Edinburghin elokuu – kolmen viikon festivaalihimmeli tuplaa kaupungin väkiluvun ja muuttaa katukuvan

Merja Koskiniemi

Ensikertalaiselle Skotlannin Edinburgh elokuussa on lähes käsittämätön paikka. Vuonna 1947 perustettu Edinburgh International Festival täydentyy Edinburgh Festival Fringe, Royal Edinburgh Military Tattoo, Edinburgh International Book Festival sekä Edinburgh Art Festival -tapahtumilla. Kolmeviikkoinen festivaalihimmeli tuplaa kaupungin väkiluvun ja muuttaa katukuvan.

Jos haluat tutustua Edinburghin kaupunkiin, matka-ajankohdaksi kannattaa valita jokin muu kuin elokuu. Jos taas olet valmis puikkelehtimaan ihmismeressä, ahmimaan itseäsi kiinnostavaa kulttuuritarjontaa ja ilahtumaan jatkuvasta virrasta katuesityksiä, elokuu on sinun kuukautesi. Tosin matka- ja asumisjärjestelyt kannattaa hoitaa kuntoon ajoissa ja pakata mukaan ainakin hyvät kengät ja sadetakki.

Esityksiä on kuin karkkeja karkkikaupassa

Katuesitykset pyörivät katkeamattomalla virralla aamusta iltaan useammalla paikalla. Kuva: Merja Koskiniemi

Esitysvalinnassa saattaa ajautua ähkypaniikkiin. Jos International Festivalin koko ohjelmisto onkin vielä selailtavissa, Fringe pamauttaa eteen sellaisen tarjonnan, että on parempi edetä jonkinlaisen kategorioinnin kautta. Esimerkiksi tätä kirjoittaessani, 18.8.2019, Fringe-hakukone tarjoaa päivälle 2 244 esitystä. Printatussa festivaalioppaassa on 500 sivua.

Sekä International Festival että Fringe keskittyvät esittävän taiteen produktioihin ja esityksiä saapuu paikalle joka puolelta maailmaa. International Festival valitsee ja tuottaa oman ohjelmistonsa. Fringe ympärillä on villi ja vapaa. Kuka tahansa voi osallistua, millaisella esityksellä itse haluaa. Kategorisointi jakautuu teatteriin, komediaan, tanssiin/fyysiseen teatteriin ja sirkukseen, musikaaleihin ja oopperaan, kabareeseen, musiikkiin, puhe-esityksiin, lasten esityksiin, näyttelyihin ja tapahtumiin. Fringe kokoaa ja julkaisee ohjelmistotiedot, myy liput esityksiin sekä tarjoaa ympärivuotista neuvontaa esiintyjille. Viime vuonna Fringen alla nähtiin yli 55 000 esitystä 3 548 eri produktiosta 317 eri tapahtumapaikassa.

Omaan viikkoni mahtui 14 pääsylipullista esitystä sirkusta ja tanssia (11 eri esitystilassa). Sirkusta oli tarjolla enemmän ja pidempänä esityskautena kolmen viikon aikana, tanssista jäi itseltäni sivuun muutamia kiinnostavia esityksiä, jotka eivät osuneet matkaviikkooni. Paremmalla suunnittelulla esityksiä olisi mahtunut ohjelmaani lisää, mutta käytin aikaa mukavasti myös katuesityksiin, kaupungissa vaelteluun sekä pienissä kahviloissa ihmisvilinän seurailuun.

Scottish Balletin vanha tarina tuntuu vielä tänä päivänä

Scottish Balletin 50-vuotisjuhlateos on ihastuttanut kriitikoita ja yleisöä voimakkaalla tarinankerronnallaan. Kuva: Jane Hobson

Virallisen International Festivalin ohjelmistosta näin ainoastaan Scottish Balletin 50-vuotisjuhlaesityksen The Crucible. Amerikkalaisen koreografi Helen Pickettin baletti perustuu Arthur Millerin näytelmään (The Crucible, suom. Tulikoe tai Noitavaino) ja sen maailman ensi-ilta nähtiin nyt International Festivalilla. Englantilaiset kriitikot suitsuttivat teosta jakaen sille neljää ja viittä tähteä.

Koska Tampereella näkee pääasiassa Joutsenlampea, oli kiinnostava nähdä täysin uusi kokoillan baletti. Tarinankerronta oli vahvaa ja selkeää, ja mielestäni osin söi alleen tanssin. Nykytanssin tavoin tulkinnan mahdollisuutta ei jätetty katsojalle, vaan teosta saattoi katsoa turvallisesti kauhistellen kuinka tavallisia ja viattomia ihmisiä onnistuttiin syyttämään noituudesta. Vaikka baletti kertoo myös puvustuksellaan ja hienolla yksinkertaisella lavastuksellaan ja visualisoinnillaan 1600-luvun lopun USA:n Salemin noitavainosta, virheellisen hysterian lietsominen on helppo ajatustasolla siirtää myös tähän päivään.

Jos liikkeellisesti en kokenut The Cruciblessa kummoistakaan elämystä, siitä piti sitten huolen Fringen sirkustarjonta. Ilahduttavaa oli monipuolisuus sekä esitysten taiteellinen ja fyysinen taso. Kymmenestä esityksestä kahdeksan voi helposti nostaa erittäin hyväksi (4–5 tähteä). Ei myöskään tullut oloa, että katsoisi samaa esitystä yhä uudelleen, vaan jokaisella ryhmällä oli omat ideansa ja lähestymistapansa.

Huikeaa sirkusakrobatiaa

Backbone venyttää ryhmän fyysistä osaamista äärirajoille ja saa katsojan hikoilemaan jännityksestä. Kuva: Hamish McCormick

Akrobatian aatelia edusti kaksi australialaista ryhmää. Gravity & Other Myths -ryhmän Backbone vieraili myös Suomessa viime toukokuussa. Backbonen akrobatia pyörii leikillisyyden, pelien ja kilpailun maastossa. Tarkkuutta vaativat akrobaattiset temput saavat rentouttavaa vastavoimaa teokseen limittyvästä huumorista.

Circa-ryhmä on toinen australialainen ryhmä, jonka Humans-teos oli esityksenä aavistuksen verran napakampi ja taiteellisesti ehjempi kuin Backbone. Ryhmän fyysiset taidot ovat ällistyttäviä ja akrobaattisella kekseliäisyydellä ei tuntunut olevan rajoja ollenkaan. Humans on esityksiä, jonka olisi toivonut vain jatkuvan ja jatkuvan…

Pääosin akrobatiaan pohjautuivat myös The Black Blues Brothers sekä englantilaisen Barely Methodical Troupen esitys Bromance.

Sympaattiset naapurinpojat Beren D’Amico, Louis Gift and Charlie Wheeller saivat yleisön hyvälle tuulelle. Kuva: Chris Nash

Bromance voitti Edinburghissa Total Theatre & Jacksons Lane Award for Circus -palkinnon jo vuonna 2014, mutta ei ole mitään syytä, etteikö teosta voisi esittää vielä seuraavatkin viisi vuotta, mikäli tämä mieskolmikko jaksaa. Parkourista ja b-boyingista kumpuava tanssillisuus on olennainen esityksen akrobatiaa, unohtamatta Charlie Wheellerin upeaa työtä cyr-renkaalla. Miesten väliseen ystävyyteen liittyviä streotypioita, ennakkoluuloja ja tunteita on käsitelty liikkeen kautta humoristisesti, herkästi ja hyvällä maulla. Sympaattinen esitys, josta poistui iloisesti hymyillen.

The Black Blues Brothers oli niin vahvasti kevyttä amerikkalaista showmeininkiä, että on yllättävää löytää jutun takaa italialainen Circo e Dintorni -ryhmä tai pikemminkin tuotantoyhtiö. Esityksen viisi mustaa miestä taitavat kevyesti akrobatian perustemput ja kiipeävät sujuvasti toistensa olkapäille, mutta eipä esityksestä muuta jäänyt mieleen. Hieman vanhemmat rouvat vieressäni saattoivat toki olla muuta mieltä, ainakin äänekkäistä reaktioista päätellen.

Jonotusta ja erilaisia esityspaikkoja

Australialaisen Circa-ryhmän akrobaattisella kekseliäisyydellä ei ole mitään rajoja. Kuva: Pedro Greig

Paikallinen tapa oli kerätä yleisö jonottamaan esityksiin esityspaikan ulkopuolelle. Tästä sitten lippuja tarkistettiin parhaimmillaan neljä kertaa matkalla katsomoon. Jonoja katsoessa näki myös pikaisesti kunkin esityksen yleisöprofiilin. Onyx Productionsin 360 Allstars keräsi jonoonsa suuren määrän pieniä poikia ja nuorisoa. Erilaisissa kilpailuissa ja tapahtumissa menestyneet dj/räppäri, rumpali, kaksi b-boyta, BMX-pyörätemppuilija, cyr-vanneartisti sekä koripalloilla jongleeraaja pitivät huolta, että lajeilla on harrastajia tulevaisuudessakin. Erikoisosaamisesta saatiin runsaasti näyttöä ja yleisöllä oli vaikeuksia istua mukaansatempaavassa menossa aloillaan.

Ilma-akrobatiaan pohjautuvia esityksiä näin kaksi. Limb(e)s on kahden muun muassa Cirque du Soleilissa työskennelleen taitelijan, Gabrielle Martinin ja Jeremiah Hughesin tummanpuhuva ja hypnoottinen alati pyörivä duetto. Ockham’s Razor -ryhmän This Time -teoksessa ilmassa toisiinsa kietoutuu neljä hyvin eri-ikäistä esiintyjää. Faith Fahy on vasta 13-vuotias tanssia, musiikkia, laulua ja sirkusta harrastava nuori, ja Lee Carter nyt 60-vuotias, vasta 50-vuotiaana fyysiseen teatterin ja tanssin pariin siirtynyt valokuvaaja. Teoksen ohjaajat Alex Harvey ja Charlotte Mooney ovat vuonna 2004 muodostetun Ockham’s Razorin perustajia.

Kehollisesti huippuunsa viritettyjen virtuoosimaisten esitysten joukossa This Time vetoaa hiljaisella ja rauhallisella sykkeellään. Ikä ja ikääntyminen ovat osa esitystä. Erilaisia, tätä teosta varten mietittyjä ilmavälineitä, käytetään kekseliäästi yksin ja yhdessä. Omaelämänkerralliset tarinat osana esitystä tuodaan lähelle ja aivan kuin vain sinulle.

Kanadalaisen FLIP Fabriquen Blizzard ja sen talviteema sopisi täydellisesti suomalaiselle yleisölle. Kuva: Sebastian Durocher

Fringessä on yli 300 esityspaikkaa vakituisista teattereista ravintolatiloihin ja vain Fringeä varten rakennettuihin esitystiloihin. This Time solahtaa tunnelmaltaan sopivasti vuonna 1828 rakennettuun kirkkoon, joka on toiminut kulttuurikeskuksena jo vuodesta 1958. Rakennuksen nykyinen omistaja on tanskalainen koreografi Peter Schaufuss, jonka unelmana on luoda tilaan Skotlannin Tanssin talo.

1800-luvulta on myös lähes 1000 paikkainen, keskeisellä paikalla lähellä Edinburghin linnaa sijaitseva Assembly Hall. Sen näyttämökorkeus ei kuitenkaan riittänyt kanadalaisen FLIP Fabriquen Blizzard-sirkusesitykselle. Näin Blizzardin ensimmäisen esityksen Fringessä ja kuulin myöhemmin, että ryhmä oli päätynyt pian poistamaan ensimmäisen ”Russian cradle” -numeron. Hieman lisää lattiapinta-alaakin olisi ollut ryhmälle tervetullutta.

Kanadalaisten talvikuvaus sopii suomalaisille

Blizzard olisi täydellinen esitys suomalaisille. Teoksen tematiikka repii kaiken ilon irti meille niin tutusta talvesta. Kukaan ei voi ymmärtää kerrospukeutumista, lumisotaa, kielen jäätymistä kiinni metalliin tai ensimmäisiä lämpimiä auringonsäteitä talven jälkeen kuin näillä leveysasteilla elänyt ihminen. Tamperelaisille voisi kyllä vielä paisuttaa rullaluistimilla tehtyä jääkiekkokohtausta!

Riemastuttava talvihuumori rakennetaan monella tutulla sirkuslajilla: trampoliinilla, jongleerauksella (mm. lumipalloilla tietenkin), akrobatialla maassa ja ilmassa, hulavanteilla ja pyramideilla. Talvisista kaulahuiveista saadaan myös hyppynarut. Teoksessa on myös kaunein festivaalilla näkemäni ilmaliinaduetto. Esitys ei ole ainoa, jossa oli elävä musiikki, mutta Ben Nesrallah yhden miehen bändinä hoiti homman todella monipuolisesti ja kiinnostavasti.

Tuotantoyhtiö Underbellyn Circus Hub -alue käsitti kaksi suurta sirkustelttaa, baarin sekä ruoka- että jäätelövaunut. Aikansa olisi saanut hyvin kulumaan pelkästään tuollakin alueella. Aiemmin mainitsemani Humansin lisäksi näin teltta-alueella muihin verrattuna kesäterässä olevan, myös australialaisen Company 2:n Le Coup -esityksen, jonka promovideo näyttää kummasti erilaiselta kuin nähty esitys sekä hurmaavan, klovneriaa taidolla ja lämpimällä otteella toteuttavan kanadalaisen kaksikon Kombini-teoksen.

Humans-esitys oli yksi Circus Hub -teltta-alueen esityksistä. Kuva: Merja Koskiniemi

Circus Hubissa oli mahdollista nähdä myös suomalaista sirkusta, koska Race Horse Company oli karauttanut paikalle keppihevosineen. Ryhmän katsojallakin hikeä nostattava meno vipulaudalla, trampoliineilla ja kuolemanpyörällä jäi itseltäni kolmatta kertaa näkemättä, kun viimeisenä matkailtanani olin taipumassa lipun ostoon samalla hetkellä, kun esitys ilmoitettiin loppuunmyydyksi. Super Sundayn promovideota nyt katsoessa harmittaa.

Alpo Aaltokoski edusti suomalaista nykytanssia

Tanssin puolelta matkaohjelmaani kuuluivat vielä viisi laulavaa ja steppaavaa australialaismiestä, The Tap Pack, kolme taiwanilaista miestä tylsähköllä nykytanssiesityksellä Bout sekä upea suomalaismies, Alpo Aaltokoski, vuonna 2017 ensi-iltansa saaneella Ali and Alpo -teoksella, jonka toteuttamisesta ei puuttunut aikanaan dramaattisia käänteitä, kun teoksen muusikko irakilainen ud-luuttutaituri Ali Alawad poistui Suomesta vain kaksi viikkoa ennen ensi-iltaa välttääkseen kielteisen turvapaikkahakemukseensa liittyneen pakkopalautuksen.

Esitys oli pienessä tilassa jo päivän kolmas lyhyillä vaihdoilla ja painostava ilma sen mukainen. Kun itselläkin oli tukalaa, mietti, kuinka tanssijalla riittää happi. Aaltokosken virtaavaa ja aaltoilevaa liikettä oli kuitenkin nautinto seurata. Muusikko Alawad on teoksessa mukana videoprojisointina. Ratkaisu toimii hyvin ja esiintyjien välille tuntuu syntyvän yhteys tälläkin tavalla.

Haasteita ja muutoksia edessä

Katuesityksissä myös yleisöstä poimitut avustajat pääsivät osaksi show’ta. Kuva: Merja Koskiniemi

Maksullisten esitysten lisäksi festivaaliviikkojen aikana Edinburghissa on useampia katuesityksille varattuja tiloja. Myös osaa näistä esityksistä koordinoidaan niin, että yleisö näkee jo edellisenä päivänä netistä, kuka esiintyy, missä ja mihin aikaan. Katuesitykset ovat tietenkin ilmaisia, mutta lähes jokaisen esiintyjän show’n kuuluu jonkinlainen ”rahapuhe”. Jos haluaa olla ystävällinen, onkin hyvä, että taskusta löytyy itselle sopivaa esiintyjille annettavaa rahaa. Kortti- tai jokin muu sähköinen tapa maksaa voisi olla jo nykypäivää, mutta esitysten nopea vaihtuvuus ja väenpaljous puoltavat vanhaa hattutyyliä.

Hyvänä päivänä onnistunut katutaitelija saattaa tienata kulujensa jälkeen paremminkin kuin teatteritiloissa esiintyvät. Kilpailu katsojista on armotonta. Julisteet ja flaijerit täyttävät kaupungin ja Royal Mile -alueella törmää mitä erikoisempiin tapoihin markkinoida omaa esitystä. Koska Fringe on vapaa esityskenttä kenelle tahansa, jokainen hoitaa oman tuotantonsa, matkansa, asumisensa ja elämisensä itse joko omasta pussista tai erilaisten tukien turvin. Festivaalilla toimii myös erilaisia tuotantoyhtiöitä (esim. Underbelly sekä Assembly), jotka muun muassa tarjoavat esiintymistiloja ja joilla on erilaisia sopimuksia esiintyjien kanssa.

72-vuotias festivaalirypäs on väistämättä muutosten ja haasteiden edessä. The Guardian kirjoittaa taitelijoiden huolesta, että asumiskustannukset festivaalin aikana nousevat niin, että Fringe muodostuu yhä enemmän elitistiseksi ja kapea-alaiseksi. Taiteilijoiden toive on nousta maineeseen ja tulla löydetyksi festivaalin kautta, mutta pahimmillaan lopputuloksena voivat olla suuret velat. Brexitin vaikutuksia ei kukaan voi vielä täysin arvata. Edinburgh International Festivalin johtaja Fergus Linehan kertoo The Guardianin jutussa, että kasvava osa artisteista pyytää palkkionsa dollareissa ja euroissa puntien sijaan epävarmuuden vuoksi.

Turistin silmiin nämä ongelmat eivät vielä näkyneet. Ja jos väsyi toisten esitysten seuraamiseen, saattoi heittäytyä mukaan Silent Disco Tours -kävelylle tanssimaan ja laulamaan muiden wanna-be-tähtien kanssa.

Edinburgh International Festival ja Edinburgh Fringe Festival 2.–26.8.2019. Kirjoittajan matkan mahdollisti Suomen arvostelijain liiton myöntämä Kopiosto-apuraha.

Kriitikko viihtyi Edinburghin Fringen katuvilinässä ja käytti sadetakkiaan vain kerran – silloinkin turhaan. Kuva: Merja Koskiniemi