Esikoiset #6: Neroja työssään – Jouko Turkka ja Matti Tiisala

Jouko Turkka. Kuva: Public Domain / Håkan Sandblom / Yleisradio

Mikko Lamberg, teksti

Taiteilijaneron myytti ei ole ollut kovassa huudossa viime vuosina. En tarkoita vain sitä, että ihmiset suhtautuvat taiteilijuuteen aiempaa maltillisemmin ja realistisemmin, vaan käynnissä on laajamittainen kuvainraasto.

Hyvä taiteilijuus merkitsee yhä vähemmän moraalisen hyvyyden rinnalla. Jos ihminen on moraalisesti epäilyttävä, hänet koetaan niin luotaantyöntäväksi, ettei hänen ajatuksiinsa tai teoksiinsa perehdytä ilman herkille lukijoille suunnattua varoitusta. Samaa noudatetaan historiallisten teosten suhteen jonkinlaisessa modernin ylimielisyyden puuskassa, ikään kuin ihminen olisi nykyhetkessä kehittynyt perusteellisesti hyveellisemmäksi olennoksi.

Joskus rikos tapahtuu kautta rantain, by proxy. Esimerkiksi yhdysvaltalaisten yliopistojen oppiaineissa on menneisyydessä painotettu tiettyä sukupuolta olevia länsimaisia cis-kirjailijoita, mikä on herättänyt aiheestakin närää. Valitettavasti huonoihin opetussuunnitelmiin kohdistuvan ärsyyntymisen takia joutuvat sijaiskärsijöiksi olennaiset ja hyvät kirjailijat, jotka eivät sitä ansaitsisi. Representaatio sekoitetaan sisältöön ja historia tasapuolisuuteen.

* *

Nerouden myytin mureneminen on samalla johtanut julkisten intellektuellien katoamiseen. Keskusteluun osallistujilta vaaditaan yhä enemmän virheettömyyttä – ja virheettömyys näyttää poliittisen kentän eri laidoilla erilaiselta. Toisaalta ihmiset tuhoavat itse imagonsa osallistumalla Twitterin kaltaisiin julkisiin palveluihin. Jos useampi ajattelija kirjoittaisi vain pari kertaa vuodessa esseitä Helsingin Sanomiin tai Taloussanomiin ja olisi muuten hiljaa, heidät voitaisiin kenties ottaa vakavasti. Nyt he ovat omin neuvoin tehneet itsestään vitsejä.

Huomaan joskus kaipaavani intellektuelleja, ihan vain julkisen keskustelun monipuolistamiseksi, mutta ärsyyntyväni, jos joku tällaiseksi nostetaan. Ihmisen naama kuluu nykyisessä mediailmapiirissä nopeasti loppuun eikä valokeilaan mahdu herkästi kuin pari henkilöä kerrallaan. Vuoron perään julkisuudessa ovat käyneet muun muassa Esko Valtaoja, Teemu Keskisarja, Suvi Auvinen, Mika Aaltola ja monet muut.

Kaava on aina sama: Ensin ihminen voi tehdä poikkeuksellisella esiintymisellään ja näkemyksillään kansaan vaikutuksen. Onpa fiksusti argumentoiva, eksentrinen mutta myös kiinnostava henkilö! Media huomaa karisman heti ja henkilöä aletaan pyytää kaikkialle. Aina vain lisää huomiota halajava uusi julkkis saattaa, ensin viattomasti, suostua kutsuihin ja osallistua viihdeohjelmiin ja kissanristiäisiin.

Sitten seuraa saturaatiopiste. Kaaosteorian mukaan minkä tahansa asian jatkuva markkinointi johtaa tiettyyn rajaan asti suosion kasvuun, kunnes vaikutukset muuttuvat ennalta-arvaamattomiksi. Lopulta tapahtuu romahdus. Yleisö alkaa pitää henkilöä tyrkkynä. Julkisuuden hallinta on lähtenyt yksilön käsistä. Hän kiukuttelee, koska ei ymmärrä brändinsä vajavaisuutta (Valtaoja), keski-ikäistyy henkisesti ja ryhtyy konsultiksi (Auvinen) tai mikä pahinta, ei kyynisty vaan alkaa poliitikoksi (Keskisarja) tai jopa presidenttiehdokkaaksi (Aaltola). Se, mikä olisi voinut olla julkisen keskustelun pelastus, muuttuu ivamukaelmaksi, samaksi kuonaksi kuin kaikki muukin. Ulkomailla ovat sitten omat, päättymätöntä loppuromahdustaan julkisesti esittelevät jordanpetersonit sun muut.

Periaatteessa yhteiskunnalliseen keskusteluun osallistuminen on hyvä asia. Sitä klassiset intellektuellit ovat aina tehneet. Filosofit ja kirjailijat ovat sotkeutuneet päivänpolitiikkaan, tiedemiehet kommentoineet sosiaalisen oikeudenmukaisuuden kysymyksiä. Valitettavasti asiantuntijat tykittävät perustelemattomia näkemyksiään myös niistä asioista, joista eivät tiedä mitään, tai alkavat myydä huonommin pohdittuja näkemyksiään omalla naamallaan. Älyköksi haluavat eivät siedä omaa rajallisuuttaan. ”En tiedä” ei ole mediassa kelpo vastaus, vaikka se on usein kaikkein viisain.

* *

Viime vuonna Särö-kirjallisuuslehdessä julkaistiin pääkirjoitus, jonka mukaan useat kulttuurialan toimijat olisivat halunneet estää esseisti Timo Hännikäisen tekstien julkaisun lehdessä. Hännikäinen on ollut kulttuuripiireissä persona non grata siitä lähtien, kun hänen äärioikeistolaiset sympatiansa ja känniset nettitörttöilynsä veivät entistä suuremman sijan hänen kirjailijapersoonaltaan.

Vaikka ”useista” kulttuurihenkilöistä puhuminen on hiukan epämääräistä, olen pohjimmiltani samaa mieltä Särön pääkirjoituksen kanssa. Yritys savustaa kirjailija ulos taidepiireistä lähettää negatiivisen signaalin. Viesti on, etteivät Hännikäisen kanssa toista mieltä olevat kulttuuripersoonat luota argumentaatiotaitoihinsa. Samalla se viestii Hännikäisensä lukematta jättäneille, että ehkä kirjailija on jossain jäljillä, jos ”eliitti” häntä noin kammoaa.

Tätä virhettä Hännikäisen esseistiikkaa lukemalla ei voi tehdä. Hän on taitava kirjoittamaan erityisesti kirjallisuusaiheista, mutta hänen yhteiskunnallisissa teksteissään esittämänsä näkemykset ovat usein huonosti perusteltuja ja niitä vastaan on helppo argumentoida. Hänen moraaliset näkemyksensä ovat kliseisiä ja yhtä ohuita kuin se paperi, joille ne on painettu. Siksi niissä ei pitäisi olla mitään pelättävää kenelläkään keskusteluun kykenevällä aikuisella ihmisellä.

Särön kantaa voi myös kritisoida: Onko äärioikeistolaisena pidetyn kirjailijan julkaiseminen aina okei, kunhan ei ole ”äärioikeistolainen meidän lehtemme sivuilla”? Radikaalien taktiikkana on usein legitimoida politiikkaansa esiintymällä yhdessä paikassa yhdenlaisena hahmona ja toisessa toisenlaisena. Tätä lehti ei mainitse.

Huolimatta siitä, että olen Särön kanssa enemmän samaa kuin eri mieltä, typerästi käyttäytyviä taiteilijoita kohtaan on helpompi olla armollinen, kun välissä on historiaa. Myönnän, etten ole kenenkään yksittäisen ihmisen hyvyydestä kauhean kiinnostunut. Minua ärsyttää enemmän tekopyhyys kuin kyky pahuuteen. Samalla tiedostan, että häijyt suosikkikirjailijani ovat jo kauan sitten kuolleita. Jos joutuisin lukemaan heidän törttöilyistään uutisista, ne olisivat suurempia häiriötekijöitä ja kiinteämmin mielessäni selatessani heidän teoksiaan. Etäisyys, ajallinen tai maantieteellinen, kuolettaa empatian. Niin kuin kuuluukin. Ikävien tyyppien teoksista tulee tärkeämpiä kuin heidän ihmisyydestään, eikä se ole aina huono asia.

Ja tästä pääsemmekin Jouko Turkkaan (1942–2016), Suomen tunnetuimpaan taiteilijaneroksi ja julkiseksi intellektuelliksi tituleerattuun henkilöön, joka palkittiin J. H. Erkon palkinnolla parhaasta esikoisteoksesta vuonna 1982. Sekä Matti Tiisalaan (1955–2007), samana vuonna palkittuun runoilijaan, joka liukui aidosti järjestelmän ulkopuolelle, toisin kuin Turkka.

* *

Jouko Turkka oli itse oma luomuksensa. Tämä tarkoittaa sitä, että hän oli tyranni eikä silti täysin tosissaan. Kirjailija Veikko Huovinen (1927–2009) kirjoitti luultavasti tunnetuimmassa romaanissaan Adolf Hitleristä Veitikkana, suurena humoristina, jota nauratti muiden ihmisten kumartelu hänen edessään, kunnes nauru vähitellen vaimeni ja päitä alkoi pudota. Aikalaistodistusten perusteella Turkassa oli paljon tällaista ”veitikkaa”.

Esimerkiksi näyttelijä Eppu Salmisen (s. 1965) omaelämäkerrallisessa ja varsin kehnossa Lasten ristiretki -teoksessa (Gummerus, 2009) on seassa muutamia teräviä avainmuisteluita, jotka tuovat esiin Turkan karisman vallankäyttäjänä. Teatterikoulussa opiskellut Salminen kuvaa Turkan tekopyhänä vastuunvälttelijänä. Turkka simputtaa, nöyryyttää ja puhuu paljon paskaa. Kulissien takana hänen suustaan tulee ulos mölinää, kameroiden edessä hän poseeraa vallankumouksellisena. Turkka manipuloi uskollisimmat seuraajansa tovereikseen, jotka tuhoavat teatterikoulua ja hakkaavat muita oppilaita hänen puolestaan.

Meininki on kuin kultissa. Lasten ristiretken näkökulma on rajallinen, mutta teoksesta käy selväksi, että julkinen likapyykin pesu voi olla julkisuuden tavoittelun sijaan aitoa oikeudenmukaisuuden kaipuuta. Turkan osakseen saama palvonta on kertomus siitä, kuinka, jälleen kerran, nuoret ihmiset ottavat taiteen aivan liian tosissaan – niin tosissaan, että ovat valmiita tekemään kaiken, mitä diktaattori käskee.

Turkkaa kuvailtiin usein neroksi. Häntä kutsuttiin neroksi niin usein, että tästä määrittelystä ja sen kritiikistä on kirjoitettu monet kerrat vielä taiteilijan kuoltua. Vuonna 2018 aiheesta kirjoitti Nuoreen Voimaan Laura Hautsalo, jonka teksti on kiinnostava purkaessaan turkkalaisen olennon vallankäyttöä palasiksi. Hautsalo kirjoittaa myös siitä, miten taiteilijanero määritellään:

”Käsityksessä nerosta uuden näkijänä, kokijana ja luojana tai puoliksi hulluna shamaanina ei tietenkään ole mitään uutta. Romantiikasta periytyvä poikkeusyksilön kuva toistuu taiteessa läpi vuosikymmenten. Kuten [teatterintutkija Hanna] Suutela toteaa, Turkka itse ei juuri tee mitään pitääkseen yllä neromyyttiään. Turkkaa koskevat kirjoitukset ylläpitävät myyttiä ihan itsestään.”

Kirjoitus sivuaa Turkan kirjallisuuden laajempaa transgressiivista elementtiä, joka pyrkii laajempaan ja kokonaisvaltaisempaan yhteiskunnan ”häiriköintiin”, ja johon Turkkaan liitetyn nerouden käsite on laajemmin kytköksissä sukupuolikäsitysten lisäksi. Lopuksi tekstissä todetaan vaivaannuttavasti, että onneksi kirjoittaja on sentään syntynyt 1990-luvulla eikä Turkan kaltainen henkilö olisi enää mahdollinen suomalaisessa kulttuurielämässä. Jaa-a.

Julkisena puhujana Turkka antautui mielellään omien sanojensa valtaan. Hän esiintyi niin kuin edellä kuvaamani intellektuellit yleensä eli puhui usein ohi aiheen. Esimerkiksi Ylen arkistoista löytyvä Peter von Baghin (1943–2014) ja Turkan yhteinen Charlie Chaplinia käsittelevä radio-ohjelma on siitä huvittava kuuntelukokemus, että kumpikin mies puhuu siinä jatkuvasti toisensa ohi. Bagh ohjaa keskustelua tiettyyn suuntaan, Turkka puhuu siitä huolimatta mitä lystää, sitten Bagh yrittää taas tarttua tieltä suistuvan kaaran rattiin ja lopputulos on niin kuin Turkan proosakin: joukko sekalaisia mielleyhtymiä, joista on mahdollista poimia tarpeeksi tyydyttäviä hetkiä, jotta kokemus jää mieleen.

Turkka ei tietenkään ollut nero, koska harva on nero, ja mahdollisuus sille, että eksentrinen teatteriohjaaja Suomesta olisi ollut jotain myyttiseen asemaan nostettavaa, on häviävän pieni. Neroksi kutsuminen kertoo enemmän lausujan arvomaailmasta kuin kutsutuksi tulleesta.

* *

Turkalle myönnettiin J. H. Erkon palkinto vuonna 1982. Samana vuonna sen sai myös Matti Tiisala. Tiisalaa ei yleensä kuvata neroksi. Se johtuu muun muassa siitä yksinkertaisesta seikasta, että suurin osa edes suomalaista kulttuurielämää tuntevista ihmisistä ei tiedä, kuka Matti Tiisala oli eikä ole lukenut hänen tuotantoaan.

Matti Tiisala oli suomalainen lääkäri, jolta Otava julkaisi viisi runokokoelmaa. Hänen tyylinsä on aforistinen ja sitä verrattiin usein Paavo Haavikkoon (1931–2008), vaikka oman arvioni mukaan Haavikko on vaikeaselkoisempi ja kirjalliselta otteeltaan monipuolisempi kuin Tiisala. Tiisalan viimeinen Otava-kirja ilmestyi vuonna 1995. Sitten seurasi hiljaisuutta hänen kuolemaansa asti. Tai niin äkkiseltään luulisi.

Tiisalan runot ovat pääosin lyhyitä. Ne hyödyntävät usein metaforallisesti erilaisia luontosanoja mutta eivät luontokeskeisessä mielessä. Luonnon tehtävä on kommunikoida ihmisen tilaa. Usein niissä on kirjoittamisen ja kirjallisuuden itsensä mielekkyyttä pohtiva taso. Palkittu esikoinen Se ei ollut ovi (Otava, 1982) on tyyppiesimerkki Tiisalan ilmaisusta. Sen kieli on harkittua ja pohtivaa. Jo aloittava runo toimii metatasolla, tuoreen kirjailijan julistuksena:

”Tämä on ensimmäinen rivi, / et ole enää vahingoittumaton ja tyhjä. / Kun on aloittanut puhumisen, / ei sitä voi lopettaa vaikenemalla.”

Huomionarvoisia asioita on kaksi. Runon ”sinä” on tyhjä paperi mutta tulkittavissa lukijaksi, laajemmin ajatellen ihmismielen tyhjäksi tauluksi. Ensimmäinen säe tuhrii paperin. Samalla se tekee lukijan tietoiseksi Tiisalan runoudesta. Toisaalta runo kertoo tekijänsä vakaumuksesta. Kerran aloitettua ei saa peruutetuksi enää, hiljaisuuden voi rikkoa vain kerran. Sitten pato murtuu.

Pieneen tilaan on pakattu paljon, niinkin paljon, että lukija ei ihmettele, etteivät Tiisalan runot ole sen pidempiä. Kirjailijana hän on jo esikoisessaan valmis. Tyyli ei hänen myöhemmissä Otavan kokoelmissaan poikkea radikaalisti Se ei ollut ovesta.

* *

Tiisala voi hätiköidysti ajatellen jäädä näiden palkittujen välisessä vertailussa harmaammaksi hahmoksi. Minullakaan ei ole loputtomasti sanottavaa Se ei ollut ovesta. Niin paljon kuin Jouko Turkan proosaa on sittemmin haluttu selittää aikansa tuotteeksi, Aiheita-teoksen proosa on iskevämpää ja kiinnostavampaa kuin Tiisalan suurella kustantamolla julkaistun esikoisen sisältämä runous. Tämä johtuu siitä, että Aiheita on eksploitatiivisempi ja härskimpi kirja. Se mainostaa itseään paremmin.

Näiden kahden teoksen vertailu on tietysti yhteismitatonta, mutta entä sitten? Sellaisiahan me kaikki olemme, epäreiluja ja tilannetajuttomia.

Esikoiset eivät kuitenkaan ole koko totuus. Tosiasiassa Tiisala oli eksentrikko ja kapinallisena itsensä mielellään esittänyttä (mutta tosiasiassa aivan taideinstituution keskiössä toiminutta) Turkkaa paljon enemmän marginaalissa. Yhdet räjähtävät ulospäin. Toisten kohdalla on kyse imploosiosta.

Kuten todettua, Tiisalan tuotantoon kuului vain viisi ison kustantamon julkaisemaa runokirjaa. Ne edustavat vain pientä osaa hänen teoksistaan. Lisäksi hän julkaisi valtavan määrän lähes päiväkirjamaisesti eteneviä omakustanteita. En onnistunut kotikaupunkini kaupunginkirjastosta tai antikvariaateista näitä löytämään. Yliopiston kirjastossa oli jo toisin, ja sieltä Tiisalan oman Silva-kustantamon teoksia löytyi vino pino.

Tiisalan kymmenet omakustanteet ottavat runouden lisäksi monia muitakin muotoja. Niissä on aforismin, pamfletin, päiväkirjan, näytelmäkirjallisuuden, esseistiikan ja romaanitaiteen piirteitä – hänen uransa edetessä yhä enemmän toisiinsa sekoittuen. Hän alkoi julkaista omakustanteitaan samana vuonna kuin Se ei ollut ovi julkaistiin. Lukijalle syntyy mielikuva vuolaana pulppuavasta tekstilähteestä. Esimerkiksi selaamani kokoelma Runot 4.12.1996–1.3.1999 (Silva, 1999) on massiivinen julkaisu. Ovatkohan Otavalle tarjottujen teosten alkuperäiskäsikirjoitukset olleet paljonkin laajempia?

Tiisalan omakustanteiden muoto vaihtelee pienistä vihkoista laajoihin kirjoihin ja kokoomateoksiin. Teoksia ilmestyi yli kahden vuosikymmenen ajan. Ensin keskimäärin yhden teoksen verran joka vuosi, 1990-luvun lopulle tultaessa jo lukuisia vuodessa. Esimerkiksi yksi teoksista sisältää erilaisia lyhyiden näytelmien käsikirjoituksia. Toinen, A4-kokoisille sivuille painettu vihko, taas sisältää nimensä mukaisesti 12 aiemmin julkaistua pienehköä runokirjaa. Runot on painettu peräkkäin pienellä präntillä kahdella palstalle. Nopealla silmäilyllä huomaa, että niistä voisi tarkasti toimittamalla koostaa pari kolme kaupallisempaa runoteosta.

Tiisalan tyyli on vuosien vieriessä korostuneesti sisäänpäin katsova ja moraalikysymyksiä pohtiva. Hänen kirjoituksissaan on yksinkertaista kauneutta, jossa pohditaan niin olemassaolon abstraktioita kuin toisaalta poliittista todellisuutta:

”Jokainen syntyy niin kuin kuka tahansa, / tietämättä, ja haluaa maailman, johon kuolee. Surunkin jo mentyä / niin kuin syksy ja talvi, / surun jäätyä todisteeksi, / surunkin jo mentyä.”

On muutakin. Tiisalan omakustanteita kronologisesti lukeva ei voi välttyä ajattelemasta, että lukee tekijän omaa elämää. En halua spekuloida edesmenneen tekijän oikealla terveydentilalla vaan kerron yksinkertaisesti, mitä teokset sisältävät: Tiisalan ensimmäiset omakustanteet ovat vielä briljantteja b-puolia palkitulle valtavirtauralle. Moni kirjailijan julkaisema runo ja aforismi on monipuolisempi ja kiinnostavampi kuin Otavan kirjoissa julkaistu. Uran edetessä teoksissa ilmenee erikoisia piirteitä. Julkaisujen marginaaleihin ja alkusanoihin ilmestyy pohdintaa tekijän ja kirjallisen maailman suhteesta. Lukijalle kerrotaan yllättävän suoraan omakustanteiden levikistä ja rahallisista tappioista.

Tällainen kommunikaatio lukijan ja tekijän välillä muistuttaa minua esimerkiksi kanadalaisen sarjakuvantekijä Dave Simin (s.1956) Cerebus-lehdessään (1977–2004) lukijoiden kanssa käymästä keskustelusta, joka heijastaa tekijänsä muuttuvaa ja jossain määrin radikalisoituvaa arvomaailmaa. Simin tapauksessa kyse oli siirtymisestä äärimmäiseen ideologiseen arvokonservatismiin, Tiisalan tekstejä alkaa sävyttää paranoia.

Erityisesti viimeisen Otavan julkaiseman kirjan, 1995 ilmestyneen Kenen luokse me enää menisimme -runokokoelman, jälkeen kirjailija alkaa epäillä uransa laskusuunnan johtuvan tahallisesta sabotaasista. Hän pohtii teostensa alkusanoissa ja marginaaleissa, että sattumalta muun muassa Lassi Nummen (1928–2012) teoksissa alkaa esiintyä yhtäläisyyksiä Tiisalan omakustanteiden kanssa. Ehkä pitäisi olla yhteydessä poliisiin? Ehkä joku osaisi auttaa?

Uran loppupuolella teksteihin ilmestyy elementtejä, jotka ovat tuttuja muustakin niin kutsutusta ITE-kirjallisuudesta, kuten Einari Lankisen (1911–1997) teoksesta Olin takaa-ajettuna (omakustanne, 1981) tai toisaalta joistain muista outsider-taiteen alle lukeutuvista töistä, kuten Mark Parlandin (s. 1964) dokumenttielokuvasta Elämäni SUPOn varjossa (1999). Salaliitto ei ole Tiisalan kirjoituksissa enää vain spekulaatiota. Eikä poliisi voi auttaa, sillä salainen poliisi, Supo, on itse asiassa kaiken takana.

Tiisalan uran huipentaa hänen kolmeosainen, ilmeisesti osin omaelämäkerrallinen romaanisarjansa: Nimeämätön (2005, Silva), Jos vesi on valmis, se on taitettava, ja kiedottava, kuin kangas (2006, Silva) ja Niityt höyryävät kuin joki (2006, Silva). Tässä postmodernismia kritisoivassa mutta silti luonteeltaan postmodernistisessa romaanisarjassa Tiisalan oloinen minä-kertoja puhuu salaisen poliisin vainosta yli tuhannen tiheästi ladotun sivun verran eksyen usein sivupoluille mutta palaten aina ja vääjäämättä elämänsä suuriin epäreiluuksiin, joiden takana häämöttää salaliitto. Tekijä on kirjallisesti sivistyneenä tietoinen romaani-ilmaisun fiktiivisistä lähtökohdista ja puhuttelee lukijaa sekä ”itsenään” että fiktiivisenä luomuksena. Hän myös kommentoi aktiivisesti sitä, kuinka saattaa vaikuttaa lukijan silmiin epätasapainoiselta.

Sarjasta on kirjoittanut muun muassa kirjailija Jaakko Yli-Juonikas, joka on kuvaillut sitä nimikkeellä ”suomalaisen omakustannekirjallisuuden koskettavin suurteos”. Kenties näin onkin. Viimeistään näillä teoksillaan Tiisala liittyy niin sanottuun suomalaisen ITE-kirjallisuuden perinteeseen. ITE (itse tehty elämä) on nimitys muodollista taidekoulutusta vailla olevan suomalaisen kansanosan tekemästä folk-taiteesta. Ilmaisua on käytetty alun perin kuvataiteesta. Suomalaista ITE-taidetta kartoittaa Maaseudun sivistysliitto, jonka kulttuurituottaja Raija Kallionen on keksinyt termin.

ITE-kirjallisuus on viime vuosina esiin noussut epävirallinen sivujuonne ITE-taiteelle. Termi on jossain määrin hankala. Se on puoliakateeminen eikä se ole syntynyt sitä kuvaavien kirjailijoiden yhteisöstä tai tarpeesta. Kuten kaikessa outsider-taiteessa, ITEn sateenvarjo on laaja, ja sen alle mahtuu monenlaisia tekijöitä. Käytännössä ITE-kirjallisuus on silti hyödyllinen termi, koska se auttaa kirjallisuutta tuntevat sijoittamaan jotkut teokset ja tekijät vaistomaisesti edes johonkin kohtaan kirjallista karttaa. Tiisala on siitä poikkeuksellinen ITE-kirjailija, että hän aloitti osana järjestelmää, suuren kustantamon palkittuna kirjailijana, ja päätyi yhä syvemmälle marginaaliin ajautuneeksi omakustanteiden julkaisijaksi.

Runoilija ja kirjallisuusvaikuttaja Leevi Lehto (1951–2019) kirjoitti Tiisalan kuoltua, kuinka häntä jäivät ”kaipaamaan omaisten ohella monet uuden runouskenttämme aktiivit, joille hänestä ehti muodostua – etäinen ja arvoituksellinen, mutta elävä – legenda”. Tästä huolimatta Tiisalasta ei ole kirjoitettu paljoa. Hän on moninkertaisesti marginalisoitu, vaikka toimi uransa alussa valtavirrassa ja palkittiin erityisesti kahdesta ensimmäisestä Otavalle ilmestyneestä teoksestaan. Runoilijana hän oli marginaalissa suhteessa prosaisteihin. Omakustannekirjailijana hän oli marginaalissa suhteessa instituutioihin. Terveysongelmista kärsineenä hän oli marginaalissa suhteessa yhteiskunnan terveeseen osaan.

Jouko Turkka poseerasi, sillä hän oli pohjimmiltaan erinomainen itsensä brändääjä, mies joka vakuutti muille seisovansa syrjässä, vaikka oli tosiasiassa valtaistuimensa horjahtamista pelkäävä kuningas. Matti Tiisala sen sijaan oli sitä, mitä Turkka väitti olevansa: aidosti syrjässä ja sinne luultavasti tahtomattaan asettunut toisinajattelija.

Selvennettäköön jotain: Huolimatta siitä, että Se ei ollut ovi edustaa kesytetympää ilmaisua kuin useimmat tekijänsä työt, Tiisalan esikoisen kaltaisia ei julkaistaisi enää helpolla. Itse asiassa melkein mitään tässä esseesarjassa käsiteltyjä teoksia ei julkaistaisi sellaisenaan. Esteeksi tulisivat milloin vanhentunut kieli, milloin epäkaupallisuus, aiheet, käsittelytapa, milloin mikäkin. 2020-luvun kirjallisuutta määrittävät aivan muunlaiset trendit, jotka ovat jopa niin kutsutun laatukirjallisuuden parissa jäykät ja kovin joustamattomat. Moderni runous tai taideromaani ei näytä samalta kuin 40 vuotta sitten.

Tiisalan tapauksessa ongelma ei ole runojen aforistisuus, joka on nykyäänkin pinnalla oleva piirre suomalaisessa runoudessa. Ongelma on tekstien suoraviivaisuudessa, jonka epäilen olevan ilmavuutta, minimalismia ja tyhjää paperin tilaa suosivassa nykyisessä runoestetiikassa liikaa sellaisenaan. Tiisalan rytmi syntyy säkeiden omasta, hengittävästä rytmistä. Sanaleikkejä tai sanojen monimerkityksellisyyksiä ei usein löydy. Lähimmäksi vastaavaa pääsevät Harry Salmenniemen (s. 1983) viime vuosien laajat runokokoelmat, kuten Yö ja lasi (Siltala, 2018) sekä Kuume (Siltala, 2022).

Merkittävä osa näistä esikoisista kirjoittaessani kokemaani matkaa on ollut suhde unohduksen ja muistamisen välillä. Kirjailijat eivät kirjoita ikuisuudelle. He ehkä haluavat ajatella tekevänsä niin. Tosiasiassa modernin kirjallisuuden aikakaudella useimmat ovat kirjoittaneet lähinnä henkensä pitimiksi.

Kun tarjosin tämän sarjan ideaa Kulttuuritoimitukselle, päätoimittaja esitti minulle toiveen, että kirjoittaisin sarjassa myös tunnetuimmista tekijöistä. Alkuperäinen ajatukseni oli kirjoittaa vain ja ainoastaan unohdetuista kirjailijoista, sillä se oli sytykkeeni aiheeseen. Selasin eräänä sateisena iltana ajankulukseni suomalaisten kirjallisuuspalkittujen listoja ja hämmästelin nimien tuntemattomuutta. Halusin kirjoittaa unohdetuista, koska koen kirjallisuuskritiikissä tärkeämmäksi historian esiin kaivamisen kuin trendien esittelyn.

Päätoimittaja oli silti siinä oikeassa, että tunnetut tekijät luovat tarvittavaa kontrastia yhdessä unohdetumpien kanssa – ja tietenkin lukijoita. Joka tapauksessa tunnen yhä vahvemmin epämääräistä, syvempää kiintymystä näitä unohdetumpia kohtaan. Tämä johtuu siitä, että näen syyn heidän marginalisoitumiselleen lukiessani heidän tekstejään: ne ovat yksinkertaisesti vanhentuneet. Tämä ei tarkoita samaa kuin huonontuneet. On vain niin, että Suomen kokoisessa kulttuurissa kirjallisuus liikkuu pyräyksittäin eteenpäin, mutta liikkuessaan se tekee niin hirmuista vauhtia. Paradoksaalisesti näitä pyräyksiä tapahtuu sitä tiheämmin mitä vähemmän kirjallisuus kiinnostaa suurta yleisöä.

* *

Teatteriohjaaja Jouko Turkan esikoisteos, Aiheita, tuskin kaipaa syvällistä esittelyä. Sen voisi luokitella jonnekin novellikokoelman ja pienien esseiden välimaastoon. J. H. Erkon palkintoa varten (ja jälkipolvien silmissä) sen on käsitetty kuuluvan enemmän ensimmäiseen genreen.

Aiheita on Turkan tunnetuin ja arvostetuin kirjallinen teos ja sitä ovat kehuneet vuolaasti myös muut kirjailijat. Muun muassa Tommi Melender on kirjoittanut seuraavasti: ”Itse asiassa Aiheita vaikuttaa kirjalta, joka on tehty juuri tällä tavalla [räystäästä roikkuessa huutamalla]. Turkka on puhunut (tai huutanut tai raivonnut) mankalle ja purkanut sitten tekstin nauhalta paperille. Hänen lauseensa ovat sen verran raakoja, niin suuhun sopivia, niin kirjallisesti viimeistelemättömiä, että tällainen metodi vaikuttaa todennäköiseltä.” Ja toisaalta vielä: ”Turkassa on se, että häneltä odottaa pelkkää nerokkuutta, vähempi ei riitä.”

Kari Hotakaisellekin Turkka on yksi merkittävimmistä: ”Tämähän on kuin kansalliseepos. Minulla on kirjaa kolme kappaletta, koska se pitää olla saatavilla nopeasti, jos verensokeri laskee.”

Teos löytyy luultavasti monen muunkin kirjailijaksi halunneen tai haluavan (usein miehen) kirjahyllystä ja lukulistalta. Siinä on jotain samaa kuin Seppo Heikinheimon (1938–1997) Mätämunan muistelmissa (Otava, 1997) tai Arto Salmisen (1959–2005) romaaneissa eli esteettistä siloittelemattomuutta, raakuutta jossa kustannustoimittajan käsi on näkymätön eli hyvin peitelty.

Mitä Aiheissa sitten lukee? No vaikka tällaista:

”Luulen ettei ole suuria aiheita ilman pultsaria. He ovat nykyihmisen klaavapuoli. He ovat sortuneet siinä missä me olemme menestyneet. Minun käsitykseni on että meidän menestyksemme on heidän tappionsa: että se on samaa prosessia. [– –]”

Tai tällaista:

”Mitä elokuvia nähdään jarrutuksen aikana? Mitä ehtii ajatella kaljapulloa avatessa: kuinka kaula katkee ja sirut repivät suolet ja sitten ja sitten. Poikana meillä oli kuvitelmana mies jolla olisi niin lyhyt nahka että kun se sulkee silmänsä, menee paska housuun. [– –]”

Tai tällaista:

”Mitä kaikkea vedonlyönnillä teetetäänkään! Olisi tietenkin mukava nähdä vanhojen miesten ilmanpidätyskilpailu jossa suoni katkeaa päästä. Mutta ne jotka ovat sillinsyöntikilpailun nähneet eivät kyllä sitä näy unohtavan. Näyttää siltä kuin ne tietäisivät enemmän janosta. [– –]”

Aiheita on nimensä mukaisesti kokoelma erilaisia lyhyitä aiheita, joista voisi kehittää käsikirjoituksia tai romaaneja, ja sitä on käsitelty kirjallisuuden lainalaisuuksista piittaamattomana kokoelmana. On se kai sitäkin. Mielestäni seasta on eroteltavissa liuta tekijänsä pakkomielteitä.

Pienin niistä ei ole usko suomalaiseen hulluuteen. Turkan nimettömät hahmot, arkkityypit, ovat kreisejä kusiaispesässä istujia, jotka menevät kaikessa äärimmäisyyteen, ainakin mitä tulee suomalaiskansallisiin perinnäispiirteisiin, kuten väkivaltaan, kateuteen, juopotteluun ja yöttömän yön aiheuttamaan kiimaan. He ovat spurguja, pankinjohtajia, urheilijoita, piikoja ja professoreja, mutta kaikki joutuvat kohtaamaan eläimen luontonsa ja alistumaan absurdin edessä.

Turkan tyyli on julistava. Hän esittää yleensä tarinansa alussa jonkin vaistomaisesti totuudelta tuntuvan heiton tai pohdinnon, joka paljastuu lähemmässä tarkastelussa pikemminkin nokkelaksi kuin totuudenmukaiseksi. Mutta jotain kovin inhimillistä ja ihmisyyteen tarttuvaa, jopa hellyttävää, niissä on:

”Moottoripyöräilijää ei kukaan sääli.”

”Kuka voi olla koskematta kissan nenää?”

”Portsari on nykyajan ihminen puhtaimmillaan.”

”Elokuvissa on liian vähän kaloja.”

”Sää vaikuttaa Suomessa enemmän kuin muualla ihmisten elämään; vuodenaika ja sää.”

Nämä aloitukset kasvavat stoorien edetessä korkoa. Turkka liioittelee velmuillen, kertoo lyhyitä veijaritarinoita, joissa on pääosassa kuin vaivihkaa luokka tai ihmisen raadollisuus, (väki)valta ja seksi, joskus yhdessä. Joskus taas kyse on raadannasta tai unelmista, niiden raukeamisesta. Turkan kerrontatapa muistuttaa elokuvaohjaaja Werner Herzogin (s. 1942) käsitteestä ekstaattinen totuus: kun jokin tuntuu todemmalta kuin todellisuus, on todellisuus korvattava sillä. Toisinaan Turkka kyseenalaistaa itseään kesken tarinan ja tarjoaa monia eri tapoja kertoa sama kertomus.

Turkkaa pidetään suurena ärsyttäjänä, provokaattorina. Pidän Aiheissa esiintyvää Turkkaa mainettaan konservatiivisempana kaverina. Hän ärsyttää muita, koska yrittää esittää suoraan, millaisia suomalaiset ovat. Suomalaisuus on hänelle jähmeä ja muista kansoista selvästi erottuva ryhmä ihmisiä. Suomi ei ole vain ruotsia puhuvan eliitin projekti vaan todellinen ilmiö, joka kohoaa kansasta itsestään. Hotakainen ei ollut kaukana totuudesta kutsuessaan kirjaa kansalliseepokseksi. Turkan suomalaiset ovat sekopäitä, jollaisiksi suomalaiset mielellään ajattelevat itsensä, vaikka ovat tosiasiassa kuuliaisia vässyköitä. Samalla Turkan hahmojen toilailuissa tuntuu akuankkamainen epäonnistumisen maku, joka ei nykysuomalaista itsetuntoa hivele.

Aiheita on teos, jonka voi kirjoittaa vain kerran, jos ei halua muuttua Tuomas Kyröksi. Toinen samanlainen annos muovaisi tekijästään lässyttävän pakinoitsijan, jonka teksteihin pesiytyisi lämmintä herttaisuutta. Esimerkiksi postuumisti julkaistu Kärsimys on turhaa (Teos, 2017) osoittaa tämän todeksi. Turkalta jälkeen jääneistä papereista koostettu kokoelma yrittää matkia Aiheiden rakennetta ja epäonnistuu surkeasti. Osasyy lienee siinä, että toimitustyö on ollut liian huolellista, ja Turkan kielelliset irrottelut on korjattu. Teoksessaan Vimmalla ja vereslihalla – Jouko Turkan todellisuutta (Kääntöpuoli, 2006) Kauko Kämäräinen on tehnyt tarkkoja havaintoja Turkan proosakielestä: Turkka käyttää usein kaikkea muuta kuin oikeakielisiä ilmaisuja ja keksii uusia sanoja, jotka tuovat Aiheisiin puheen vapaasti assosioivaa rytmiä. Kun nämä irtiotot poistetaan, teksti on heti ohuempaa.

Turkka itse ymmärsi hyvin, ettei Aiheita voi kirjoittaa enää uudestaan. Hänen toinen teoksensa on yritys murskata kaikki säädyllisyys, ja se on ilmestynyt teatterikoulua ravisuttaneen Jumalan teatteri -skandaalin jälkeen. Selvitys oikeuskanslerille (Otava, 1984) ei ole enää Aiheiden kaltainen mukava irrottelu. Se ottaa edeltäjänsä rungon, mutta vie sen groteskiin päätepisteeseen. Turkka ei ole enää vain satunnaisten kohtausten kuvittelija, hän on myös niiden päähenkilö, ja hänen kuvitelmansa ovat poikkeuksetta väkivaltaisia fantasioita.

Turkka poliittisena olentona paljastuu Selvityksessä.

Toistan samaa kuin Tiisalan kohdalla: yksikään suuri kustantamo ei enää julkaisisi tällaista teosta. Syy ei ole tällä kertaa tekstin vanhanaikaisuudessa. Sen sijaan Turkan tyyli muistuttaa Jean Genet’n (1910–1986) tai William S. Burroughsin (1914–1997) pidäkkeettömän väkivallan purkauksia. Kirja ripuloi lukijansa naamalle alati röyhkeämmäksi käyvää ja maskuliinisen kriisin synnyttämää trollausta, jonka tarkoitus on sekä naurattaa että vituttaa.

Nuoren Voiman esseessään Hautsalo tulkitsi teoksen yrityksenä vahvistaa patriarkaalista hegenomiaa, reaktiona naisen (ja naisen sukuelimen) pelkoon, mutta jätti, tiedostaen tai tiedostamatta, huomioimatta, että Selvitys päätyy jokaisessa käänteessä vetämään maton itsensä alta. Romaanin lähes jokainen luku päättyy toteamukseen, että edellä kirjoitettu on luotu tahallaan ärsyttämään. Teos on täysin tietoinen omasta provokaatiostaan ja päätyy kommentoimaan omaa vitsiään juuri siksi, ettei sitä voitaisi sotkea todellisuuteen. Eihän kukaan selväpäinen kirjoittaisi tosissaan haluavansa ampua poikaansa haulikolla. Samalla teos kuvaa, kuinka isän, ”Turkan”, yritys kasvattaa poikansa mieheksi ei johda muuhun kuin julmuuden kehään. Turkan saadessa viimein haluamansa, katumus iskee välittömästi, ja teoksesta muotoutuu väistyvän patriarkan painajaiskuva.

Hautsalo huomioi, että Turkka vertaa demokratiaa fasismiin. Turkan politiikka onkin jotain, joka hylkää sosiaalidemokratian, fasismin, liberalismin ja kommunismin, koska ne ovat kaikki pohjimmiltaan alistamisen välineitä. On väitteestä mitä mieltä tahansa (eikä Selvitys oikeuskanslerille käännä epäilijän päätä), tällainen selvänäköisyys ja aatteista vapaan ihmisolennon puolesta puhuminen korostuu erityisesti Selvityksessä, joka on nykyisinä rivit suoriksi ampuvan moralismin aikoina kuin nyrkki päin naamaa. Olenkin sitä kerettiläistä mieltä, että Aiheita on kaikesta söpöydestään huolimatta heikompi kirja, vielä harjoittelua, ja Selvitys oikeuskanslerille Turkan pääteos, joka kestää aikaa juuri siksi, että se on niin häpeämättömän raivokas.

Nuoruudessaan Turkka oli kommunistisen puolueen jäsen. Saatan olla väärässä, mutta minun on mahdotonta nähdä sittemmin sijoituksilla vaurastunutta Turkkaa kommunistina. Tai ei ainakaan vakaumuksellisena kommunistina. Pyrkyrinä sen sijaan… Tai kenties kommunismi on kiinnostanut Turkkaa, koska se on ollut ”vaihtoehto” ajan sosiaalidemokraattisessa valtavirrassa ja koska kommunismi on kapitalismin lailla puhdasta materian palvontaa. Ihmisruumis – ei vain teatraalisena ilmaisukeinona vaan kokonaisena kielenä, raaempana kuin mikään puhe voisi koskaan olla – on Turkan teatteri- ja tv-ohjauksissa pääosassa. Tämä kehollisuus näkyy myös Aiheissa ja kaikissa muissa Turkan kirjoituksissa.

* *

Esikoisteoksen palkitsemisen ongelma on siinä, että näkemys esikoisuudesta on niin omituinen. Osa palkituista on ollut kaikkea muuta kuin tulokkaita. Turkka oli ollut jo pari vuosikymmentä tunnettu teatteritaiteen ohjaaja ja yksi Suomen 1980-luvun zeitgeistin avainhahmoja. Hän oli ohjannut lukuisia teoksia ja sovittanut muun muassa Maiju Lassilan (1868–1918) Viisaan neitsyen (1913) ja Hannu Salaman (s. 1936) Siinä näkijä, missä tekijän (Otava, 1972) teatterilavalle. Aiheita on hänen esikoisteoksensa vain, mikäli ”kustantamon painama sana” riittää esikoisteokseksi.

Tiisala taas puhkesi esikoisensa myötä heti kukkaan. Hänen sisällään oli määrätön määrä kirjoitusta, jolle virallinen tunnustus oli eräänlainen lupa syöksähtää ulos. Tekisi mieli sanoa, että kaikki se oli ja eli hänessä jo valmiina.

Olisi väärin sanoa, ettei Turkkaa ja Tiisalaa yhdistä mikään; he ovat suomalaisia miehiä, jotka ilmaisivat itseään kirjallisesti ja herkkinä kielellisen ilmaisun eri tasoille. Jo siinä on valtava yhdistävä tekijä. Kumpikin kärsi elämänsä loppupuolella hengen ongelmista. Tiisala jo mainittiin, Turkka taas oireili eläkepäivillään orastavaa muistisairauttaan. Hän esitteli kalsareissaan keekoillen toimittajille pihaltaan kaivamiaan kiviä ja selitti näkevänsä niissä muinaisten suomalaisten veistämän leijonan ja Kalevi Sorsan pään.

Koska Turkalla oli jo valmiiksi eksentrikon maine, turhan harvalle tuli mieleen kyseenalaistaa kivien kaivamisen järkevyyttä ja keisarin (niin kirjaimellista kuin kuvaannollista) vaatetustilannetta. Kulttuuripiirien tyypillinen ongelma tuli esiin: tarpeeksi moni ei kehtaa kysyä, että ”onko tää vittu sentään ihan tosissaan”, koska sillä voi saada ymmärtämättömän, tyhmän tai, mikä pahinta, juntin maineen. Parempi siis vain nyökytellä hiljaa ja olla keräämättä liikaa huomiota.

Murikoita raijattiin viimein museoon asti suomalaisen taiteen ylittämättömänä ”tätä ei voisi edes parodioida” -hetkenä. Kukaan muu ei olisi voinut saada täysin merkityksettömiä kiviä näyttelyyn kuin Jouko Turkka.

Edellinen on tietysti valhe. Sillä ei Jouko Turkka kiviä näyttelyyn vienyt vaan Jouko Turkan nimi.

Tiisala kuoli kuin huomaamatta, hänestä ei kirjoitettu monia muistokirjoituksia eikä hänen muistoaan polemisoitu eikä käsitelty kymmenissä eri kulttuurijutuissa. Ero näiden kahden eksentrikon välillä lienee se, että toinen päästettiin taidejärjestelmän sisälle, aivan sen ytimeen, josta on vaikea poistaa ketään, joka on sinne kerran päästetty. Toinen sinkoutui taiteen ulkokehälle ja viimein sen ulkopuolelle. Paradoksi on siinä, että lopulta vain järjestelmän sisälle jääneet ja sinne hukkuneet voivat tulla ”neroiksi”. Muista puhutaan ”kulttisuosikkeina”, jos ollenkaan.

Esikoiset-esseesarjan kirjoittamista ovat tukeneet Taiteen edistämiskeskus (Taike) ja Suomen arvostelijain liitto (Sarv).

* *

Sarjassa aiemmin julkaistu

Esikoiset #1: Palkittu ja palkitsija – Aronpuron Peltiset enkelit ja Paavilaisen Sukukartta

Esikoiset #2: Veikko Polameren 365-runoteosta pidettiin sukupolvensa lyriikan toivona

Esikoiset #3: Tytti Parraksen Jojo tarkkailee ulkopuolelta vapautumisen vuosikymmentä

Esikoiset #4: Vastuun kanssa painiva kokelas ja Suomeen hiihtävä isoisä

Esikoiset #5: Sonja O. nyt

* *

Lähteet

• Hautsalo, Laura: ”Väljähtänyt kapina: Turkasta, tunnustuskirjallisuudesta ja vaginan uhasta”. Nuori Voima, 3.4.2018.
• Kajo, Irene: ”Hän on nero – Taiteilijamyytin turkkalaista historiaa & vaikutuksia osa I.” Voima, 15.1.2020.
• Kämäräinen, Kauko (2006): Vimmalla ja vereslihalla – Jouko Turkan todellisuutta. Tampere: Kääntöpuoli.
• Laaksonen, Teemu: ”Kari Hotakainen: Jouko Turkka vaikutti kirjoittamiseeni aivan helvetisti”. Yle.fi, 5.8.2016.
• Lehto, Leevi: ”Runoilija jätti monumentaalisen tuotannon”. Päiviesi aika, 20.7.2008.
• Lindfors, Jukka: ”Turkka ja von Bagh viettävät Chaplin-yötä.” Yle.fi, 20.3.2009.
• Mallon, Mark: ”Itsesensuuriin painostaminen ei vähennä maailman pahuutta”. Särö, 23.8.2023.
• Melender, Tommi: ”Esseiden kirjoittamisen ärsyttävyydestä”. Antiaikalainen, 10.9.2009.
• Melender, Tommi: ”Virusta ja Turkkaa”. Antiaikalainen, 16.10.2007.
• Salminen, Eppu (2009): Lasten ristiretki. Helsinki: Gummerus.
• Tiisala, Matti (2006). Jos vesi on valmis, se on taitettava, ja kiedottava, kuin kangas. Silva.
• Tiisala, Matti (1995). Kenen luokse me enää menisimme. Helsinki: Otava.
• Tiisala, Matti (2006): Niityt höyryävät kuin joki. Silva.
• Tiisala, Matti (2005). Nimeämätön. Silva.
• Tiisala, Matti (1999). Runot 4.12.1996–1.3.1999. Silva.
• Tiisala, Matti (1982): Se ei ollut ovi. Helsinki: Otava.
• Turkka, Jouko (1982): Aiheita. Helsinki: Otava.
• Turkka, Jouko (2017): Kärsimys on turhaa. Helsinki: Teos.
• Turkka, Jouko (1984): Selvitys oikeuskanslerille. Helsinki: Otava.
• Yli-Juonikas, Jaakko (2018): ”Se tavallinen tarina, ne epätavalliset sivupolut: Matti Tiisalan romaanitrilogiasta”. Teoksessa Markku Eskelinen & Leevi Lehto (toim.). Suo, kuokka ja diversiteetti: Alfa-osa (s. 75–86). Helsinki: ntamo.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua