Fredi pisti pylly vasten pyllyä pump pump vuonna 1976. Kuva: Wiki Commons
KOLUMNI | ”Tästä aiheesta ei kannattaisi kirjoittaa. Euroviisut on nimittäin kuin kuninkaalliset. Ei niiden tekemisiä kukaan järkevä ihminen seuraa”, Heli Mustonen kirjoittaa kolumnissaan.
”Toukokuusta oli vaikea iloita, vaikka olisi ollut kuinka vähän lunta.”
Tästä aiheesta ei kannattaisi kirjoittaa. Euroviisut on nimittäin kuin kuninkaalliset. Ei niiden tekemisiä kukaan järkevä ihminen seuraa. Silti salaa sydänalasta kouraisee, kun muistelee prinsessa Dianaa.
Itse olen elänyt paatoksellisen ajan, jolloin suomalainen tv-kansa luuli, että Euroviisuissa etsitään parasta laulajaa, parasta laulua ja parasta esitystä. Harhailimme kansana surullisen kaltevalla pinnalla arvaillessamme, mitä ne mahtaa siellä suuressa maailmassa haluta.
Euroviisuihin lähdettiin kuin Suomi–Ruotsi-jääkiekko-otteluun, aina altavastaajana. Ruotsalaisilla oli Abba ja jokin ihme kristallipallo, jota hinkkaamalla ne pärjäsivät kisoissa. Toisin oli meillä. Parhaat luultiin lähettäneemme ja silti ne jammailivat siellä ihan vaan huilumiehenä elleivät nukkuneet pommiin.
Sijoitus kymmenen sakkiin oli suomalaisille kuin oltaisiin käyty amerikkalaisten kanssa kuussa, mutta päästy sinne vahingossa jäniksenä.
* *
Kärsimme heimona, ikävä kyllä, monia järkyttäviä häpeän ja nöyryytyksen vuosia. Jäimme katalasti joku viimeiseksi tai emme edes päässeet kisaamaan ollenkaan edellisvuosien heikon menestyksen takia niin kuin 2000-luvun alussa. Toukokuusta olikin vaikea iloita, vaikka olisi ollut kuinka vähän lunta.
Se oli meille suomalaisille todella raakaa aikaa, kunnes vuonna 2006 pestiin koko sakki. Voitto ei ollut näin jälkikäteen ajateltuna ollenkaan ihme, sillä Lordilla oli ehdottomasti kisan kaunein lauluääni. Lisäksi Lordin lavaesiintyminen heijasteli vuoden 2006 suurimpia uutistapahtumia eli aikaa, jolloin linja-autoihin tuli turvavyöt ja Italia voitti jalkapallon MM-kisat eikä muutenkaan tapahtunut oikein mitään.
* *
Ehkä erikoisin tapaus Euroviisujen historiassa nähtiin vuonna 1969, kun kilpailu päättyi neljän maan yhteisvoittoon. Tästä pistehölmöilystä suivaantuneena Suomi päätti olla vuonna 1970 osallistumatta lainkaan. Saman päätöksen tekivät myös Ruotsi, Norja ja Tanska.
Vuoden 1969 sekoilun takia pistelaskua muutettiin niin, että tasapeliä ei enää voinut tulla. Tuntuu edelleen hämmentävältä, että Euroopan kiltein maa Suomi on ylipäätään uskaltanut boikotoida jotakin, mutta tämä tapahtui kuohuvalla 1970-luvulla. Oltiin me kovia, hetkittäin.
* *
Näin vakavasti sanottuna Euroviisut on maailman suurin vuosittainen viihdealan tapahtuma, joka kerää reippaasti yli 200 miljoona katsojaa. Ei kai se haittaa, jos mekin ollaan mukana.
Kun ne luotiin 1950-luvulla, niiden toivottiin edistävän valtioiden välistä ystävyyttä ja vahvistavan rauhaa sodan jälkeisessä Euroopassa. Yhdessä sovittiin, että Euroviisuihin ei sotketa politiikkaa lainkaan. Se nyt oli aivan pöljä ajatus, kun ne nimenomaan politiikan takia luotiin.
Kisoissa on otettu kantaa kaikkeen mahdolliseen sodista ja vähemmistöjen oikeuksista lähtien ja minusta se on oikein hyvä asia. Sehän osoittaa, että siellä glitterin ja bling-blingin seassa saatetaan myös hetkittäin ajatella jotakin, edes näön vuoksi.
Hitaasti, mutta varmasti olen siis antanut itseni tiedostaa, että Euroviisut ei ole enää vuosikymmeniin ollut laulukilpailu. Ei näy valoa ikkunassa kuin silloin ennen, ei käy tie huomiseen, kun kello käy. Se on pelkkää fantasiaa, että siellä missä miehet ratsastaa, työlki elää.
Sen hyväksyminen on ollut pitkä tie, sillä kaikki tietävät, että kansanluonteemme on ilman päihteitä asiallinen, vakava ja järkevä. On ollut vaikeaa seurata levottomasti pompottelevaa jonninjoutavaa ilakointia, jossa voittajia eivät ole he, jotka laulavat parhaimmin parhaan laulun, vaan jotka heiluttelevat jotain vihreitä irtohihoja.
Pahaa pelkään, että parhaillaankin osa kansastamme leipoo Käärijä-muffinseja ja värkkää tyhmiä Käärijä-nukkeja ja TikTok-videoita, vaikka elämässä olisi niin paljon syvällisempääkin tekemistä.
Erityisen pahalta tämä tuntuu nousevan nuorisomme puolesta. Saattavat poloiset piltit vielä oppia tämän epäilyttävän strömsöläisen ilonpidon ilman alkoholia ja nauttivat älämölöviihdekisasta ihan vaan vihreiden kuppikakkujen ja vihreän muumilimsan parissa. Itse luin 12-vuotiaana Dostojevskin Rikosta ja rangaistusta ja näin hyvä ihminen minusta tuli. Mitä tulee näistä käärijöistä, kysyn vaan.
* *
Jotta inhoni puhkeaisi täyteen kukkaansa, olen käynyt salaa vakoilemassa Facebookin Euroviisut-ryhmässä. Erittäin traumatisoiva kokemus, jota olen itsepintaisesti venyttänyt nyt jo kuukausitolkulla.
Ne ressukat siellä luulevat, että Suomi voittaa ja pohtivat keskenään, mitä ruokaa aikovat nauttia kisailtana. Äänekäitä ruokia, kuten kurkkuviipaleita, ei kuulemma pöydässä sallita, sillä rouskuvat äänet himmentävät tunnelmaa.
Pah, sanon minä. En katso. Tai no, jos vähän. Toisaalta, näkee sen tuloksen sitten aamullakin. Sitten voi sanoa rinta kaarella, lopputuloksesta riippumatta sen kuuluisan kolmesanaisen lauseen: Mitä minä sanoin.
Heli Mustonen
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Kolme kohtaamista Kirsin kanssa – sohvalta kirkon penkkiin
KOLUMNI | Kirsi Kunnas syntyi 100 vuotta sitten. Mitä jos juhlisimme lauantaina lukemalla kaikki ääneen hänen runojaan?
Älä korva pieni kuule mitä vain – puhutaanpa taas barokkimusiikista
KOLUMNI | Kun pitkin syksyä mediassa, kouluissa ja kodeissa melskattiin ”barokkimusiikin kieltämisestä”, kuinkahan moni tarkkaan ottaen edes tiesi, mistä puhui?
Kuunnelmia kansalle, tai unohdetun taidelajin ylistys
RADIO | Alkutalven ajanvietteeksi voi suositella sukellusta radiokuunnelmien ihmeelliseen maailmaan. Yle Areenan mahdollistama intensiiviperehdytys herättää ajatuksia tästä ylenkatsotusta taiteenlajista.
Miksi miehet eivät vaivaudu kirjoittamaan lapsille ja nuorille – vai eivätkö he enää osaa?
KOLUMNI | Lasten ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-ehdokkaat ovat järjestään naisia. Viimeisin miesvoittaja on vuodelta 2008, Matti Kuusela muistuttaa.