Wigwam-rumpalin kuolemasta 40 vuotta – Ronnie Österbergin perintö elää kymmenillä klassikkolevyillä

Wigwam 1970–1974: Ronnie Österberg (vas.), Jukka Gustavson, Jim Pembroke ja Pekka Pohjola.

Joulukuun 8. päivänä vuonna 1980 (ja monta viikkoa sen jälkeenkin) musiikkimaailman merkittävin uutinen oli John Lennonin kuolema. 40-vuotiaana menehtyneen ex-beatlen murha noteerattiin luonnollisesti sanomalehtien etusivuilla ja tv-uutislähetyksissä Peräpohjolaa myöten. Suomalaisia musiikin ystäviä huomattavasti lähempää liippasi kuitenkin Ronnie Österbergin kaksi päivää aiemmin tapahtunut itsemurha.

Ronald “Ronnie” Österberg (1948–1980) oli monipuolinen ja ennakkoluuloton rumpali, joka loisti omien yhtyeidensä ohessa lukemattomissa studiosessioissa ja suomalaisilla klassikkolevyillä. Österbergin palveluksia hyödynsivät 1970-luvulla äänitteillään Juice Leskinen (& Coitus Int.), Rauli “Badding” Somerjoki, Hector, Suomen Talvisota 1939–40, Muska, Maarit Hurmerinta, Dave Lindholm ja Mikko Alatalo – noin muutamia mainitakseni.

Parhaiten Ronnie Österberg muistetaan kuitenkin Wigwamin rumpalina. Yhtyeen kaikilla levyillä vuosina 1969–1977 soittanut Österberg raivasi omaa latuaan tunnistettavalla tyylillä, jossa napakka ja kevyt kosketus yhdistyi lyömättömään dynamiikan tajuun ja tarkkaakin tarkempaan taimiin eli ajoitukseen.

”Vaikka Österberg tunnetaankin parhaiten Wigwamin rumpalina, oli hänen merkityksensä suomalaisen rock-rumpaliperinteen luojana vieläkin tärkeämpi. […] Ronnie Österbergin voidaan sanoa edustaneen kansainvälisestikin ottaen huipputasoa, mutta hän ei vain pitänyt itsestään turhaa ääntä”, kirjoitti Helsingin Sanomat muistokirjoituksessaan.

Ronnie Österbergin kuoleman 40-vuotispäivän kunniaksi tähän artikkeliin on poimittu kahdeksan levytystä, jotka kirjoittajan mielestä edustavat häntä muusikkona parhaimmillaan ja monipuolisimmillaan. Poimintojen järjestys on puhtaasti satunnainen.

Tämä kokoonpano levytti Wigwamin debyyttialbumin Hard N’ Horny: basisti Mats Huldén (vas.), Ronnie Österberg, laulaja Jim Pembroke, kitaristi Nikke Nikamo ja laulaja-kosketinsoittaja Jukka Gustavson.

* *

#1 Wigwam: Losing Hold / Finlandia (live, 1972)

Näin itsenäisyyspäivänä ilmiselvä ensipoiminta Wigwamin uralta on Fairyport-albumin CD-version bonusraitana julkaistu Losing Holdin liveversio, johon Wigwam kekseliäästi naitti tulkintansa Jean Sibeliuksen Finlandiasta.

Ylvään riehakas ja rohkean säröinen versiointi esittelee Österbergiä rumpalina kenties kovakätisimmillään. Österberg–Gustavson–Pohjola-kolmikon yhteissoitto on intensiivistä ja toisaalta kansallistunnetta hivelevää kuunneltavaa.

* *

#2 Isokynä Lindholm: Meritaru (1973)

Love Recordsin luottorumpalina Österberg päätyi muiden Wigwam-miesten kanssa hyvinkin erilaisten artistien levyille. Suomenkielisen rockin merkkipaalu, Dave Lindholmin Sirkus kuulostaisi luultavasti hyvin toisenlaiselta, elleivät Isokynää olisi komppaamassa raudanlujat ammattilaiset Ronnie Österberg ja basisti Mats Huldén.

Itsensä tiettävästi ensisijaisesti rock-rumpaliksi mieltänyt Österberg on Sirkuksella elementissään, ja soittamisen ilo on korvinkuultavaa. Huomio kiinnittyy etenkin läpi levyn tiukasti napsuvaan bassorumpuun, joka ajaa Lindholmin oivallisia sävellyksiä eteenpäin vastustamattomalla draivilla.

* *

#3 Jim Pembroke Band: Money is King (1980)

Wigwamin raunioille kasattu Jim Pembroke Band jäi lyhytikäiseksi, mutta ehti kaksivuotisen taipaleensa päätteeksi julkaista erinomaisen Flat Broke -LP:n. Olli Haaviston upean steel-kitaroinnin ohella levyllä huomionarvoista on Österbergin rento ja kenties entistäkin napakampi ote rumpupatteriin. Mistään ei voi päätellä, että rumpujen takana istuu äärimmäisen väsynyt muusikko.

Calypso-kuningas Neville Marcanon Money Is King on oiva osoitus Österbergin muuntautumiskyvystä ja ylipäätään yllättävän epäjäykkä esimerkki valkoisten miesten yrityksestä hankkiutua karibialaisiin tunnelmiin.

* *

#4 Ronnie Österberg: Ei kauempaa (1968)

1960-luvun lopulla Love Records yritti leipoa syötävän söpöstä Österbergistä pop-idolia Suomen nuorison kuolattavaksi. Pari upeaa singleä tuottanut laulajan ura lopahti lyhyeen lähinnä kehnon markkinoinnin ja Ronnien oman mielenkiinnon puutteen vuoksi.

Österbergin solistitaipaleen kaunein helmi on hänen itse sanoittamansa Ei kauempaa, joka on sittemmin päätynyt muun muassa Tapani Kansan, Jorma Kääriäisen ja Seppo Tammilehdon versioimaksi. Miehen oma tulkinta on silti samettisuudessaan ylivoimainen.

* *

#5 Wigwam: Pedagogue (1973)

Wigwam oli koukeroisimmillaan vuoden 1973 Being-albumin aikoihin. Kosketinsoittaja-laulaja Jukka Gustavsonin visioima korkealentoinen teemalevy oli vaikea pala monelle kuulijalle, mutta sitä se oli myös osalle yhtyeestä – Ronnie Österberg tiettävästi turhautui pahoin levyn pitkien sävellysten vaihteleviin tahtilajeihin ja paatokselliseen tunnelmaan.

Tästäkin huolimatta Österbergin taiturointi Beingin pisimmällä Pedagogue-kappaleella on vertaansa vailla. Vaivattomasti eteenpäin rullaava rumpuraita sitoo yhteen muutoin kokeilevan ja paikoin hahmottomankin sävelkokonaisuuden tekemättä itsestään numeroa. Jos jostain on pakko motkottaa, niin siitä, että kaikissa Beingin vuosien varrella julkaistuissa versioissa rummut on miksattu harmittavasti taka-alalle.

* *

#6 Sarcofagus: Black Contract (1980)

Yksi Österbergin viimeisiä kuolemaa edeltäneitä levytyksiä on Suomi-hevin pioneeriyhtye Sarcofaguksen Envoy of Death -levyltä löytyvä Black Contract, joka on raskaudessaan todellinen outolintu tämän artikkelin viitekehyksessä. Hawkwindin, Pentagramin ja Black Sabbathin tuotannosta muistuttavan synkistelyn seassa Österbergin rullaavan tarkka rumpalointi tuntuu rahtusen irralliselta, mutta on silti merkittävä monumentti hänen muuntautumiskyvylleen.

* *

#7 Eero Koivistoinen: Pientä peliä urbaanissa limousinessa (1968)

Eero Koivistoisen Valtakunta on jotain aivan muuta kuin saksofonistin myöhemmät tunnetummat jazz-levyt. Omalaatuinen jazzin, balladien, kabareen ja silkan outoilun keitos otti selvästi vaikutteita Beatlesin Sgt. Pepper’s Lonely Hearts Club Bandilta (1967) ja muista psykedeelisen ajan merkkiteoksista, mutta erottuu verrokeistaan sanoituksillaan, joita kirjoittivat mm. Pentti Saarikoski, Jarkko Laine ja Hannu Mäkelä.

Eero Raittisen tulkitsemalla Pientä peliä urbaanissa limousinessa -kappaleella Österberg heittäytyy albumin riehakkaaseen tunnelmaan soittaen rumpuja perin vapautuneesti. Jarkko Laineen hieno teksti on yhteiskunnallisuudessaan yhä ajankohtainen.

* *

#8 Hector: Kissojen yö (1978)

Soft rock tuntuu Suomessa kilpistyvän lähinnä Pave Maijasen Lähtisitkö-kappaleeseen. Kenties kalliilta kuulostava ja kiillotettu kevytmusiikki ei lopulta ole koskaan istunut suomalaiseen mielenmaisemaan, mutta yrittäjiä on silti ollut muitakin.

Genren parhaimmistoon kuuluu Hectorin oivallinen Al Stewart -käännös Kissojen yö, joka tönköstä tekstistään huolimatta on musiikillisesti upea suoritus. Ronnien letkeä komppi saa Heikki Harman version rullaamaan huomattavasti alkuteosta sulavammin.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua