Melody Gardot Porissa 2019. Kuva Tomi Vastamäki
MUSIIKKI I Vuodesta 1966 järjestetty Pori Jazz kasvoi pienestä harrastelijafestarista massatapahtumaksi ja menestysbrändiksi. Festivaalin pitkäaikainen kävijä ja musiikkitoimittaja Tomi Nordlund kertoo nyt, miten tapahtuma muutti hänen elämänsä ja kenen keikalle hän pääsi livahtamaan teininä pummilla.
Tomi Nordlund, teksti
Heinäkuun 20. päivä vuonna 1995 oli porilaiselle teinipojalle käänteentekevä. Olin saanut jostain liput Pori Jazzin pääkonserttiin ja menin paikalle, koska kesälomalaisella ei sattunut olemaan torstai-iltana kummempaakaan tekemistä.
Ensin pääsin todistamaan Kirjurinluodon vehreän konserttipuiston keskellä soul-tähti Wilson Pickettiä, jonka Land of 1000 Dances -hitin muistan “naa na na na naa” -huudatuksineen elävästi vieläkin. Kun lavalle myöhemmin illalla nousi genren suurmies James Brown, oli jotain minussa pysyvästi muuttunut: olin jäänyt samalla kertaa koukkuun souliin, funkiin, livemusiikkiin ja tavallaan myös Pori Jazziin. Kokemus oli mykistävä.
Tunnustettakoon, että tämä huumaava jazzkoukuttuminen näkyi jo muutaman päivän päästä siten, että livahdin Taavisillan viereisen aidan raosta uudelleen Kirjurinluotoon nähdäkseni tällä kertaa rock’n’roll-legenda Chuck Berryn. Vaikka ehdin kuulla vain pari biisiä ja nähdä miehen kuuluisan “duckwalkin”, tuntui siltä, että olin todistamassa jotain suurta. Tuskin Berry tuolloin silti missään loistoterässä enää oli. Joka tapauksessa, pahoittelut jazzorganisaatiolle tekemästäni rikkeestä näin 25 vuotta myöhemmin!
En tosin ole ostanut Pori Jazzin konsertteihin yhtään pääsylippua 2000-luvullakaan. Kyse ei kuitenkaan ole siitä, että olisin keksinyt jonkin pettämättömän pummilla sisään -konstin. Olen nimittäin viihtynyt jazzeilla töissä.
James Brown vieraili Porissa kolmatta ja viimeistä kertaa vuonna 2003. Lavalle hän sai seurakseen presidentti Tarja Halosen. Kuva: Pori Jazz
* *
Vuodesta 1966 asti järjestetty Pori Jazz kasvoi vuosikymmenten vieriessä pienestä harrastajatapahtumasta mammuttimaiseksi moderniksi musiikkifestivaaliksi. Nykyään tapahtuma tunnetaan ympäri maailmaa. Jazzien aikaan omaleimaisesta 80 000 asukkaan Porista tulee hetkeksi eräänlainen Suomen keskus.
Vuotuinen jazztapahtuma kuuluu myös vahvasti porilaisuuteen, oli sitten festivaalin ylin ystävä tai vannoutunut vihamies. Iso osa kaupunkilaisista ottaa kansainväliset vieraat, yleisökuhinan ja rytmimusiikin runsaan kirjon reiluksi viikoksi avosylin vastaan, mutta jotkut jaksavat valittaa Satakunnan Kansan yleisönosastolla hirvittävästä melusta tai siitä, että Pori Jazzissa ei ole taaskaan jazzia. Tosiasiassa ainahan siellä on ja vaikka kuinka paljon. Kansainväliset popvetonaulat vain saattavat jättää tämän faktan välillä varjoon.
Lisäksi osa porilaisista aina ilmoittaa ylpeästi pakenevansa jazzeja koko viikoksi kauas mökille. Joka tapauksessa festivaali tuntuu ja resonoi kaupungissa ja sen ihmisissä.
Jazzkansaa piknikillä. Kuva: Tomi Nordlund
Festivaalit luonnollisesti muuttuvat. Pori Jazzin murros- ja käännekohdat ovat herättäneet aina kovaa spekulaatiota, mutta aina vain muutoksiin on totuttu ja niistä on useimmiten opittu pitämään. Viime vuosien suurimpia käännekohtia ovat olleet konserttien keskittäminen ”yleisfestarimaisesti” Kirjuriluodon konserttipuistoon vuonna 2014 ja jazzkadun siirtäminen tutusta Etelärannasta joen toiselle puolelle Kirjurinluodon puistoalueelle kesällä 2018.
Jazzviikon päättävä sunnuntai on myös omanlaisensa porilainen klassikko. Kun puolitoista viikkoa on vietetty melkoista rytmimusiikin ja yleisen viihtymisen fiestaa, tuntuu kaupunki kuolevan päätöspäivänä ja etenkin sitä seuraavana maanantaina aivan pystyyn. “Ei ketää missää”, sanoisi tähän porilainen. Juhlat ovat ohitse ja musiikkikin poissa, minkä lisäksi syksy alkaa vähitellen tehdä tuloaan. Se jos mikä pistää mieltä matalaksi. Onneksi aina on tulossa seuraava jazzvuosi, jota odottaa. Paitsi nyt.
Amerikkalainen Wilco-yhtye vetäisi tenhoavan keikan päälavalla vuonna 2017. Kuva: Tomi Nordlund
Suomen suurimmaksi paisuneen, perinteikkään musiikkifestivaalin murroskohdista hurjin onkin se, että sitä ei tänä vuonna järjestetä. Vaikka asiaa on tullut sulateltua jo pitkään, tuntuu se edelleen absurdilta. Lisäksi on suoranaista kohtalon ivaa, että alusta asti jazzien toiminnassa mukana ollut pitkäaikainen taiteellinen johtaja Jyrki Kangas kuoli alkuvuodesta ja samana vuonna festivaali jää ensimmäistä kertaa pitämättä. Artistien ja yleisön puolesta sapettaa tietysti myös huolella.
Pori Jazz tuo ihmisten lisäksi kaupunkiin myös valtavasti rahaa. Aluetutkijat Ari Karppinen ja Saku Vähäsantanen selvittivät Pori Jazzin pyynnöstä viime vuonna (Satakunnan Kansa 12.7.2020), paljonko festivaali tuo alueelle rahaa ja töitä. Selvityksen mukaan Pori Jazzin yleisö jättää yhtä myytyä lippua kohden alueelle 365 euroa. Jazzit tuovat alueelle 19,6 miljoonan euron suoran tulon.
Välillisten vaikutusten kanssa kokonaisuus nousee peräti 27,3 miljoonaan euroon. Ja jos mukaan otetaan samaan aikaan jazzien kanssa Porissa järjestettävä Suomi Areena, potti nousee lähes 50 miljoonaan euroon. Koronapandemian aiheuttamat taloudelliset menetykset ovat siis hurjaa luokkaa.
* *
Pori Jazz on merkinnyt minulle jo pitkään työtä. Ehdin työskennellä Satakunnan Kansan jazztoimituksessa peräti 18 vuotta putkeen. Ensimmäisen jazzjuttuni tein vuonna 2001, kun sain kulttuuritoimituksen esimiehen Jarmo Huidan vakuutettua siitä, että konserttialueelta kannattaisi kaivella esiin Peter Green -faneja. Niinpä pääsin samalla keikalle ja katsomaan arvostamani blues-kauden Fleetwood Macin primus motoria. Pettymyshän se keikka lopulta oli, mutta tulipahan 1960-luvun myyttinen kitaravelho nähtyä.
Peter Green tuli nähtyä vuonna 2001, vaikka keikka ei kovin ikimuistoinen ollutkaan. Kuva: Pori Jazz
Myöhempinä kesinä kuuluinkin jo jazztoimituksen peruskalustoon. ”Ylenin” vähitellen leppoisten festarireppareiden ja yleisjuttujen kirjoittajasta artistihaastatteluiden tekijäksi ja musiikkikriitikoksi. Teimme mukavan ja tehokkaan jazztiimin kera lehteen ennakkohaastatteluita ja kirjoitimme pääkonserttien keikoista arvioita seuraavan päivän lehteen ja myöhempinä vuosina myös suoraan verkkoon.
Pori Jazz on ollut aina suuri seikkailu ja samalla hektinen työrupeama, jota odotan joka vuosi innolla. Olen nähnyt ja kuullut jazzeilla niin paljon hienoa musiikkia genrestä jos toisestakin, ettei oma laskupää pysy perässä. Ja onhan artistejakin ollut hieno kohdata. On siinä jotain absurdia, kun huomaa kättelevänsä Pharrell Williamsia tai rupattelevansa William Bellin, Melody Gardot’n tai Ricky Martinin kanssa Porissa.
Puhelimitse minulla on ollut ilo jututtaa Pori Jazziin keikalle saapuneita tähtiä – pahoittelut namedroppailusta – Burt Bacharachista Steve Lukatherin kautta Paul Ankaan, James Bluntiin, Joss Stoneen, Gregory Porteriin, Earth, Wind & Fireen, Level 42:n Mark Kingiin, Ziggy Marleyyn, Raphael Saadiqiin, Lee Fieldsiin ja Beth Hartiin. Ilman Pori Jazzia tämänkin musiikkitoimittajan kokemuspiiri olisi paljon heppoisampi.
On ollut kieltämättä omituista ja haikeaa olla tekemättä tänä keväänä yhtäkään Pori Jazz -aiheista ennakkojuttua. Tuntuu myös ikävältä, etten pääse tänä kesänä kirmaamaan hiki hatussa keikalta toiselle ja kirjoittamaan niistä pikavauhdilla kritiikkejä maakuntalehden verkkoon ja printtiin. Samassa sitä on yleensä ehtinyt nähdä myös vanhoja porilaisia ystäviä, joille vuosittainen kokoontuminen Pori Jazzin pääkonserteissa on itsestäänselvyys.
Herbie Hancock vieraili Porissa viimeksi vuonna 2017. Tänä vuonna hänen piti saapua uudestaan, mutta koronan takia kävi toisin. Kuva: Tomi Vastamäki
Vanha kunnon Pori Jazz on vaikuttanut elämäni suuntaan merkittävästi: ensinnäkin oli aika etuoikeutettua olla porilainen nuori, jonka haaviin tarttui kotitienoilla populaarimusiikin merkittäviä sankareita ja uranuurtajia sieltä Berrystä ja Brownista muun muassa Bob Dylaniin ja Little Richardiin. Lisäksi festivaali on tarjonnut ainutlaatuisen kosketuspinnan yksistään jazzkadun ilmaiskonserttien kautta jazzmusiikkiin, joka lapsena kuulosti perin oudolta ja johon kuitenkin hullaantui vuosi vuodelta enemmän. Tuskin minusta olisi edes tullut musiikkitoimittajaa ilman Pori Jazzin antamaa kipinää.
Pori Jazz on käynyt myös upeasta ja käsinkosketeltavasta populaarimusiikin historian oppitunnista. Uusia rytmimusiikin, jazzin, soulin, funkin, bluesin, rapin ja popin tuttavuuksia on tullut vastaan paljon, mutta legendojen näkemisen sitä muistaa toki parhaiten. Myös kotimaisen jazzosaamisen kova taso on tullut vuosien varrella selväksi.
* *
Nostalginen pop on ollut yksi Pori Jazzin viime vuosien menestyskonsepteista. Australialainen Kylie Minogue hurmasi areenalla vuonna 2015. Kuva: Pori Jazz
2010-luvulla konseptiaan popimpaan ja nuorempaan suuntaan uudistanut festivaali on onneksi onnistunut säilyttämään monimuotoisuutensa. Tapahtuman ohjelmakirjosta löytää joka vuosi nipun artisteja, jotka on yksinkertaisesti pakko nähdä. On myös hienoa, että entinen pääestradi Lokkilava on viime vuosina pyhitetty täysin jazzille.
Vuoden 1966 ensimmäiseen Pori Jazziin myytiin 1 300 lippua. 2000-luvulla myynti on usein liikkunut 60 ja 70 000 lipun välillä. On jännittävää seurata, mitä tapahtuu ensi vuonna. Onko korona kadonnut vai pitääkö festivaali laittaa pystyyn erityisjärjestelyin? Millaisia ne olisivat? Ylipäänsä pitänee pohtia sitä, onko rakkaille massatapahtumillemme tapahtunut tässä ajassa jotain peruuttamatonta.
Jazzin entisen pääestradin Lokkilavan tarjonta on nykyään pyhitetty jazzille ja muulle kiinnostavalle rytmimusiikille. Kuubalainen Daymé Arocena tarjosi lavalla yhden kesän 2017 parhaista konserteista. Kuva: Tomi Nordlund
Pori Jazz vaikuttaa kuitenkin katsovan suhteellisen valoisin mielin tulevaisuuteen, aivan kuten pitääkin. Ensi kesäksi on jo buukattu 18 artistia. Tämän kesän tähtiartisteista ainakin John Legend on saatu houkuteltua mukaan myös ensi vuonna. Artistilistalla komeilevat myös muun muassa Charles Lloydin, Chick Corean ja Emeli Sandén nimet.
Toivottavasti saan olla mukana Pori Jazz 2021 -festivaalilla – joko toimittajan tai ihan tavallisen festivaalivieraan ominaisuudessa. Vuoden päästä nähdään!
Ahkera jazzkävijä Tomi ihmettelemässä Hancockin keikkaa ystävänsä, kosketinsoittaja Okke Komulaisen (vas.) kanssa heinäkuussa 2017. Kuva: Tomi Nordlund
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Älä korva pieni kuule mitä vain – puhutaanpa taas barokkimusiikista
KOLUMNI | Kun pitkin syksyä mediassa, kouluissa ja kodeissa melskattiin ”barokkimusiikin kieltämisestä”, kuinkahan moni tarkkaan ottaen edes tiesi, mistä puhui?
Uu MAMA – Kulttuuritoimitus eksyi K-pop-palkintogaalaan
MUSIIKKI | Korealaisen popin tärkein palkintogaala MAMA Awards levittäytyi tänä vuonna Japaniin ja Kaliforniaan. Paikalla oli Kulttuuritoimituksen Eija Niskanen.
