Vähättelystä ja naisvihasta menneisyyden tulkintana suomalaisessa populaarimusiikissa – Osa 2: PMMP ja Meiju Suvas

Lue esseen ensimmäinen osa tästä.

* *

Syyskuussa 2025 Yle Areenassa julkaistiin Kati Laukkasen ohjaama PMMP-yhtyeen urasta kertova dokumentti Ei enää ikinä. Dokumentti oli ilmestymisaikanaan vilkkaan keskustelun kohteena, ja naisviha eräs tarkastelunäkökulma, josta sitä tulkittiin.

Osa dokumentin esille ottamasta PMMP:n saamasta mediakohtelusta 2000-luvun alussa kalskahtaa rajulta. Esimerkiksi Hyppönen-Enbuske Experience -ohjelman juontajat kyselevät Paula Vesalalta ja Mira Luodilta asiattomalla tavalla debyyttialbumin Kuulkaas enot -levyn (2003) kansikuvasta.

Joistain muista dokumentissa esitetyistä vanhoista mediapätkistä en olisi näin varma. Käsittelen tässä kuitenkin vain yhden: Anne Taskisen (taiteilijanimeltään Heinäsirkka; 1958–2019), Vesalan ja muusikko Muskan kohtaamisen Ylen Aamu-TV:ssä vuonna 2004, Jussi-Pekka Rantasen haastattelussa.

Taskinen oli juuri julkaissut Arja Ahon kanssa kirjoittamansa, tämän kirjoituksen ensimmäisessä osassa mainitun Rockin korkeat korot -kirjan, suomalaisen rockin ensimmäisen naisten näkökulmasta kerrotun historiikin. Taskinen toimi aikoinaan myös useita vuosia toimittajana.

Kun Paula Vesala katsoo dokumentissa tätä kohtaamista vuosia myöhemmin, häntä jää hiertämään se, että Taskinen on kirjassaan (sivulla 262) harjoittanut jaottelua 2000-luvun alun muusikkonaisten kohdalla ”kunnianhimoisiin, omaehtoisiin tekijöihin” (Maija Vilkkumaa) sekä ”seksikkäisiin viihdepoptähtiin” (PMMP, Gimmel). Jälkimmäisten jäsenet olivat tuttuja television Popstars-ohjelmasta.

On tarpeen siteerata Taskisen ja Ahon kirjaa:

”Sätkynukkemainen naisrooli on tehnyt näyttävän paluun musiikkikuvioihin esimerkiksi Popstars– ja Idols-formaattien suosiollisella avustuksella. Pop/rock on näiden konseptien mukaan yhä enemmän tarkoin laskelmoitua liiketoimintaa, levyfirmat pyrkivät hallitsemaan artisteja mahdollisimman monin tavoin, mutta eivät huomaa rockin alkuperäisen aitouden ja kipinän katoavan kovan tuotteistamisen myötä.” – Rockin korkeat korot, s. 321

Taskinen erotteli siis Maija Vilkkumaan ja PMMP:n toisistaan suht perinteisten ”autenttisuuden” ja “rockuskottavuuden” kriteerien kautta. (Toinen olisi rakentanut imagonsa itse, toinen olisi antautunut levy-yhtiön muokattavaksi.) Tällaista ajattelua ilmeni vielä 2000-luvun alussa. Taskinen vaikuttaisi tekevän myös ikiaikaista jaottelua taiteen ja viihteen välillä.

PMMP täytti omaehtoisuuden kriteerit jo uransa alussa, myös siinä mielessä että Mira Luoti ja Paula Vesala tekivät omat lauluntekstinsä ja kaikesta päätellen ohjasivat uraansa debyyttialbumista lähtien, mutta bändin tausta television Popstars-kykyjenetsintäohjelmassa saattoi herättää epäilyksiä Taskisen edustamassa osassa Suomen musiikkikenttää.

Oli epäilyksiä siitä, että miesvaltaisilla levy-yhtiöillä olisi ollut liikaa näppinsä pelissä, niin musiikissa, kohderyhmäajattelussa kuin artistien imagossa. (Taskinen puhuu Aamu-TV:ssä ”luontaisesta” ja ”päälleliimatusta” seksuaalisuudesta. Nämä ovat toisistaan vaikeasti erotettavia asioita.)

Popstars loi katsojilleen mielikuvaa musiikkitähtien syntyprosessin läpinäkyvyydestä, mutta vanhat epäilykset istuivat vielä sitkeästi paikoillaan.

Saman Vesalan saattoi nähdä vuonna 2002 Popstars-semifinaalissa tanssimassa harjoiteltua koreografiaa erään Gimmelin version riveissä, ja vuonna 2003 edistämässä PMMP:n uraa pienillä punkkarimaisilla hölmöilyillä maustettuna television lyhyissä haastatteluissa. Tyyli oli muuttunut. Vesalalle ja ohjelman sekä levy-yhtiön tuotantoportaille tässä ei tainnut olla mitään ristiriitaa. Voi olla, että Taskiselle kuitenkin oli.

Käsittääkseni Vilkkumaa oli tullut tunnetuksi perinteistä reittiä: yhteisöllisistä muusikkopiireistä, rokkiklubeista, vähitellen lisääntyvän yleisön edessä. Hänen pitkäkestoisesta puurtamisestaan (debyytti vuonna 1993 Tarharyhmän kanssa) oli jäänyt ihmisten mieliin jälkiä. Popstars taas tuntui tähän verrattaessa kovin nopealta oikoreitiltä suosioon.

Tämä voi selittää sitä vierautta, mitä saatettiin perinteisissä rockkuvioissa – myös naisten puolella – tuntea PMMP:tä ja Gimmeliä kohtaan heti vuosituhannen vaihteen jälkeen. Vaikka Popstars näytti myös musiikkitähteyteen liittyvää kovaa työtä.

Angloamerikkalaisessa maailmassa oli sielläkin vuosituhannen vaihteessa noussut epäilyksiä siitä, että levy-yhtiöt tuotteistaisivat ”epäautenttisia”, Nirvanan varjoon jääviä grungebändejä musiikin kuuntelijoille. Rosoinen ja kapinallinen imago olisikin ollut kylmäverisesti laskelmoitua kauppatavaraa. Osa skeptisyydestä kohdistui myös vuonna 2002 debytoineeseen punkpoppari Avril Lavigneen, jota voisi pitää eräänä PMMP:n ulkomaisena vastineena. Nämäkin olivat rockuskottavuusajattelun jäänteitä.

* *

Dokumentissa Vesala olettaa 21 vuotta myöhemmin, että Taskinen olisi pitänyt PMMP:tä Aamu-TV:n keskustelussa ”seksillä myyvinä bimboina”. Taskinen ei kuitenkaan käytä bimbo-sanaa lainkaan. Hänen kritiikkinsä tuntuisi kohdistuvan siihen, miten PMMP:tä lanseerataan yleisölle. Imagotyöhön.

Anne Taskinen saattoi virheellisesti päätellä, ettei Vesalalla ja Luodilla ollut siihen mitään osaa. Oudolta tuntuu myös hänen oletuksensa siitä, ettei Popstars-tähteyteen olisi liittynyt kunnianhimoa.

Taskinen ei väitä missään kohdassa kirjaansa, eikä Aamu-TV:n pätkässä, että PMMP myisi itseään kuluttajille pelkästään seksillä. Tämäkin on oletus, johon Paula Vesala vaikuttaisi dokumentissa itse päätyvän.

Se, että on jakanut muusikkonaisia kirjoittamassaan historiikissa ”seksikkäisiin viihdepoptähtiin” ja ”omaehtoisiin tekijöihin”, ei automaattisesti tarkoita sitä, että olisi syyllistynyt sisäistettyyn naisvihaan, kuten Vesala dokumentissa myös olettaa Taskisen tehneen. Taskisen ajattelun taustalla oli huoli ”aitouden” ja omaehtoisuuden katoamisesta.

On myönnettävä se, että ”Paulalla näkyy olevankin ihan kunnossa olevat aivot” on Taskiselta kömpelö aloitus omalle puheenvuorolle.

PMMP-dokumenttia perannut Uuden Jutun Kerma-podcast nosti esiin sen, että bändin keskeinen vaikuttaja oli tietoisesti bimbouden ja siihen liittyvän ”typeryyden” mielikuvilla sekä stereotyypeillä leikitellyt ja niitä 1990-luvulla ironisesti itselleen ominut brittiläinen Shampoo.

Vesala kertoi vuonna 2012 Imagen haastattelussa, että Shampoo oli hänen bändilleen ”salainen esikuva”.

Ironian vaikeus on siinä, etteivät sitä kaikki vastaanottajat havaitse. Esitys saattaa mennä läpi aitona. Olisiko näin käynyt Anne Taskisen kohdalla?

* *

Taskinen ei tunnistanut Rockin korkeissa koroissa sitä, että PMMP:n jäsenet olivatkin Vilkkumaahan rinnastettavia tekijöitä. Sitä emme kuitenkaan tiedä, muuttiko hän mielipidettään vuosien 2004–2019 välillä. Silloin PMMP:n suosio ja arvostus lisääntyi, myös levymyynnillisesti.

Uuden Jutun Oskari Onnisen näkemyksen mukaan PMMP on aina ollut kriitikoiden suosikki.

En väheksy Luodin ja Vesalan menneisyydessä kohtaamia asiattomuuksia. Ne ovat raskaita asioita. Mutta Taskisen jaottelusta heillä ei tuntuisi olleen enää vuonna 2025 erityistä syytä valittaa. Ei silloin, jos on tehnyt heti ensisinglellään vuoden 2003 suurimman suomalaisen hitin, Rusketusraidat, ja jos on purjehtinut urallaan siitä eteenpäin pitkälti suosion myötätuulessa.

Kuka muistaa kyseisessä Aamu-TV:n klipissä ja Rockin korkeissa koroissa 2000-luvun alun ”kunnianhimoisiin ja omaehtoisiin tekijöihin” luokiteltua, heti Vilkkumaan perään mainittua Emmi Kangasjärveä? Englanniksi laulanutta Crashing Down -Emmiä, joka kävi korkeimmillaan Suomen albumilistan sijalla 11 ja lopetti uransa vuonna 2009, julkaistuaan sitä ennen neljä albumia, joista kaksi tai kolme viimeistä jäivät vähälle huomiolle?

PMMP ja Maija Vilkkumaa olivat, ja ovat, sukupolvikokemuksia. Emmi ei sitä ollut.

* *

On muistettava, että populaarimusiikissa uutta edustavat ja myöhemmin vakiintuvat ilmiöt voivat alkuvaiheissaan kohdata myös vastustusta. Taskiselle PMMP oli jotain uutta, ja hän oletti heistä vääränsuuntaisesti.

Rockin korkeiden korkojen perspektiivistä PMMP debytoi vuonna 2003 vaikeassa paikassa: kirja vaikuttaisi olleen valmis ilman yhtyeen haastatteluakin, mutta Taskinen ja Arja Aho ovat kuitenkin halunneet kommentoida PMMP:tä jotenkin. Niin he vaikuttaisivat tekevän parissa lyhyessä pätkässä. Toinen niistä on siteerattu jo yllä. Se on sijoitettu kirjan loppusanoihin.

Eräs historiikkien helmasynneistä voi olla se, että ne eivät nykypäivään tultaessa kykene käsittelemään sen ilmiöitä niin vahvalla ymmärryksellä kuin menneisyyttä.

Taskisen jaottelun voi laittaa myös historiallisen etäisyyden puutteen piikkiin. Ei sisäistetyn naisvihan.

Anne Taskisen vanhoille näkemyksille olisi helppo nauraa jälkiviisaasti. Hänelläkin oli kuitenkin (kirjailijana, toimittajana ja arvatenkin myös musiikkikritiikin puolta ymmärtävänä) oikeus tehdä arvottamisensa ja erottelunsa, luoda vastakkainasettelunsa ja suosia Vilkkumaata PMMP:n sijaan. Sanon näin, vaikka olen hänen perusteluidensa ja jaottelunsa kanssa eri mieltä.

Musiikkikritiikki, jollaiseksi Taskisen ja Ahon kirjan mielipide on myös tulkittavissa, ei tarvitse artistien yksioikoisia ystäviä ja uran edistäjiä.

Lisäksi Vesalan (s. 1981) ja Taskisen (s. 1958) kohtaamisessa on kyse sukupolvien välisistä näkemyseroista. Keskustelun osapuolet eivät enää tunnista sitä ajallista maisemaa, josta toinen osapuoli lipuu kohtaamiseen.

Liiallisen kaupallisuuden ja laskelmoinnin kritisointi, siellä missä sitä oltiin havaittavinaan, oli Taskisen edustamalle musiikkikirjoittajien polvelle ominaista. Siinä saattoi mahdollisesti olla mukana ripaus vanhaa vasemmistolaisuuttakin.

* *

Loppuun vielä tämän tekstin teemoihin liittyen pieni katsaus viime vuosien kirjallisuuteen.

Anu Silfverbergin elokuviin keskittyvä esseekirja Sinut on nähty (Teos, 2020) pysyttelee tarkasti kiinni aiheessaan, mutta rönsyilee silloin tällöin populaarimusiikin alueelle. Antti Selkokari on kirjoittanut teoksesta Kulttuuritoimitukseen Parasta juuri nyt -jutussaan.

Vuonna 2023 ilmestyi puolestaan musiikin tutkijoiden Anna-Elena Pääkkölän ja Tiina Käpylän teos Lailasta Almaan – Suomalaisten naisten populaarimusiikin historia (Into).

Viime vuosina on muisteltu sitä, kuinka menneiden vuosikymmenten nuorilta tytöiltä uupui populaarikulttuurin puolelta naisesikuvia. Tässä hengessä Silfverberg esittää kirjassaan väitteen: ”Kaikki maailman musiikki [1980-luvulla] oli miehiä, paitsi Madonna”.

Tässä kohtaa Silfverbergin sekä Pääkkölän ja Käpylän kirjat menevät historian kerronnassaan umpisolmuun keskenään.

Silfverberg unohtaa esimerkiksi suomalaisen iskelmän pitkän historian ja siellä ainakin 1950-luvulta asti vallinneen vahvan naisedustuksen. Juurikin sen, jota Pääkkölä ja Käpylä nostavat kirjassaan esille. (Ja tätä puolta olisi löytynyt ennen Silfverbergin kirjaa ilmestyneistä miestenkin kirjoittamista kirjoista.) Iskelmä on siis pitkään tarjonnut naisille ja nuorille tytöille myös naisesikuvia.

Pääkkölän ja Käpylän kirja muistuttaa siitä, että Madonnan 1980-luvun suomalaisiin aikalaisiin lukeutui muiden muassa Meiju Suvas. Suvaksen syntetisoidun diskon ja iskelmän yhdistelmä oli tutkijoiden mukaan ”ainoa varteenotettava haastaja” Dingo-kuumeelle (1984–1985), molempien kohderyhmänä kun olivat nuoret tytöt.

* *

Pääkkölän ja Käpylän Lailasta Almaan toi ilmestyessään tervetullutta täydennystä suomalaisen musiikin historiankerrontaan (lue Marja Mustakallion Kulttuuritoimitukseen kirjoittama arvio täältä). Sen verran miesvaltaista on tämänkin alueen julkaisutoiminta ollut. Teos sai kuitenkin ilmestyessään myös kritiikkiä.

Tämänkin tekstin näkökulman valossa Pääkkölän ja Käpylän kirjasta löytyy eräs horjuva kohta. Tutkijat nimittäin takertuvat Peter von Baghin ja Ilpo Hakasalon Iskelmän kultaisessa kirjassaan (1986) Suvakselle esittämään kritiikkiin.

”Suvaksen suosio etenkin pikkutyttöjen parissa takasi hänelle iskelmäkirjallisuuden pahimmat loukkaukset. Ajatuksena kritiikissä on ollut, ettei pikkutyttöihin vedonneen artistinaisen työ voi olla arvokasta”. – Lailasta Almaan, s. 103–104

Aivan, mutta. Von Bagh ja Hakasalo kehuvat kirjassaan Katri Helenaa, Lea Lavenia ja muita artistinaisia. Dingolle, ennen kaikkea nuorten tyttöjen ja teinityttöjen suosikille, he varaavat teoksensa mitoissa hulppeat neljä sivua ja ylisanoja. Joten millä logiikalla he Suvaksen kohdalla nyt tuntisivat yhtäkkiä inhoa artistinaisen ja nuorten fanityttöjen combosta?

Geneerisyys, keskinkertaisuus ja voimakkaan persoonallisuuden puute, joista von Bagh ja Hakasalo vaikuttavat Suvasta teoksessa moittineen, ovat kriitikoiden kliseitä, jotka muinoin vaanivat artisteja erityisesti mahdollisimman laajaan kansansuosioon (lue: miellyttävyyteen) pyrkivän iskelmän kentällä. Miten erottautua muista?

Syytöksen ”persoonallisuuden puutteesta”, ”etääntymisestä pelottavan kauaksi aidosti kiinnostavasta musiikista” saa Iskelmän kultaisen kirjan sivuilla niskaansa myös Suvasta kirjoitushetkellä selvästi etabloituneemman Dannyn myöhempi tuotanto.

* *

On tärkeää, että naiset tuovat esille omia kokemuksiaan menneisyydestä, etenkin niitä raskaita ja vaikeita sellaisia. Ja esittävät omia tulkintojaan historiasta. Aivan kaikki kerrottu ei kuitenkaan vakuuta.

Vaarana on, että kun puolustuskannalle lähdetään, päädytään ongelmallisten asioiden kylkeen niputtamaan myös tapauksia, joissa kyseessä ei välttämättä ollutkaan erilaisia muotoja ottava naisviha, tai ikään ja sukupuoleen kohdistuva vähättely.

Suosittelisin historiallista tarkkuutta etenkin niissä tapauksissa, joissa vaihtoehtoinen ja muulla tavalla perusteltu tulkinta on myös olemassa.

Gaius Turunen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua