Fred Durst. Kuva: ECarterSterling / WikiCommons
MUSIIKKI | Blind Channelin euroviisumenestys ja Limp Bizkitin 2020-luvulle päivitetty meininki enteilevät nu metalin täysimittaista paluuta. Kriitikot nyrpistävät silti edelleen neniään.
Arttu Rantakärkkä, teksti
Joko nyt on viimein hyväksyttävää tunnustaa pitävänsä nu metalista?
Tämä kysymys on pyörinyt mielessäni sen jälkeen, kun eksyin YouTubessa Limp Bizkitin viimekesäisen Lollapalooza-keikan äärelle.
2000-luvun taitteen kenties vihatuimman bändin kuuntelijat eivät ole enää pelkästään nuoria vihaisia miehiä. Mukana laulavan yleisön joukossa on edustettuna laaja kirjo kansaa aina teineistä seniori-ikäisiin. Nostalgisen leppoisasta meiningistä nauttivat sekä yleisö että yhtye, jonka jäsenistö alkaa niin ikään olla kypsässä iässä. Eniten vanhenemistaan syleilee solisti Fred Durst, jonka uusi harmaantunut faija -look on kirvoittanut netissä riemastuneita reaktioita.
Hiljaiseksi haukuttu
Nu metal on vastoin kaikkia odotuksia noussut haudastaan myös Suomessa, joka lähetti Euroviisuihin genreä modernisti käsittelevän Blind Channelin. Lähiöbotoxin kaltaiset tuoreet yrittäjät saavat singleilleen kunnioitettavia määriä kuuntelukertoja, ja Limp Bizkit -coverbändi Full Nelson ilahduttaa tulkinnoillaan YouTubessa sekä festarilavoilla.
Nu metalin uutta kukoistusta ruokkivat kolme–nelikymppisten tarve nostalgialle sekä nuorempi sukupolvi, joka jäi paitsi ensimmäisestä aallosta. Nostalgian voimaa ei tule aliarvioida, mutta yhtä merkittävä syy yllättävään uuteen tulemiseen löytyy jälkimmäisestäkin ryhmästä. 2000-luvun taitteessa syntyneet pystyvät kuuntelemaan nu metalia ilman sitä ympäröinyttä lyttäämistä ja murskakritiikkejä.
Valtaosa nu metal -bändeistä haukuttiin hiljaisiksi ennen kuin ne saivat mahdollisuuden saavuttaa täyttä potentiaaliaan. Toki nu metalia on sittemmin jatkojalostettu esimerkiksi metalcoreksi, mutta genren kultakausi jäi parin ohikiitävän vuoden mittaiseksi. Asiaa ei taatusti auttanut edelleen korvaan särähtävä ja väkinäinen nimitys nu metal, uusmetalli.
Fuusiotyylit ovat toki aina jakaneet etenkin kriitikoiden mielipiteitä. Useimmiten ongelmaksi koetaan se, ettei kahden lajityypin liitto miellytä tarpeeksi kummankaan laarin ystäviä. Fuusiojazz ei ollut tarpeeksi jazzia, country-rock ei tarpeeksi countrya, rap-rock ei tarpeeksi räppiä eikä mikään näistä ollut tarpeeksi rockia rock-kriitikoille.
Levyjä ostava yleisö ei tietenkään missään vaiheessa ole piitannut kriitikoiden mielipiteistä. Kaikki mainitut tyylit ovat vuorollaan loistaneet myyntitilastojen piikkipaikoilla, eikä miljoona kärpästä voi koskaan olla täysin väärässä.
Kohdistamatonta vihaa
Nu metalia puivat toimittajat ja kulttuurikriitikot asettuvat lähes aina tavalla tai toisella ilmiön yläpuolelle. Taustalla on harhaluulo, jonka mukaan populaarimusiikin pitäisi pyrkiä jonkinlaiseen taiteellisuuteen tai sisältää tähdellinen sanoma.
Nu metal -yhtyeiden kuvastossa esiintyy viljalti urpoilua, väkivaltaa ja misogyniaa, mutta genren suurimmiksi synneiksi ovat silti nousseet tyhjäpäisyys ja yhdentekevyys. Kohdistamaton viha tuntuu olevan vähemmän arvokasta kuin vaikkapa Rage Against The Machinen raivoava yhteiskuntakritiikki.
Tyhjäpäisyyttä oli kuitenkin ilmassa muutenkin, eikä nu metal syntynyt tyhjiössä. Sitä ympäröi 2000-luvun taitteen radikaali ja hätkähdyttämään tähdännyt pop-kulttuuri, kuten MTV:n Jackass ja suosionsa huipulla paistatellut showpaini. Nu metal oli vihaisen ja törkeän kulttuurimaiseman soundtrack, joka pursusi testosteronia ja korostettua muka-rankkuutta.
Moni genren kulta-ajan bändi on kuitenkin jälkikäteen aateloitu rockin kaanoniin. Korn ja System of a Down nauttivat skenepoliisien arvostusta jo uransa huippuvuosina. Kunniakerhoon ovat sittemmin päässeet jopa sellaiset yhtyeet kuin Linkin Park, jonka solistin Chester Benningtonin itsemurha sai monet pyörtämään pahoja puheitaan – miehen musiikissaan ilmaisema tuska olikin todellista.
Ei taiteellista meriittiä
Limp Bizkitistä ei silti tunnu vieläkään olevan sopivaa löytää taiteellista meriittiä. Yhtye koetaan usein yhtä asiattomaksi ja lapsellisen turhaksi musiikiksi kuin aikalaisarvioissakin.
Suurin osa kritiikistä on aina kohdistunut laulusolisti Fred Durstiin, jonka nariseva kiekuminen on toki omiaan käännyttämään kuulijan heti ovelta. Moni alkaa etsiä uloskäyntiä viimeistään siinä kohtaa, kun tutustuu hänen sanoituksiinsa, joiden karkeus oli vuosituhannen taitteessa vertaistaan vailla. Durst oli kuin Public Enemyn Flavor Flav, mutta ilman Chuck D:n tasapainottavaa vaikutusta.
Räikeän seksuaalinen kuvasto, kiroilu ja keskisormen heiluttelu riistävät huomion siltä, että Durstin värikkään ulosannin takana soittaa oikeasti hyvä ja tiukka bändi. Siksi onkin omituista, että merkittävä osa Limp Bizkitin kritiikistä on kohdistettu yhtyeen soittotaitoa kohtaan. Kyse on kuitenkin hyvin soitetusta ja aggressiivisesta kitaramusiikista, jossa on tarttuvia koukkuja ja toisinaan jopa sanomaa.
Wes Borland on kitaristina parhaimmillaan Tom Morellon kaltainen innovaattori, ja hänen Helmet-henkiset junttariffinsä kuulostavat yhä raikkailta ja konstailemattomilta. Kokonaisuuden täydentää rytmisektion jäykän valkoinen groove sekä House of Painissa kannuksensa hankkinut DJ Lethal, joka raivasi uraa levysoittimen valjastamisessa rockbändin soittimeksi.
Ovathan Durstin sanoitukset todella pöhköjä, täynnä väkinäisiä riimejä, kiroilua, pökkelöjä kielikuvia ja kliseitä, mutta toisaalta verrattuna moniin viime vuosien Soundcloud-räppäreihin Durstin ulosanti on kovan luokan kirjallisuutta. Skatologisen huumorin, tyhmyyden korostamisen ja uppiniskaisen keskiluokan hifi-junttiuden takaa paljastuu nimittäin paljon muutakin.
Kiusaajien ja kiusattujen musiikkia
Limp Bizkit on jollain omituisella tavalla yhtä aikaa sekä kiusaajien että kiusattujen musiikkia. Se on täynnä korostettua itsekehua ja uskottavuuden todistelua, mutta myös suunnatonta epävarmuutta, eristäytyneisyyttä ja minä vastaan maailma -asennetta. Vyyhti alkaa purkautua kun ymmärtää, että Durstin provokaatio on ärsyttämistä ärsyttämisen vuoksi, ja vitsiä ei ole tarkoituskaan ymmärtää, ellei kuulija suostu tutkimaan omaa pimeää ja primitiivistä puoltaan.
Musiikkiin kätketty itseironia alkaa paljastua toden teolla vasta nyt, kun yhtye syleilee viimein avoimesti kaikkia niitä asioita, joista sitä on vuosikausia syytetty. Limp Bizkit vuonna 2021 on kuin jokin post-absurdi performanssi tai vitsi, jonka punchlinea on täytynyt odotella yli 20 vuotta.
Kun lähibingon vakioasiakkaalta näyttävä mies räppää siitä, kuinka hänen kaiken toimintansa motivaatio on päästä harrastamaan yhdyntää, ja vieressä Taru sormusten herrasta -örkkiä muistuttava kaveri soittaa V-mallista sähkökitaraa, ei kokonaisuuteen voi suhtautua muuten kuin huvittuneesti. Ihan sama -asenne yhdistettynä koko ajan nousevaan retroarvoon on resepti, jonka avulla Limp Bizkitin uudelle tulemiselle voi ennustaa vähintään kohtalaista menestystä.
Limp Bizkitistä nauttimisen salaisuus on siinä, ettei yhtyettä ota liian vakavasti, muttei myöskään pelkän ironian läpi tarkasteltuna. On tiedostettava, että Limp Bizkit yrittää vakavissaan ärsyttää kuulijaa, ja nähtävä sen läpi. Toki tällainen tulkinta ja musiikin älyllistäminen saattavat lopulta olla räikeässä ristiriidassa bändin todellisten tarkoitusperien kanssa. Voi myös olla, ettei piilotettuja merkityksiä oikeasti ole, ja tämäkin kirjoittaja elää vain menetettyä nuoruuttaan uudelleen.
On kuitenkin virkistävää kuluttaa raskaan työelämän ja arjen vastapainoksi musiikkia, joka ohittaa suurimman osan tietoisuudesta ja puhuttelee kaikista paljainta ajattelun tasoa. Ketäpä ei toisinaan tekisi mieli rikkoa asioita ja taantua toistelemaan kirosanoja ja sukuelinten synonyymeja?
Chocolate Starfish…
kappale kappaleelta
Limp Bizkitin kolmas levy Chocolate Starfish and the Hot Dog Flavored Water rikkoi lokakuussa 2000 myyntiennätyksiä ja päätyi yli 400 000 amerikkalaiseen kotitalouteen heti ilmestymispäivänään.
Yhdysvalloissa alkoholin ostamisen ikäraja on 21 vuotta, eli Chocolate Starfish on nyt kotimaassaan virallisessa juopotteluiässä. Tämän sekä hiljattain ilmestyneen Dad Vibes -singlen kunniaksi on korkea aika luoda kriittinen katse nu metalin merkkipaaluun ja käydä albumi läpi kappale kappaleelta.
Intro
- Olipa kerran aika, kun etenkin rap-levyillä oli suorastaan pakko olla intro. Useimmiten introt koostuivat täysin jonninjoutavasta höpinästä ja valjuista biiteistä, eikä tämä intro tee poikkeusta. Se esittelee kuitenkin hienosti itsekorostusta ja uhoa, jotka kantavat läpi levyn.
Hot Dog
- Hot Dog on tavallaan täydellinen Limp Bizkit -biisi, sillä se sisältää kaiken: härkäisen riffin, periksiantamatonta takomista komppiryhmältä, Durstin tavaramerkki-kiekumista sekä yhteensä 46 fuck-sanaa. Sanoitus on kokonaisuutena malliesimerkki tekstistä, jossa sanotaan paljon, mutta ei lopulta oikeastaan mitään, lähinnä siistin kuuloisia sanoja peräkkäin. Ja se on aivan hyvä tapa tehdä biisi!
My Generation
- Yksi albumin neljästä hitistä. Riffi on kuin suoraan Page Hamiltonin takataskusta, biisin keskiosa puolestaan on häpeilemätön Tool-pastissi. Durst kuitenkin yllättää melodisen laulannan taidollaan. DJ Lethal on tässä erään sukupolven tunnuslaulussa parhaimmillaan.
Full Nelson
- Lujaa–hiljaa–lujaa-dynamiikkaa hyödyntävä upea aggression kuvaus, joka havainnollistaa hyvin levyn minä vastaan maailma -teemaa. Huomionarvoista on lisäksi John Otton upea rumputyöskentely.
My Way
- Minäkertoja peilaa suhdettaan maailmaan ja muihin ihmisiin fantasioiden siitä, mitä tekisi toisin, jos mahdollisuus tarjoutuisi. Levyn toinen teema eli fantasiointi nostaa päätään.
Rollin’ (Air Raid Vehicle)
- Bailubiisin arkkityyppi, jonka perintö kuuluu vaikkapa Cheekin Liekeissä-kappaleessa. Sisältää yhden vuosituhannen vaihteen tarttuvimmista kertosäkeistä.
Livin’ It Up
- Kaikista maailman ihmisistä Ben Stillerille omistettu kappale tarjoaa lisää fantasioita ja viis kaikesta -asennetta. Upeaa Eaglesin sämpläystä!
The One
- Ihanan tyhjä ja korni rakkauslaulu upealla kertosäkeellä ja täysin irrallisella loppuosalla.
Getcha Groove On
- Xzibit tuntui olevan joka paikassa ja kaikkien levyillä muutaman vuoden ajan 2000-luvun taitteessa. Durstilta vaatii tietyllä tavalla pokkaa tehdä raita oikean, jokseenkin uskottavan räppärin kanssa. Miesten riimittelytaitojen ero on ilmeinen, mutta kokonaisuus toimii silti. Kokonaisuuden kannalta biisi tuntuu irralliselta, mutta biitti on kestänyt aikaa erittäin hyvin.
Take A Look Around
- M:I-2 Vaarallinen tehtävä 2 -elokuvan tunnarina toiminut kappale sisältää kenties parasta Durstin räppäämistä. Vihaa ja itse-epäilystä tutkiva sanoitus kiteyttää miehen ideologian, jonka mukaan muiden mielipiteistä välittämättä jättäminen on erittäin tavoiteltavaa.
It’ll Be OK
- Loppua kohden levy alkaa menettää fokustaan ja pitkät biisit kostautuvat. Pateettinen sanoitus ei hyödy Durstin korostetun tunteellisesta laulutulkinnasta, mutta mukana on silti hyviä riffejä, etenkin kertosäkeessä.
Boiler
- Viides levyltä lohkaistu single ei enää varsinaisesti menestynyt, eikä ihme. System of a Downilta suuntaa hakevassa kappaleessa on vähän liikaa yrittämisen tuntua.
Hold On
- Stone Temple Pilotsin Scott Weiland ei välttämättä tunnu ilmeisimmältä vierailijalta Limp Bizkit -levyllä, mutta hänen läsnäolonsa saa Durstinkin laulamaan paremmin. Tunteikas ralli voisi olla kotonaan vaikkapa Mad Seasonin levyllä.
Rollin (Urban Assault Vehicle)
- Limp Bizkit ihastui Rollin-kappaleeseen niin paljon, että sisällytti levylle siitä toisenkin, konevetoisemman version, jolla vierailee hiljattain edesmennyt DMX. Lopputulos on oikeastaan täysin tarpeeton.
Outro
- Jos on intro, pitää tietysti olla myös outro – ja vielä piilobiisi kaupan päälle. Yhtä tarpeeton kuin introkin, mutta ehdottomasti ajan hengen mukainen!
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Raukeasti pohdiskelevat nuotiojuhlat – arviossa Asan Eteenpäin Elävä
LEVYT | Asan uudelta albumilta on riisuttu biitit ja luupit orgaanisen pohdiskelun tieltä. Eteenpäin Elävä jammailee akustisen kitaran tahtiin.
Nyt pukinkonttiin on tarjolla niin kauneimpia kuin kalleimpiakin joululauluja
LEVYT | Täksi jouluksi on ilmestynyt kaksi uutta joululevyä, joiden lauluissa heijastuu erityisen hyvin yhteiskunta, jossa laulut on sävelletty.
Älä korva pieni kuule mitä vain – puhutaanpa taas barokkimusiikista
KOLUMNI | Kun pitkin syksyä mediassa, kouluissa ja kodeissa melskattiin ”barokkimusiikin kieltämisestä”, kuinkahan moni tarkkaan ottaen edes tiesi, mistä puhui?
Mä oon vähän outo, mutta silti ok – arviossa 20 000 Hz -yhtyeen kolmoslevy Kaaosteoria
LEVYT | 20 000 Hz -yhtyeen suriseva soundi rakentuu syntetisaattoreille ja rumpukoneille, mutta melodia loistaa rosoisuuden keskeltä.