeistelekään sähköinsinöörin diplomityötä Aalto-yliopistossa vaan sen sijaan lähtee Belgiaan laulamaan ja suorittaa pian opintonsa loppuun Sibelius-Akatemiassa.

Opiskeltuaan vuoden Helsingin konservatoriossa hän haki tyystin toiselle alalle.

– Insinöörihomma kiinnosteli ja piti kokeilla, saisiko Aalto-yliopistosta paikan.

Sähköpuolen opintoja tuli suoritettua muutamia kursseja, kunnes lauluopinnot imaisivat ainakin toistaiseksi.

– Matemaattisissa aineissa olen aina ollut vahva ja heikkoja ovat olleet kielet ja ulkoa opetteleminen. Niitä on sitten senkin edestä saanut harjoittaa laulajan ammatissa, Martin naurahtaa.

Alakouluaikana Martin soitti puhallinorkesterikoulussa Ylä-Savon musiikkiopistossa Iisalmessa ensin baritonitorvea ja sitten pasuunaa, jossa hurahtikin kymmenen vuotta. Veljet soittivat rumpuja ja haitaria.

Orkesterisoitossa hänellä ei ollut isoja tavoitteita, biisejä oli vain hauska soitella muiden mukana. Mutta laulaja hän ei ollut. Tarvittiin yksi tarkkakorva, joka erotti viisitoistavuotiaan komean matalan äänen.

Hänet houkuteltiin mukaan nuorisokuoro Allegroon.

– Kun kuorossa oli 20 tyttöä ja meitä viisi poikaa, eihän se nyt mitenkään pahalta tuntunut. Kuorossa opin käyttämään falsettia, kun välillä piti laulaa sopraanostemmassa.

Kului pari vuotta ja kuorossa äänenmuodostusta opettanut sopraano Eeva-Riitta Rytkönen pyysi Martinia laulutunneille. No mikä ettei, mietti Martin, olisihan se hauska oppia laulamaan.

Laulutunneille oli myös helppo mennä verrattuna vetopasuunan kyyditsemiseen mopon tarakalla.

Sattumalta-tarina jatkuu, kun Iisalmen teatteri teki Katri Helena -musiikkiteatteriesityksen ja Martin lauloikin tuotannossa jo soolobiisejä.

– Siitä tuli aika hyvää palautetta.

Ylä-Savon musiikkiopistossa oli kannustava ilmapiiri ja Eeva-Riitta Rytkösen opissa hän pääsi kehittymään klassisessa laulussa bassona.

Olivat kyseessä sitten iskelmäklassikot ja Olavi Virta tai tuoreemmat popmusiikin esittäjät, kevyemmällä puolella on yleisesti vähemmän matalia miesääniä. Bassolle mukanalauleskelu on silloin haastavampaa.

– Matalammat miesäänet eivät yleensä päädy laulamaan missään muodossa. Olen tyytyväinen, että olen nyt klassisella puolella, vaikkei alku ollutkaan helppoa.

– Oli haasteita siinä, mitä ylipäätään pystyy laulamaan. Bassotkin tarvitsevat ylä-ääniä ja kun niitä ei lauluopintojen alussa juuri ollut, piti vielä konservatorion aikaan etsiä biisejä, jotka eivät mene liian korkealle. Nyt alkaa olla niin, että voin laulaa mitä haluan, vaadittava käyttöalue on käytettävissä ja laulaminen on ihan kivaa.

Tähän mennessä Martinille mieluisin rooli on ollut Fallstaf Windsorin iloisissa rouvissa. Nyt on teknistä valmiutta jo hieman hurvitella eikä tarvitse jännittää jokaista ylä-ääntä. Roolia oli myös hauska tehdä. Siinä olivat palikat kohdillaan myös kielessä.

– Nykyään osaan erehdyttävän hyvin laulaa varsinkin saksaksi ja italiaksi. Tai ainakin esittää laulavani, Martin virnuilee.

Basso on äänityypeistä ehkä hitaimmin kypsyvää herkkua. Bassot ovat keskimäärin parhaimmillaan neljä–viisikymppisinä.

– Herää kyllä kysymys, mitä tässä seuraavat viisitoista vuotta sitten pitäisi tehdä? Kun basson roolit ovat usein isä, pappi ja merimies, siviiliminänkin odotetaan olevan kypsempi.

Nuorille bassoille on yksittäisiä lavaolemukseltaan nuoria rooleja, vartijoita, palvelijoita, kansanmiehiä ja kulkureita, piipahtajia ja pyörähtäjiä. Bassoille on myös kohtalaisen paljon kirjerooleja, jossa hahmo on keskeisessä asemassa juonenkuljetuksessa ja rooliin liittyy paljon tunteellista ilmaisua ja laulua.

Iisalmesta kotoisin oleva basso Martin Iivarinen aloitti musisointinsa vetopasuunalla puhallinorkesterikoulussa. Kuva: Anne Välinoro

Bassojen ketjussa

Musorgskin Boris Godunov ja Kokkosen Viimeisten kiusausten Paavo Ruotsalainen kannattelevat oopperan tarinaa ja ovat lähes koko ajan näyttämöllä. Ken saa niissä laulaa, pääsee häikäisemään ja osoittamaan koko näyttämöilmaisun skaalansa. Näitä tulkitsevat ovat vähintään nelikymppisiä.

Mozartin Ryöstö seraljista -oopperan palatsin ylivartijan Osminin rooli on bassojen varsinainen koetinkivi ja kauan nuorten bassojen ulottumattomissa. Rooli on laulullisesti ja juonelliselta merkitsevyydeltään suuri. Rietasteleva ja hirmuinen Osmin pitää jöötä palatsissa voima ja pahuus aseinaan. Roolin tekijälle se on kuitenkin vahva koominen haaste.

Bassolaulajalta Osmin edellyttää erityistä äänellistä laajuutta, kun matalin sävel on suuri D ja korkeita nuottejakin riittää riesaksi asti.

– Kun itsellä on mataluuden lisäksi aika tumma ääni, voisi toivoa, että se voisi tasapainottaa iän kanssa rooleihin soveltuvuutta. Jos jossain kohtaa saavuttaa valmiuden johonkin rooliin, niin sitä pääsisi myös tekemään iästä riippumatta.

Suomalaiset rakastavat bassolaulajia, koska kotimaiset oopperat ovat antaneet heille täyteläisiä rooleja, ennen muuta Paavo Ruotsalaisen ja Aulis Sallisen Ratsumiehen.

Martti Talvelan, Matti Salmisen, Jaakko Ryhäsen ja nyt Mika Kareksen ja monien muiden äänet kaikuvat ketjussa, jossa pidetään yllä suomalaisten bassojen perinnettä, muhevaa ja erityistä. Löytyykö heistä Martinille esikuvaa?

– Täytyy myöntää, että kuuntelen aika huonosti äänitteitä ja mulla on aina ollut huonosti myös esikuvia, missään asiassa ja milloinkaan. Näiltä omilta opettajilta, Jaakko Ryhäseltä ja Timo Riihoselta voi tietysti inspiraatiota hakea.

Sinutkin sijoitettiin Timo Mustakallio -kisan tuomariarvioissa suomalaisen bassoperinteen jatkajaksi. Miltä se tuntui?

– Kyllähän se hyvältä tuntui, että tunnustusta reilusti tuli ja että sitä jatkumoa nyt sitten olisi omaa kautta. Bassojahan ei nyt ihan loputtomasti ole. Bassomielikuva on Suomessa tosi vahva ja tulee osittain siitäkin, että Talvela, Salminen ja Ryhänen ovat paljon kiertäneet esiintymässä ympäri Suomea ulkomaankeikkojen lisäksi, eivätkä vain kotipaikkakunnallaan, Martin pohtii.

Mieleen jäävä laulaja on usein myös vahva persoonallisuus.

Minä ja rooli

Martinin esiintymisestä heijastuu sama leppoisuus ja juurevuus kuin mitä vankkarakenteinen, lihaksikas keho ja valoisa olemus lupaavat.

Minkä verran omaa persoonallisuutta esiintymiseen voi ylipäätään tuoda?

– Oopperaan se sopii huonommin, koska siinä tehdään selkeästi roolia. On tietysti erilaisia buffo-rooleja, joissa oma lavapreesens saa näkyä. Mutta jos puhutaan vaikka Taikahuilun auktoriteetti Sarastrosta, siinä saa aika pitkälle jättää omat persoonallisuudet taakseen.

– Liedin puolella omat ohjelmistovalinnat ratkaisevat enemmän sekä se, minkälaista tulkintaa haluaa tehdä. Siellä pääsee enemmän näyttämään omaa itseään, Martin sanoo.

Hän on pitänyt joitakin lied-konsertteja ja ensi kevääksikin sellainen on harkinnassa, jos aikaa jää. Martinille on tähän asti istunut parhaiten Toivo Kuulan ja Heino Kasken laulutuotanto, vaikka Mustakallio-kisassa Oskar Merikannon Laatokka innostikin yleisön väkeviin aplodeihin.

Vaikkei Martinille maailman bassoista ihannelaulajaa löydykään, hän huomaa usein miettivänsä, että kunpa saisi noiden kahden basson äänelliset avut yhdistettyä, niin silloin syntyisi täydellistä.

– Toivottavasti sitä joskus vielä itse pystyy tuomaan oman ääni-ihanteensa esille.

Töitä ja kalastusta sopivasti

Mistä unelmoit elämänmittaisessa projektissa?

– Oikeastaan yksinkertaisesti siitä, että on töitä mutta myös vapaata, ettei tarvitse koko ajan painaa. Että jää kalastukseen ja metsästykseen aikaa. No, saaliit ovat toistaiseksi jääneet pienriistaan, vaikka olen kyllä hirviporukassa. Nyt olen tosin huonosti ennättänyt sinne mukaan.

Haasteenaan Martin kokee sen, ettei lähtisi liikaa repimään ja pysyisi aikataulussa.

– Oman tahdin löytäminen on tärkeää. Nyt on käynnissä irtautuminen koulusta ja kun ajattelee, että tässä on käyty kaikkiaan jo kahdeksantoista vuotta koulua ala-asteelta lähtien, niin tuntuu, että koulut on nyt nähty.

– Nuorilta, juuri työn syrjään päässeiltä kavereilta olen kuullut, että seuraavat pari vuotta valmistumisen jälkeen ovat niitä ratkaisevia oman paikan löytymisen kannalta. Jos sattuu pääsemään oopperastudioon, se on tietysti oma mahdollisuutensa.

#kordelininsäätiö #kordelininsäätiöntuella

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua