Voiko tätä käsittää? Ummikko kävi Tanssivirtaa-nykytanssifestivaalilla

Helena Franzén. Kuva: Håkan Jelk.

Eli Harju

Hämeenkatua ympäröivät joulukuinen usva ja kausivalojen paiste, kun menen ensimmäistä kertaa eläessäni sisälle Hällä-näyttämön ovesta.

En ole koskaan nähnyt yhtäkään nykytanssiesitystä. Tiedän lajista lähinnä sen, että sen nimestä saa väännettyä sivistymättömiä onomatopoeettisuuteen perustuvia vitsejä, ja kammottavan fiktiivisen koreografin, Reetta Ruusun.

Onnekseni vuoden 2021 Tanssivirtaa Tampereella -festivaali etsi juuri kaltaisiani ummikoita erikoiskutsuvieraiksi. Minulle järjestyi nykytanssifestivaalin kuudenneksi ja viimeiseksi päiväksi vapaalippu Helena Franzénin sooloesitykseen Tria. Lisäksi kaksi Tampereen konservatorion tanssin ammattiopiskelijaa opastaa minua ennen esitystä sen teemoihin sekä aulassa esillä olevaan My Dancing Life -näyttelyyn Franzénin elämästä ja urasta.

Tanssivirtaa Tampereella -festivaali tapahtuu suurelta osin keskustan ytimessä Hällä-näyttämöllä. Kuva: Eli Harju

Näyttelyn kuvissa ja videoissa Franzén on vakavailmeinen. Jotenkin järkähtämätön, sama läpi vuosien. Tekstit puhuvat hänen tanssistaan kielenä, joka kurottaa arkisen yli, tutkii ihmisyyttä puhtaimmillaan. Kuulostaa valtavalta. Paljonko ehdin siitä tajuta 40 minuuttia kestävän esityksen aikana?

Oppaikseni saan Erika Lemettisen ja Sofia Rintalan. Heistä tutustumattomuuteni tanssiin ei ole mitenkään kummallista; on pelkästään hienoa, että olen päättänyt tulla katsojaksi ensimmäistä kertaa.

– Helena Franzén on itse sanonut, että esityksellä on niin monta tulkintaa kuin katsojiakin, Rintala kertoo. Eikä tulkintojen takana tarvitse olla mitään hankalaa käsitettä, vaan mikä tahansa voi sytyttää luovuuden palon.

Ei siis ainakaan tarvitse pelätä, että tulkitsisin näkemääni jotenkin väärin. Hyvä juttu!

Lemettinen kertoo, että Franzén ei tanssiessaan mieti mitään muuta kuin sitä, mitä on tekemässä. Että tämän töissä on usein läsnä luonto, ja niiden tärkeimpiä osia ovat keho, musiikki ja tila.

Okei, kuulostaa maallikollekin mahdolliselta ymmärtää. Saa nähdä.

Luonnosta kaupunkiin?

Alakoulussa sanottiin, että musiikki alkaa hiljaisuudesta. Niin alkaa illan esityskin. Pimeästä, odottavasta hiljaisuudesta.

Pimeyden hälvennyttyä Helena Franzén on lavalla hiljaa, kyyryssä ja yksin. Tai ei ehkä sittenkään yksin. Hänen kuvajaisensa heijastuu lavan mustasta pinnasta.

Musiikki alkaa paljon myöhemmin, tai siltä ainakin tuntuu. Jukka Rintamäen sommittelemat sävelet värittävät näyttämön tapahtumia enemmän kuin kellervät valot.

Haluan ajatella samoin kuin Franzén edessäni lavalla. En mitään muuta kuin tanssia, joka tapahtuu nyt.

Tunnistan yhdestä asennosta näyttelyssä näkemäni patsaan, kipsiset kädet ja jalat lattiaa vasten. Liikkeissä näen pohjoismaisen luonnon, vaikka en tiedä miten. Siinä se kuitenkin on, selvästi.

Kuva: Håkan Jelk

Tuo korkealta kiertävä askel on suomättäillä kävelyä. Pään käännöstä ymmärrän, että vieressä virtaa puro, jota ei katsomosta näe.

Videoprojisointi taustalla syttyy vielä myöhemmin. Siinä on jotakin liikkuvaa, ehkä virtaavaa vettä. Totta kai se on virtaavaa vettä.

Mieli ei lue tanssista jatkuvaa tarinaa, ei draaman kaarta, vaan kohtauksia, tutun sirpaleita. Kun kurkimaisen majesteettinen huojunta yksin muodostetussa piirissä vaihtuu kulmikkaaseen piruettiin, jolla varmasti on minulle tuntematon nimikin, mukaan tulee ilkikurisuutta.

Nyt Franzén on kuin kaupungin ihminen, joka esiintyy, koska tietää olevansa lakkaamatta esillä. Ehkä kumartelussa ja keikkumisessa on jotain pilkallistakin. Lopulta taustaprojisointiin ilmestyykin liikkumaton vaalea silmä. Koko sali jää katseen alle. Olemmeko kaikki panoptikonissa?

Kun Franzén välillä iskee kättä rintakehäänsä tai olkavarteensa niin, että siitä kuuluu ääni, tuntuu se sääntöjen rikkomiselta. Ei kai tanssista yleensä lähde korvin kuultavaa ääntä, paitsi musiikki.

Sitä hän tekee paljon muutenkin: luo toistosta säännön ja sitten rikkoo sen yllättäen. Sen katseleminen tuntuu ruumiillisesti. Kun hengittää tanssin toistuvaan ja sitten rikkoutuvaan rytmiin, se tuntuu melkein tunkeilulta. Intiimiltä.

Välillä Franzén on lavalla selin kaikkeen, kuin puhuisi itsekseen. Liikekuvion – fraasin, sen sanan opin tanssioppailtani – sisältö muuttuu heti, kun hän kääntyy yleisöä kohti.

Ajoittain olisi helppo uskoa, ettei tuo ole harjoiteltua tanssia lainkaan, niin luontevalta se näyttää. Kuin kerrankin puhuisi suunsa puhtaaksi, eikä tarvitsisi siihen muistiinpanoja.

En voisi toivoa ensimmäiseltä tanssinkatsomiskerraltani mitään enempää. Paitsi onnellista loppua. Jokin Trian päätöksessä jää sanattomasti vihlomaan.

Liikettä ilman kuvausta

Tanssin loputtua seuraa Jälkilöyly-niminen keskustelutilaisuus. Helena Franzén ja esityksen projisoinnit ja valot hoitanut Håkan Jelk vastailevat yleisön kysymyksiin englanniksi.

Tämä oli Tria-teoksen ensimmäinen esitys näin isolla lavalla, ja Franzénin mielestä oli hienoa nähdä, kuinka se toimii.

– Uudessa tilassa teoskin on aina uusi. Mutta tanssissa jokainen kerta on muutenkin aina ensimmäinen.

Jelk sanoo, ettei halunnut videokuvilla esittää mitään. Usein hän tekee maisemia, mutta näiden piti olla vain jatkuvaa liikettä. Ehkä siellä ei ollutkaan vettä, ei silmiä.

Vaikka nyt on tavallaan myöhäistä, kysyn heiltä, mitä neuvoja heillä olisi ollut minulle alle tunti aikaisemmin, ensimmäiselle kerralle tanssiyleisössä. Kuinka tanssia katsotaan?

– Älä katso sitä vain silmilläsi, Franzén vastaa.

– Se ei ole kertomus, en sano, että jotakin tiettyä tapahtuu. Keholla on jotakin sanottavaa, ja se puhuu sinun kehollesi.

Franzén sanoo, ettei hän koskaan aloita uuden teoksen luomista mielessään tietty viesti tai konsepti. Kaikki lähtee kehosta.

– Haluaisin olla sinun kehossasi nyt. Olisi mahtavaa nähdä tanssia ensimmäistä kertaa koskaan.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua