Vähättelystä ja naisvihasta menneisyyden tulkintana suomalaisessa populaarimusiikissa – Osa 1: Nylon Beat

Kuva: Gaius Turunen

Viime vuoden syksyllä mediassa puitiin suomalaisten artistinaisten kohtelua 1990- ja 2000-lukujen mediailmastossa. Tässä pitemmässä tekstissä esitetään keskusteluihin eräitä näkökulmia ja täydennyksiä, vaikkakin viivästyneitä sellaisia.

Erittäin suositun PMMP-dokumentin jälkilöylyissä lokakuun Helsingin Sanomissa julkaistiin Juuso Määttäsen kirjoittama Nylon Beat -yhtyeen haastattelu Honottajien tilinpäätös. Siinä yhtyeen jäsenet Jonna Geagea ja Erin Anttila kertovat saamastaan kohtelusta. Se oli paremman sanan puutteessa kirjavaa. Esille tulevat niin arvostuksen puute kuin asiaton vihjailu eräässä tv-haastattelussa.

Nylon Beatin jäsenten kokemusta ei tässä keskustelussa pidä unohtaa.

Määttäsen jutussa mainittujen asioiden lisäksi Anttila ja Geagea kertovat kokemastaan vähättelystä Anne Taskisen ja Arja Ahon kirjassa Rockin korkeat korot – Suomalaisen naisrockin historia (WSOY, 2003).

”Alkuaikoina kaikki ammatti-ihmiset nauroivat meille. Me ei olla ikinä tajuttu sitä nauramista. Me ei naureta kenellekään artistille, että toi on huono juttu. Ja kun nyt on tullut muita nuoria tyttöjä Tiktakit ja Gimmelit, niin niistä sanotaan, että voi kuinka suloisia, kun ne on niin pieniä. Ja me saatiin 17-vuotiaina paskaa niskaan, että tyhmät, tyhmät, huonot, huonot, kehtaattekin tulla levyjenne kanssa.” – Rockin korkeat korot, s. 228

Taskisen ja Ahon kirjaan tämä haastattelupätkä on sijoitettu niin, että ”kaikki ammatti-ihmiset” tuntuisi käsittävän sekä keikkapaikkojen ammattilaiset että myös median.

Musiikkilehti Soundin Nylon Beatin Valehtelija-albumin arviosta:

”Tähän mennessä tapahtunut: Nylon Beatin ensimmäinen albumi ilmestyy 1996. Rock-kriitikot virnuilevat. Kaksi teinityttöä laulaa konepoppia neniinsä honottavina pikkuoravina. ’Säälittävää ja surkuhupaisaa lolitapoppia’, ovat kommentteja sieltä lievimmästä päästä.” – Soundi 01–02/1999

Yllämainitussa Soundin arviossa on eräs huomionarvoinen seikka: siitä ei välity sellaista kuvaa, että kirjoittaja itse olisi kuulunut vähättelijöihin. Ja muutamaa vuotta aiemmin mediassa tapahtunut vähättely on myös kirjoitettu avoimesti musiikkilehden sivuille jälkipolvien luettavaksi.

Osa, ellei useampikin musiikkilehtien kirjoittajista oli 1990-luvulla tietoinen siitä, että artistinaiset kohtaavat vähättelyä. Tämä saattoi vaikuttaa heidän omaankin työhönsä niin, että he itse varoivat vähättelevää sävyä.

Soundin arvion perusteellakin on kuitenkin syytä olettaa, että Nylon Beatin vähättelyä tapahtui mediassa jonkin verran.

Oskari Onninen toi PMMP:n Ei enää ikinä -dokumenttia peranneessa Uuden Jutun podcastissa esiin näkökulman, että PMMP:n kokeman vähättelyn juurisyynä olisivat olleet iltapäivälehdet, joissa olisi kirjoitettu yhtyeestä ”aivan mitä sattuu”.

Pätisikö sama selitys myös Nylon Beatiin?

Media oli tuolloinkin moniääninen, myös Nylon Beatin suhteen.

”Vaikka bändin ura oli vasta alkamassa, yksi asia nousee kirjoituksissa esille heti kättelyssä. Yhtyeen laulusoundi on Tiku ja Taku -musiikkia, tai vaihtoehtoisesti ’Mikkihiiri-imitaatiota’, kuten Ilta-Sanomien jutussa kuvaillaan pari viikkoa myöhemmin.

 

Seuraavana kesänä Ilta-Sanomat analysoi, miten Nylon Beat on ’vain yksi luku honottajien suuressa tarinassa’”. – Helsingin Sanomat: Honottajien tilinpäätös 20.10.2025

Kaikki Määttäsen jutussa esitetyt lainaukset 1990-luvun median Nylon Beat -kirjoituksista eivät ainakaan omasta mielestäni ole yksiselitteisesti vähättelyksi tulkittavissa.

Sellaiseksi ei välttämättä lukeudu iltapäivälehtien parissa arviossa tehty Geagean ja Anttilan laulutavan kuvailu ”honottamisena”. Näin on Suomessa kuvailtu myös pitkään arvostetun Bob Dylanin nasaalimaista lauluääntä. Tällainen laulutapa ei välttämättä ole onnistuneen musiikin tekemisestä millään lailla pois, kuten esimerkiksi Helsingin Sanomien juttuarkiston 1990-luvulle yltävät kirjoitukset Dylanista vihjaavat.

”…[Dylan] honottaa uskollisesti kaikki lauluosuutensa ilman minkäänlaista säveltä. Silti Dylan ja hänen yhtyeensä soittavat illan kiivainta rockia.” – Helsingin Sanomat 30.12.1995

”Tiku ja Taku -musiikista” ja ”Mikkihiiri-imitaatiosta” kirjoittaminen ovat nekin monitulkintaisia asioita.

Suomalaisen rockin historia Jee Jee Jee (WSOY, 1998) muistuttaa siitä, että eräs Nylon Beatin 1990-lukulainen edeltäjä tanssipopin saralla, Taikapeili, oli vedonnut musiikillaan aikuisten lisäksi myös päiväkoti-ikäisiin.

Nylon Beat on korostanut (esimerkiksi Yle TV1:n Puoli Seitsemän -ohjelman haastattelussaan) että tytöt olivat sen varsinainen yleisö. Tyttö-käsitteen alle mahtuu laajaa ikäkirjoa ja ihmisyyden herkkää kehitysvaihetta. Ei voida sulkea pois sitä, että yhtyeestä ovat pitäneet myös ala-asteikäiset, mahdollisesti myös osa päiväkoti-ikäisistä.

1990-luvun tanssipop ja eurodance leikittelivät tarttuvilla, 1960- ja 1970-lukujen purkkapopista ammentaneilla kertosäkeillään myös niin, että ne vetosivat eri ikäryhmiin: lapsiin, teineihin ja aikuisiin.

Näihin genreihin kuului myös karnevalisointi, piirroshahmomaisuus (Bat & Ryyd, Rednex, Dr. Bombay) ja yksinkertaistetut hokemat. Yksi tuon ajan isoimmista ja kestävimmistä biiseistä on ollut Aquan Barbie Girl – kappale yhdestä maailman suosituimmasta lastenlelusta.

Samassa hengessä voidaan todeta, että esimerkiksi Smurffien Tanssihitit Vol. 1 (1996) monine tanssipop-käännöksineen on eräs Suomessa eniten myyneitä albumeita.

Tässä aikakautensa kontekstissa ”Tikusta ja Takusta” sekä ”Mikkihiirestä” kirjoittaminen ei välttämättä enää näyttäydykään vääränä valintana tai vähättelynä. Kirjoittajien mielleyhtymällä on olemassa perustelunsa.

* *

Ja sitten Määttäsen jutun keskeinen asia:

”Jälkikäteen on alkanut ärsyttää lähinnä se, että Nylon Beatiin kohdistunut naureskelu oli laulajien näkökulmasta ensisijaisesti heidän faniensa – nuorten tyttöjen – vähättelyä.

 

’Minäkin ajattelin aikoinaan, että meitä ei arvostettu. Aikuisena naisena olen tajunnut, että nehän ei arvostaneet meidän faneja’, sanoo Geagea.” – Honottajien tilinpäätös

Kädenlämpöinen ja osittain kriittinen suhtautuminen joihinkin artisteihin ei kuitenkaan automaattisesti tarkoita sitä, että vähättelisi näiden musiikin laajaa kuulijakuntaa.

Musiikki ei ole sama asia kuin kuulijansa.

Syytös siitä, että on vähätellyt yhtyeen musiikin sijaan heidän nuoria fanejaan, on kova.

Se on syytös, joka pitäisi pystyä osoittamaan mediasitaateilla, joissa fanien vähätteleminen olisi yksiselitteisesti todettavissa.

Yhtään tällaista sitaattia Määttäsen juttu ei ainakaan omasta mielestäni tarjoa.

Silloin olemme spekulaatioiden, arvausten, rivien välistä lukemisen ja oletusten liukkaalla, epävarmalla alueella.

Määttäsen jutun ansioihin lukeutuu se, että se tekee selväksi, että kyseessä on nimenomaan Anttilan ja Geagean näkökulma. Ei toimittajan itsensä.

Keskeisiä kysymyksiä jää kuitenkin esittämättä. Lukivatko lapset ja varhaisteinit keski-ikäisille ja lukiolaisille suunnattuja musiikkilehtiä? Soundia ja Rumbaa?

Ja välittivätkö he lainkaan heille tuntemattomien aikuisten miesten mielipiteistä suosikkimusiikkinsa kohdalla?

Kaikki asioita, joihin vain tutkijat pystyisivät kunnolla vastaamaan. Itse en tätä edes yritä.

* *

Lukijalle huomautettakoon, että en ole tähän juttuun käynyt läpi iltapäivälehdistön vanhoja Nylon Beat -kirjoituksia. Se jääköön jonkun toisen työksi. Olen kiinnostunut nimenomaan musiikkimedian näkökulmista.

”1990- ja 2000-lukujen lehtijutuissa toistuu sama puheenparsi kuin Soundin arviossa, joka ruoti yhtyeen ensimmäistä kokoelmalevyä. Aluksi paskaa, sitten hampaat irvessä myönnettynä ehkä ihan potentiaalinen.” – Honottajien tilinpäätös

Määttänen esittää jutussaan tämän argumentin, johon hän on saapunut siteeraamansa Soundi-lehden arvion perusteella. Pointtina on, että kahden ensimmäisen albuminsa aikana Nylon Beatia vähäteltiin, kunnes yhtyeen kolmas (Nylon Moon) ja neljäs albumi (Valehtelija), viimein sulattivat kriitikoiden sydämet.

Määttäsen jutussa ei kuitenkaan siteerata Rumba-lehden 1990-luvun arvioita. Ne ovatkin Soundin arvion aloitusta (”pahantahtoista hymyilyä naukuville mimmeille”) positiivisempia, ja myös moniselitteisempiä.

”Nylon Beat tekee tanssibiititettyä meikkipussipoppia, joka kuulostaa rakenteellisesti pitkälti samalta kuin Stock-Aitken-Waterman-tuotteet 80-luvun lopulla – sekä hyvässä (ensikuulemalta päähän tunkevia melodianpätkiä) että pahassa (em. melodianpätkät saattavat aiheuttaa pidemmällä aikavälillä pahaa jälkeä vastaanottajan ympäristössä).” – Rumba 11/1996, Nylon Beatin esikoisalbumin arvio, 3/5 tähteä

Arviossa kommentoidaan sitä, että kuulijan suhde populaarimusiikin luomiin korvamatoihin saattaa joskus olla ristiriitainen. Samassa tekstissä arvioitiin myös XL5:n esikoisalbumi, joka sai huonomman arvosanan kuin Nylon Beat.

”Onhan albumi paikoin hölmö, korni ja sietämätönkin, mutta sen tähtihetket toimivat kohderyhmänsä ulkopuolellakin.” – Rumba 9/1997, Satasen laina -albumin arvio, 3/5 tähteä

* *

Kolmen tähden arviot toistuvat Nylon Beatin kohdalla niin Soundin kuin Rumban levyarvosteluissa. Monen albumin yhteydessä.

Kolme tähteä on arvosanana epämääräinen alue. Kriitikko ei tempaudu täysillä mukaan. Hieman vastahankaisuutta saattaa esiintyä, jokin jää uupumaan.

Kolme tähteä on kuitenkin usein myös hyvään päin kallistuva arvosana. Onnistunutta on albumilla mukana, ja se on mainio genrensä edustaja.

“Kun Valehtelija ei sitten olekaan kokonaisena pakettina aivan [singlebiisinsä] Viimeisen tasolla, jää tunnelma valjuksi.” – Soundi 01–02/1999, Nylon Beatin Valehtelija-albumin arvio, 3/5 tähteä

”Demo-kiekon kappalevalikoima tyrmää toiveikkaimmat pop-odotukset tutun jankuttavan sapluunan yksitotisuudella.” – Soundi 08/2000, 3/5 tähteä

Nylon Beatin albumien taso tuntuisi kriitikoiden mielestä pysytelleen samanlaisena. Siinä ei sinällään ole mitään vikaa. Musiikin historia on täynnä parin tai kolmen hitin albumeita, jonka muut kappaleet ovat ”ihan hyviä, muttei sen enempää”. Korkeinta mahdollista tähditystä sellaisella ei levyarvostelupalstoilla kuitenkaan yleensä saa.

Nylon Beatin esikoisalbumia vaivaa lisäksi CD-formaatin yleinen tauti, ylipituus. 68 minuuttia. 40 minuuttia riitti oikein hyvin niin Spice Girlsille kuin PMMP:lle, ja myös Nylon Beatin seuraaville albumeille.

Youtube Musicin striimausdatat tuntuisivat tukevan tätä teoriaa: Nylon Beatin singlehiteillä on muutama miljoona tai satoja tuhansia kuunteluja. Moni bändin albumiraita on striimausaikana jäänyt kuitenkin vähälle toistolle: liikutaan kymmenissä tuhansissa, vähimmillään vain muutamassa tuhannessa.

Kuuntelijat vaikuttaisivat siis tässäkin päivässä peesaavan tätä 1990-luvun kriitikoiden arvioista välittyvää mielipidettä.

Kontrastiksi PMMP:n Kovemmat kädet -albumilta löytyy ainakin seitsemän satoja tuhansia striimanneita kappaleita. Kolme kappaletta yltää lähelle miljoonan rajaa tai sen yli.

Tai jos haluamme kansainvälisen verrokin, niin Spice Girlsin Spicelta julkaistiin kuitenkin viisi hittisingleä. Silläkin on myös täytekappaleensa.

Tällaiseen osumatarkkuuteen ei Nylon Beat yltänyt albumeillaan. (Ainoana poikkeuksena on Satasen laina.)

Anttila ja Geagea eivät olleet vastuussa materiaalinsa hienoisesta epätasaisuudesta, sillä Nylon Beatin biisinteosta ja tuotannosta vastasivat miehet. (Ennen yhtyeen viimeistä albumia, 12 Apinaa, jossa Geagea ja Anttila osallistuivat biisintekoon.)

Nylon Beatin singlejen arvo havaittiin jo 1990-luvun musiikkilehdistössä:

”Nylon Beatin tytöt painottavat paistinpannutunnelmaa henkivässä laulussaan, että ’ei tarttua saa kii’, ja sen takia singlen nimi on Teflon Love. Idea on hellyyttävä, suorastaan liikuttava, ja esitys samaa tasoa.” – singlearvostelu, Rumba 9/1996

“Nylonbeatit on hauskoja tyttöjä ja tämä sopii sutjakkaasti radiosoittoon siinä missä [Mascaran] Assanvessankassakin. Itse asiassa tämä on aika viehko.” – Satasen laina -singlen arvostelu, Rumba 7/1997

Määttäsen argumenttin vastataksemme: Nylon Beat ei siis ollut kaikkien musiikista 1990-luvulla kirjoittaneiden mielestä ”aluksi paskaa”. Musiikkimedia Rumbassa yhtyeen potentiaali tunnistettiin varhain.

On syytä huomauttaa, että miehet ovat antaneet artistinaisten äänitteille erittäin positiivisia arvioita jo 1990-luvulla:

“Cd:n aloittaa levyn nimibiisi ja ohjelmanjulistus Woman. Siinä Neneh kääntää näppärästi James Brown -näkökulman (It’s a Man’s World) naisvinkkeliin. Olen aina pitänyt Nenehin tavasta tehdä sekä valoisia että tiedostavia tekstejä.” – Soundi 9/1996, Neneh Cherryn Man-albumin arviosta, 5/5 tähteä

Jo kahdella ensimmäisellä albumillaan Nylon Beat pääsi nopeasti osaksi suomalaista musiikkihistoriaa. Heidät huomioitiin muiden 1990-luvun ilmiöiden ohella aiemmin mainitussa miesten kirjoittamassa populaarimusiikin historiikissa Jee Jee Jee. Siinä heistä kirjoitettiin myönteiseen sävyyn, joskin tuottaja ja laulunkirjoittaja Risto Asikaisen osuutta painottaen.

Ja tämä tapahtui ennen kuin ”aikuiset miehet tulivat rocksoittimineen” (sitaatti Määttäsen jutusta) vuonna 1998 osaksi Nylon Beatin keikkabändiä. Tätä Nylon Beatin vaihetta kun ei kyseisessä historiikissa mainita.

* *

Määttänen kirjoitti jutussaan myös, että 1990-luku olisi ollut Suomen levynmyyntilistoilla rock-keskeistä aikaa. Nylon Beatin, Aikakoneen ja Movetronin tanssipop edusti tälle vaihtoehtoa. Itse näen asian hieman toisin.

Suomen Musiikkituottajien tilastojen mukaan vuosikymmenen myydyimmät levyt kuuluvat iskelmää edustaneelle, suuren naissukupuolisen fanikunnan omaavalle Jari Sillanpäälle, ja Eppu Normaalille. Eppujen albumi on kuitenkin kokoelma. Se on tuolle vuosikymmenelle ominaista: Leevi and the Leavings, Yö, Eput ja J. Karjalainen rahastivat kaikki vanhoilla saavutuksillaan.

Yksikään täysin kokonaan uutta musiikkia sisältänyt miesten tekemä rockalbumi ei yltänyt Aikakoneen Tähtikaaren taa -albumin 135 000 kappaleen myyntilukuihin. Taikapeilin (esikoisalbumi, 96 000 kappaletta) ja Movetronin (esikoisalbumi, 87 000) lukemat jäävät nekin Eppu Normaalilta (Historian suurmiehiä, 85 000) saavuttamatta.

Jo tuolloin suomirock, ainakin miesten tekemä sellainen, alkoi edustaa menneisyyttä, Aikakone, Movetron ja Nylonit taas sitä varsinaista 1990-lukua. Yön Rakkaus on lumivalkoinen -albumin (2003) korkeat myyntiluvut ovat kaupallisessa mielessä miesten tekemän suomirockin viimeinen äänekäs hurraahuuto.

Kahden vanhan valtasukupuolen asemien tasoittumista heijasteli myös 1990-luvun keskeisimmän nuorisoradiokanavan Radiomafian soittolistapolitiikka. Suomalaisen rockin historia Jee Jee Jee lainaa kanavan silloista ohjelmajohtajaa, Jukka Haarmaa:

”Top 40 ja tämmöinen ’popsensibiliteetti’ on tavallaan toinen ideologia, jota tytöt harrastavat. Ja vaikkei tätä nyt voi näin karkeasti jakaa, niin vois sanoa, että ensimmäistä kertaa miehet ovat tavallaan menettäneet asemaa naisille tai tytöille suhteessa siihen minkälaista musiikkia mediat lähettää. Tää huuto, että samat biisit soi koko ajan, tulee osittain just siitä.” – Jee Jee Jee, s. 463–464

Määttäsen juttu unohtaa 1990-luvun mediailmastoa kuvaillessaan myös sen, ettei Nylon Beat ollut yksin kohtaamassa iltapäivälehdistöä ja musiikkimediaa. Bändi sai teini-ikäisten julkaisuilta, Suosikilta ja (vuodesta 1998 alkaen) Demiltä todennäköisesti myös mediatukea ja näkyvyyttä. Demi määritteli jo ilmestymisestään lähtien teinitytöt keskeiseksi kohderyhmäkseen.

* *

”Anttilalla ja Geagealla on selvä ajatus siitä, missä vaiheessa kriitikoiden näkemys heistä muuttui suopeammaksi.

 

’Silloin kun aikuiset miehet tulivat rocksoittimien kanssa soittamaan meidän keikoille’, Anttila sanoo.

 

Hän viittaa siihen, kuinka vuonna 1999 julkaistulla Valehtelija-levyllä soittaneet Anssi Nykänen, Harri Rantanen ja Vesa Anttila tulivat mukaan bändin livekokoonpanoon.

 

Anttila ja Geagea sanovat, että heitä ei koskaan kiinnostanut musiikkimedian portin­vartijoiden mielipide. Miksi olisi? Ennemminkin heitä säälitti se, että heidän isiensä ikäiset miehet eivät ymmärtäneet, miksi Nylon Beatin musiikki oli niin suosittua, vaikka levyt myivät kultaa yksi toisensa jälkeen.” – Honottajien tilinpäätös

Tässä kirjoituksessa aiemmin siteeratut arviot antavat perusteita olettaa, että ainakin osa suomalaisesta musiikkimediasta ymmärsi Nylon Beatin suosiota jo kahden ensimmäisen albumin aikana (ennen kuin yhtyeeseen liittyivät aikuiset miehet rocksoittimineen), vaikkei niille täysiä pisteitä annettukaan.

Tietyn musiikin suosiosta, sen ansioista ja siitä, miten se vetoaa muihin ihmisiin, voi olla joku ymmärrys, vaikka musiikki ei oman ihon alla erityisesti tuntuisikaan tai muuten vetoaisikaan.

Vuosituhannen vaihteen Rumba-lehdissä Nylon Beatin Valehtelija-albumilla tapahtuneesta tyylinmuutoksesta keskusteltiin vielä tuona aikana käytetyn rockuskottavuuden käsitteen kautta.

”Jonna Geagea: Me ollaan ihan vitun rock! Ainakin omasta mielestämme. Rock on se, joka tekee sitä mitä haluaa eikä se, jolla on oikea taustabändi tai se, jolla ei ole.

 

[Haastattelija] Mikko Aaltonen: Niinhän se tietysti on. Mutta tulihan Nylon Beatistakin virallisesti rock vasta sen jälkeen, kun bändi oli myynyt ensimmäisen kerran Tavastian täyteen ja alkanut käyttää keikoilla oikeaa taustabändiä.

 

Geagea: Toi on just se mikä kaikessa tässä rockissa on niin naurettavaa. Sehän on ihan tekopyhää ajattelua tuollainen. Rock on mielentila. Ja me ollaan ihan vitun rock. Ollaan aina oltu.” – Rumba 22/2001

Aivan kuin Geagea olisi odottanut, että kriitikoiden ja yleisön olisi pitänyt tunnistaa Nylon Beatin rosoinen ja viimeistelemätön rockhenkisyys jo kahden ensimmäisen albumin tanssipoptuotannon takaa.

Rock on kuitenkin myös genrevalinta, joka toteutuu, jos artistit valitsevat tietyt instrumentit soittimikseen tai musiikkinsa taustalle. Aina ei ole kyse pelkästä asenteesta.

Unohtuu, että rockia ja livesoitantaa suosivan yleisön houkuttelu ja oman kuulijakuntansa laajentaminen tuntuisi olleen Nylon Beatilta heidän neljännellä albumillaan tietoinen, tai ainakin tiedostamaton valinta. He kuitenkin muuttivat musiikkityyliään itse. Muutos myös kannatti, sillä Valehtelija on edelleen yhtyeen myydyin albumi.

Nylon Beatin alkuvuosien keikoilla musiikki tuli taustanauhalta. Valehtelijan myötä yhtye sai lavalle mukaansa keikkabändin, johon kuuluu maineikkaita soittajia.

Keikoille yleisöä lienevät houkutelleet Anttilan ja Geagean osaamisen ja heidän musiikkinsa ohella soittajien tasokkuus ja live-instrumentaation käyttö.

Nylon Beatin keikoilla vasta vuosien 1998–1999 tienoilla käymään alkaneille aikuisille miehille sallittakoon se, että he saattoivat mieluummin suosia livekeikkoja taustanauhakeikkojen sijaan. Elävien soittajien kanssa on myös mahdollisuus sille, että lavalla voisi musiikillisesti tapahtua jotain äänitteiltä poikkeavaa ja sillä tavalla mielenkiintoista.

Uskon, että musiikkia kuuntelevien naistenkin joukosta löytyy segmentti, joka kävi etenkin 1990-luvulla katsomassa mieluummin livemusiikkia kuin taustanauhakeikkoja. Tai suosi kitaramusiikkia tanssipopin sijaan.

”Nylon Beatia pidettiin 1990-luvulla malliesimerkkinä muovisen popkoneiston tuotoksesta, mutta monessa mielessä bändi muistutti nykypäivän kriteereillä ennemmin indie-bändiä.” – Honottajien tilinpäätös

Näin kirjoitetaan Määttäsen jutussa ja perässä todetaan, kuinka Nylon Beat oli julkisuuskuvansa suhteen suunnittelematon ja spontaani. Tämä oli havaittu jo 1990-luvun lopun mediassa:

”Mutta miksi Nylon Beat menee perille rockyleisölle, joka ei suin surminkaan tunnustaisi pitävänsä esimerkiksi Aikakoneesta?

 

’Syy on periaatteessa aika selvä. Henkilöitä ei ole profiloitu, heidät on osattu jättää sellaisiksi kuin he ovat. Musiikillisesti ero esimerkiksi Aikakoneeseen on aika vähäinen, joten vastauksen täytyy piillä luonteissa’, uskoo Rumban päätoimittaja Ilkka Mattila.” – City-lehti 15.1.1999

Nylon Beat edusti Suomessa uudenlaista nuorten naisten yhtyettä: indieasennetta (tai särmikästä rockasennetta) saattoi löytyä myös isomman levy-yhtiön tanssipoppia levyttävästä bändistä, jolle miessukupuoliset biisintekijät kirjoittivat kappaleet. Epätavallisella laulutavalla vedottiin valtavirtayleisön ulkopuolelle. Yhtye oli myös kapinahenkinen ja huoleton imagonsa suhteen.

Nämä eivät sinällään olleet suomalaisessa musiikissa mitään uusia asioita, mutta ne tuntuivat tuoreilta juuri nuorten naisten tekemän tanssipopin puitteissa.

Jos tällainen tapahtui tässä kontekstissa Suomessa ensimmäistä kertaa, niin juuri uudenlaisuuden takia saattoi kestää parikin vuotta, ennen kuin Nylon Beatin indieluonne tunnistettiin myös mediassa ja huomattiin, miten yhtye erosi esimerkiksi haastatteluissaan tylsän asiallisesti esiintyneestä Aikakoneesta.

Eron tunnistamisessa auttoi myös Valehtelijan yhteydessä tehty tyylinmuutos.

* *

Se, että Nylon Beat onnistui laajentamaan kuulijoidensa kirjoa nuorista tytöistä aikuisiin miehiin, tuntuu ainakin tästä kirjoittajasta iloiselta asialta. (Olen samaa ikäluokkaa kuin Geagea ja Anttila.) On riemuisaa, kun eri kuulijakuntia onnistutaan yhdistämään, sukupuolten ja ikäerojen välisiä rajoja edes hetkeksi purkamaan.

Tapahtui se sitten rockilla, tai kuten Soundissa Valehtelija-albumista kirjoitettiin, ”klassisen ajattomalla popilla”.

Jos tanssipop (diskon eräänä jälkeläisenä) ja rock olivat vielä 1990-luvun Suomessa jossain määrin tiukasti sukupuolitetuissa karsinoissaan, niin Nylon Beat ylitti nämä rajat Valehtelijalla vaivattoman tuntuisesti. Ainakin yleisessä mielikuvassa on vielä voinut vallita oletus, että tanssipop olisi ollut naisten, nuorten tyttöjen ja LGBTQ-vähemmistöjen aluetta, rock ja livesoitanta taas viimeisiä heteromiesten linnakkeita.

Musiikkihistoriallisessa mielessä Nylon Beatin tekemä siirto vertautuisi silloin Donna Summerin tekemään diskon ja rockin yhdistämiseen 1970-luvun lopulla (esimerkkinä Hot Stuff -single). Tai David Bowien edestakaiseen seilaamiseen diskon, funkin ja rockin välillä 1970- ja 1980-luvuilla.

* *

Nylon Beat osoitti rohkeutta rajojen ylittämiseen ja hämmentämiseen. Silloin voi syntyä jotain uudelta tuntuvaa. Tämäkin voi selittää sitä, miksi aikuiset miehet ja kriitikot innostuivat Valehtelijasta.

Eri kuulijakuntien yhdistäminen, juuri sillä tavalla miten Nylon Beat sen teki, saattoi jäädä monelta heidän eurodance-tyylisemmältä aikalaiseltaan (Taikapeili, Aikakone, Mascara) tekemättä.

* *

Määttänen lainaa jutussaan myös Ilta-Sanomien kirjoitusta vuodelta 1999, jossa todetaan Nylon Beatin voittaneen Rumban lukijoiden äänestyksessä sekä Vuoden seksiobjekti- että Vuoden iljetys -sarjat.

Sen kohdan suhteen annettakoon viimeinen sana kuitenkin Rumban Valehtelija-arviolle:

“Mielenkiintoinen on myös pikainen rockantropologinen katsaus siihen, kenen äänillä Nylon Beat iljetyssarjan ykköstilan otti. Äänestäjät ovat, luoja paratkoon, pääosin Jonnan ja Erinin ikäisiä naisia! Karavaani kulkee ja karjakko haukkuu, mutta maailma polkee paikallaan. Sisaruuden kaunis periaate ja tasa-arvo eivät enää olekaan tärkeitä, jos sisarella alkaa mennä liian hyvin.” – Rumba 1/1999

Tytöt vastaan tytöt, kuten Sophie Gilbert nykypäivässä kirjoittaisi.

”Tikutakutteluun” vielä palataksemme: heti yllä siteerattu Rumban Valehtelija-albumin arvio käyttää myös fraasia ”pikkuoraville etäistä sukua oleva laulusoundi”.

Selkeästi positiivisen ja miltei täydet pisteet (9/10) antavan arvion kontekstissa pikkuoravat-sanan voisi kuitenkin tulkita myös ystävällisessä ja hellämielisessä hengessä.

Näitä ilmauksia käytetään myös Antti Eerolan kirjoittamassa Nylon Beat -elämäkerrassa (WSOY 1999, sivut 50–51):

”Asikainen oli soittanut meidän äänityksiä avovaimolleen Stiinalle, joka on laulanut myöhemmin meidän levyillä taustoja. Stiina oli innostunut meidän laulusta: ’Nämähän ovat Tiku ja Taku’.” – Erin Anttila

”Mä mietin pitkään niiden laulusaundia, että miten sen pahimman polyypin saa sieltä pois, kun tämän ryhmän kanssa eivät normaalit säädöt päde. Sitten mä tajusin, että ei niiden tarvikaan päteä – tehdäänkin oikein viimeisen päälle Mikki Hiiri -juttua.” – Risto Asikainen

”Tikusta ja Takusta” sekä ”Mikki Hiirestä” eivät siis puhuneet tuolloin ainoastaan median edustajat, vaan myös Nylon Beatin oma tuottaja (Asikainen) ja heidän taustalaulajansa Stiina Jean. Eikä näistä sitaateista herää sellaistakaan kuvaa, että Erin Anttila pitäisi ”tikutakuttelua” vähättelevänä.

* *

Kuten City-lehdessä vuonna 1999 kirjoitettiin, ajautuivat monet 1990-luvun Nylon Beat -haastattelut sivuraiteille, Geagean ja Anttilan väliseksi höpöttämiseksi. Tällöin kaksikko oli omimmillaan ja kuiva asiallisuus sai väistyä. Näin tapahtui usein myös Rumban haastatteluissa:

”Erin Anttila: …me ei oikeastikaan ikinä tiedetä kuka on kuka. Jos me törmättäisiin Hectoriin, niin se olisi varmaan just jotain että ’mitäköhän toi [Hannu] Karpokin tossa pomppii’. Ja sitten oli tää juttu, että tämä jazzmuusikko, jolla on vähän samanlainen nimi kuin tolla [Mauri] Sariolalla… mikä se nyt olikaan.

 

[Haastattelija] Antti Eerola: Antti Sarpila?

 

Jonna Geagea: Joo, Sarpila justiinsa. Ne oli Porissa antaneet meidän hotellihuoneen tälle Sarpilalle. Me oltiin siinä, että ’kuka ihmeen Sarpila? Me ollaan Nylon Beat! Että ei muka saada sotkea Sarpilan huonetta? Varmasti sotketaan! Että ei muka saada juoda Sarpilan limsoja? Varmasti juodaan! Ei voisi vähempää kiinnostaa tämä Sarpila’. Veti illalla hiljaiseksi, kun tv-uutisissa kerrottiin, että Sarpila oli voittanut jonkun arvokkaan palkinnon.” – Rumba 5/1998

Tätä voisi tulkita myös sen kautta, mitä musiikintutkijat Anna-Elena Pääkkölä ja Tiina Käpylä esittivät Lailasta Almaan -kirjassaan (Suomalaisten naisten populaarimusiikin historia; Into Kustannus, 2023). Heidän mukaansa 1990-luvulla naisten rooli laajeni valtavirtamediassa:

”Oli yhä sallitumpaa ilmaista itseään railakammalla otteella. Höpsötys ja hulluttelu oli yhtäkkiä siistiä, ei noloa tai lapsellista.” – Lailasta Almaan, s. 160

Tätä tutkijat pitävät kirjassaan myös eräänä Nylon Beatin ominaispiirteenä.

Suomalainen miesenemmistöinen ja myös moniääninen musiikkimedia on nyt ohentunut ja kuihtunut siitä muodostaan, mikä sillä vielä 1990-luvulla oli. (Esimerkiksi Rumban printtiversio, verkkoversiotaan enemmän aiheisiin syventyvä kokonaisuus, lakkasi ilmestymästä vuonna 2019.)

Mutta tyttöjen väliselle ”mystiselle” ystävyydelle – sen hulluttelulle ja vaivattomalle kemialle – se antoi jo 1990-luvulla sivuillaan tilaa ja näkyvyyttä.

Gaius Turunen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua