Saamelaismuseo Siida on ehdolla Vuoden museoksi ja Vuoden eurooppalaiseksi museoksi – uudistettu näyttely on vaikuttava

Jouni S. Laiti: Pohjoisen haravoitu metsä. Taustakuva Lada Suomenrinne. Kuva: Pasi Nivasalo

Minnamaria Koskela, teksti

* *

”Entisaikain saamelaisten elämänmuodosta on sanottu, että he eivät jättäneet jälkiä. Jättivät kyllä, mutta ne jäljet ovat jälkeläisten ihon alla. Keho muistaa asioita, joita järki ei muista.”

Näihin runoilija, kirjailija ja saamelaisaktivisti Jalvvi Niillas Holmbergin ajatuksiin, jotka on kirjoitettu näyttelysalin seinälle, tiivistyy paljon Saamelaismuseo ja Ylä-lapin luontokeskus Siidan uudesta päänäyttelystä, joka avattiin kesällä 2022.

Muistaminen on yksi näyttelyn keskeisistä teemoista. Valtaväestö tuntee Niillas Holmbergin parhaiten tämän palkitusta romaanista Halla Helle (2021), jossa hän kuvaa nykypäivän saamelaisuutta, saamelaisten luontosuhdetta ja saamelaisten ja valtaväestön välisiä suhteita.

Näyttelyn nimi on Enâmeh láá mii párnááh – Nämä maat ovat lapsiamme. Se perustuu inarinsaamelaisen runoilija Matti Morottajan runoon. Nimi kuvastaa hyvin näyttelyn toista tärkeää teemaa, maan ja ihmisen välistä yhteenkuuluvuutta, joka on saamelaisuudessa keskeistä.

”Mehän pistettiin se ihan uusiksi!”

Vuonna 1998 avatussa Siidassa toimii kaksi organisaatiota, Saamelaismuseo ja Ylä-Lapin luontokeskus, joilla on yksi yhteinen päänäyttely ja vaihtuvia näyttelyitä. Päänäyttely koostuu kahdesta osasta, kulttuuriosiosta ja luonto-osiosta. Päänäyttelyn uudistaminen liittyy museon laajennukseen ja uudistamiseen, joka valmistui kesällä 2022.

Näyttelyuudistuksen taustalla on Siidan ja Suomen Kansallismuseon monivuotinen repatriaatio-hanke. Repatriaatiossa valtiot palauttavat alkuperäiskansoilta hankkimaansa kulttuuriperintöä, joka voi olla aineellista tai aineetonta. Vuonna 2021 Kansallismuseo palautti saamelaisille 2200 esineen saamelaiskokoelman. Repatriaatio jatkuu edelleen, yhtenä tuoreimpana esimerkkinä on Pohjois-Pohjanmaan museo, joka palautti alkuvuodesta 2024 kokoelman, johon kuului 400 saamelaisesinettä.

Enâmeh láá mii párnááh – Nämä maat ovat lapsiamme edustaa uudenlaista näkemystä saamelaisuutta esittelevästä museosta. Siidan edellinen näyttely oli lähtökohdiltaan kansatieteellinen. Uuden näyttelyn käsikirjoittajana toimineen emeritusprofessori Veli-Pekka Lehtolan mukaan edellisen näyttelyn ote oli luokitteleva ja siinä esiteltiin eroavuuksia, kuten eri alueiden saamenpukuja ja elinkeinoja.

– Se edusti sellaista 1900-luvun yleissaamelaisuutta, josta inarinsaamelaiset ja kolttasaamelaiset oli häivytetty kokonaan pois. Se oli kuitenkin hyvin suosittu ja siitä tuli tapa, ”ainoa oikea”, jolla saamelaisuutta sitten esiteltiin muuallakin.

– Kansallismuseostakin sanottiin, että älkää uudistako sitä näyttelyä liikaa, kun se on niin hieno. No mehän pistettiin se ihan uusiksi, Lehtola tokaisee naurahtaen.

Tässä onnistuttiin hienosti ja se on huomattu muuallakin. Saamelaismuseo ja Ylä-Lapin luontokeskus Siida on parhaillaan ehdolla kotimaisessa Vuoden museo -kilpailussa. Saamelaismuseo Siida on puolestaan ehdolla Vuoden eurooppalainen museo -palkinnon saajaksi. Molemmat ratkeavat keväällä.

Luonto ja pohjoisen elinkeinot ovat vahvasti läsnä näyttelyssä. Kuva: Minnamaria Koskela

* *

Kulttuuri ei ole valmista, vaan sitä luodaan koko ajan

Saamelaisuuden tutkiminen kehittyi nopeasti 2000-luvulla. Vuonna 2001 muun muassa perustettiin saamelaiskulttuurin tutkimuskeskus Giellagas Oulun yliopiston yhteyteen.

Myös museomaailmassa tapahtui muutoksia, ja vähitellen ymmärrys alkuperäiskansojen ja museoinstituution erilaisista arvoista ja lähtökohdista syveni.

– Kuten Áile Aikio sanoo tuoreessa väitöskirjassaan, ei ole olemassa jotain valmista saamelaista kulttuuriperintöä tuolla jossain, jota kohti menemme ja jota voimme esitellä museossa. Kulttuuri on jotain, jota me luomme koko ajan, Lehtola pohtii.

Uudessa näyttelyssä on suomen, ruotsin ja englannin ohella käytössä kolme saamen kieltä: pohjoissaame, inarinsaame ja kolttasaame. Myös tapa, jolla esinekulttuuria tai ilmiöitä esitellään, poikkeaa totutusta:

– Monesti ajatellaan, että koltansaameksi voi selostaa vain koltansaamelaisia asioita. Tässä näyttelyssä rikoimme rajoja tietoisesti. Sama juttu esinekulttuurissa, emme halunneet esitellä eri saamelaisryhmien esineitä, vaan tuoda esiin sen, että kyseessä on eri ryhmien erilaisia ratkaisuja samaan tarpeeseen, Lehtola valottaa.

Saamelainen kertomus saamelaisuudesta

Menneisyys on saamelaisuudessa läsnä muun muassa saamenkäsitöissä eli duodjissa ja taiteen eri muodoissa. Näyttelyssä tutkittu tieto yhdistyy saamelaiseen perinnetietoon eli árbediehtuun duodjiin sekä taiteen eri lajeihin, Saamelaismuseo Siidan museonjohtaja Taina Pieski kertoo.

– Näyttely on ensi sijassa tehty Saamen kansalle. Niillä sisällöillä, sillä kielellä ja niillä tavoilla, jotka me itse katsomme parhaaksi.

Näyttelyuudistuksessa saamelaista esittämistapaa kehitettiin työskentelemällä työryhmissä ja työpajoissa eri museoiden, taiteilijoiden, käsityöläisten, tutkijoiden ja kuraattorien kanssa. Toisin kuin yleensä tämän näyttelyn sisältöjen suunnitteluun ja toteuttamiseen otettiin mukaan taiteilijoita. Suurin osa heistä on saamelaisia.

– On tärkeää, että saamelaiskulttuurista kertovat näyttelyt käsikirjoitetaan ja tehdään saamelaisten itsensä toimesta. Näin päätösvalta ja muotokieli ovat saamelaisten omissa käsissä, Pieski kertoo.

– Tästä toimintatavasta pidämme tiukasti kiinni. Näin me voimme toiminnallamme tukea saamelaisten kulttuuri-itsehallintoa ja vahvistaa sitä, että meillä on esillä saamelaisten tekemään tiedettä, taidetta ja duodjia, painottaa hän.

Näyttelysali toimii myös esteettömänä luontokokemuksena. Kuva: Minnamaria Koskela

Lehtolan mukaan on tärkeää, että näyttelyn suunnittelu tapahtui yhteisön sisällä.

– Näin me saamelaiset pääsemme vaikuttamaan siihen kuvaan, mikä meistä luodaan. Työryhmän iskulauseena oli, että Siida haluaa luoda saamelaisen kertomuksen saamelaisuudesta.

– Olimme varmoja siitä, että jos kerromme tarinan tarpeeksi hyvin, myös vierailijat ymmärtävät sen kulttuuritaustasta riippumatta, Lehtola sanoo.

Viime vuonna näyttelyn näki 68 000 kävijää

Näin todellakin on käynyt, sillä näyttelyssä on tähän mennessä vieraillut jo yli 113 000 kävijää. Pelkästään viime vuonna sen näki yli 68 000 vierasta. Heistä 40 prosenttia on ulkomaalaisia matkailijoita. Se on valtava määrä pienessä Inarin kylässä, jossa vakituisia asukkaita on noin 780. Siidasta onkin tullut yksi Saamenmaan ja Ylä-Lapin tärkeimmistä matkailukohteista.

– On ollut mahtavaa huomata, miten hyvin se puree valtaväestöön ja ihmisiin ympäri maailmaa. Näyttelystä välittyy kokemus, että tämä on tehty alkuperäiskansan omilla ehdoilla. Varmaan se on se aitous, joka puhuttelee ihmisiä, Pieski pohtii.

Näyttelyssä vahvasti esiin tuleva asia on menneisyys ja muistaminen. Suuren salin kertomus saamelaisista rakentuu muistamisen ympärille.

– Pohdimme sitä, miten menneisyys elää saamelaisten arjessa ja ympäristössä. Otimme kerrontaan avuksi taiteen, sillä taide pystyy paremmin tuomaan esiin merkityksiä ja arvoja kuin teksti, Lehtola kertoo.

Saamelaisessa ajattelussa käsityötä ja nykytaidetta yhdistetään luontevasti toisiinsa, Pieski valottaa.

– Se on tyypillistä monelle muullekin alkuperäiskansakulttuurille.

Marja Helanderin ja Mauri Lähdesmäen videoinstallaatio näkyy tv-ruuduilta. Katossa Outi Pieskin Maa värejä virtaa -teos. Kuva: Minnamaria Koskela

* *

Luonto vahvasti läsnä näyttelysalissa

Holmbergin ja Morottajan ohella mukana ovat muun muassa valokuvataiteilijat Marja Helander ja Lada Suomenrinne, duojárit Elle Valkeapää ja Jouni S. Laiti, graafinen suunnittelija Essi Ranttila, muusikot Wimme, Hilda Länsman ja Heidi Gauriloff, räppärit Ailu Valle sekä Mikkal Morottaja (Amoc). Näyttelyn taiteellisena johtajana toimi kuvataiteilija Outi Pieski.

Pienessä salissa on kiteytettynä edellinen, vuonna 1998 avattu perusnäyttely. Sen ote on perinteinen, kansatieteelliseen esitystapaan perustuva. Tilan herättää henkiin laavu, jonka kattoon heijastuu Vallen ja kumppaneiden hieno menneiden sukupolvien tuntoja kuvaava musiikkivideo. Sen edessä loimuaa sähkönuotio, joka on toteutettu aidontuntuisesti.

Suuri sali on pientä elämyksellisempi ja kokonaisvaltaisempi. Valtavankokoiset, seiniä kiertävät luontokuvat tuovat pohjoisen luonnon osaksi sisätilaa. Hienot kuvat ovat Pasi Nivasalon, Martti Rikkosen ja Pertti Turusen ottamia. Näyttelyä voikin suositella liikuntaesteisille ja perheille, jossa on pieniä lapsia myös esteettömän luontoelämyksen näkökulmasta.

Anni Rapinojan Ruijanpolku-teos. Kuva: Minnamaria Koskela

Tunnelmaa vahvistaa kuvataiteilija Anni Rapinojan Ruijanpolku-teos. Se on tehty luonnonmateriaaleista ja upotettu lattiarakenteisiin lasin alle niin, että vieraat voivat kävellä lasin päällä ja tutkia teoksen esittämää maanpinnan kasvustoa.

Myös Kaija Kiurun mukuramännystä ja pahkoista tehty Piilosilla-teos, jossa linnut istuskelevat oksilla pahkojen suojissa, tuo metsän tunnelmaa näyttelysaliin.

Näyttelysalin ylle kaartuu Outi Pieskin Eana njuorgu ivnniid, Maa värejä virtaa -teos, jonka värikkäät hapsut eli riessamat tuovat mieleen saamenpuvun silkkihuivin ja revontulet.

Outi Pieskin teos Maa värejä kantaa tuo mieleen revontulet. Kuva: Minnamaria Koskela

Salin keskelle ympyrän muotoon on asetettu tv-ruutuja, joissa pyörii nonstoppina Helanderin ja Mauri Lähdesmäen upea Áiggit, Läpi aikojen -videoinstallaatio, joka kuvaa saamelaiskulttuurin muutosta saamenpukujen välityksellä. Videolle on kuvattu saamelaisyhteisön arkea ja juhlaa, ja kulttuuri näyttäytyy aktiivisena ja elinvoimaisena. Usein videoiden äärelle jää ihmisiä pitkäksi aikaa istumaan ja katsomaan teosta.

– Se on sellainen katseenvangitsija, tuo mieleen nuotiopiirin. Itsekin jään siihen monesti istumaan, Lehtola kuvailee.

Suurin osa videon ihmisistä ovat tavallisia saamelaisia, eivätkä he ole tottuneet olemaan kuvattavina. Helander on onnistunut luomaan hyvän ja turvallisen ilmapiirin, joka välittyy katsojalle:

– Kun miettii perinteisiä kansatieteellisiä kuvia, joita saamelaisista on anonyymeina vuosisatojen aikana kuvattu, niin nämä ovat hyvin erilaisia, ihmiset ovat näissä auki ja läsnä, kontaktissa kuvaajan kanssa, Pieski kuvailee.

Marja Helanderin ja Mauri Lähdesmäen videoinstallaatio esittelee saamenpuvun historiaa: Kuva Minnamaria Koskela

* *

Porojen lypsämisestä tuulivoiman lypsämiseen

Kyseessä on hyvin monikerroksinen ja -tasoinen näyttely, joka on tietoisesti tehty niin, että saamelainen huomaa eri asioita kuin kulttuurin ulkopuolelta tuleva. Laitin teokset Pohjoisen haravoitu metsä ja Rástegáisá: vaatimien suojelija ovat hyvinä esimerkkeinä tästä.

– Laitin teokset osuvat ajan hermoon. Ne kertovat niistä kipupisteistä, joissa saamelaiset tänä päivänä ovat esimerkiksi liittyen teolliseen maankäyttöön, Pieski kertoo.

Pohjoisen haravoitu metsä kuvastaa metsän käsittelyä männyn pohjoisrajalla. Se näyttää, että samat säännöt koskevat sekä Turun että Inarin metsänhoitoa, vaikka Inarissa puu kasvaa kymmeniä kertaa hitaammin. Rástegáisá: vaatimien suojelija -teoksessa minikokoinen tuulivoimala on sijoitettu naappuun, joka on puinen porojen lypsyastia. Rástegáisá on Norjan puolella sijaitseva korkea tunturi, joka näkyy Suomen puolelle. Kyseessä on porojen perinteinen laiduntamisalue, jonne suomalainen energiayhtiö ST 1 kaavailee tuulivoimapuistoa.

– Samalla alueella on aikoinaan lypsetty poroja ja nyt siltä samalta alueelta haluttaisiin tehdä tuulivoimaa, Laiti kertoo.

– Se on koko ajan se ihmisen tarve, joka jyllää. Miksi vain ihmisen tarpeet pitää ottaa huomioon, miksi ei luonnon? Onhan siellä Rástegáisán alueella poroja, riekkoja, naaleja ja kettuja, pienempiä eläimiä ja kasveja.

Jouni S. Laiti, Rástegáisá: vaatimien suojelija. Taustakuva Pekka Sammallahti. Kuva: Pasi Nivasalo

Kysymys on hyvä ja sitä on jokaisen syytä miettiä. Jäämerenradan ja Rástegáisán-tuulipuiston kaltaiset hankkeet, jotka saattavat alun perin vaikuttaa moderneilta ja tuiki tarpeellisilta, tulevat nyt nähdyksi uudella tapaa. Kuten hienot näyttelyt yleensä, myös tämä jättää jäljen kävijään.

Siida on talvikaudella avoinna ma–la klo 10–17. Jouni S. Laitin teoksia on esillä Rovaniemen taidemuseon Jouni S. Laiti feat. Kirsi Máret Paltto – Bassi muoraid vuovdi / Pyhien puiden metsä -näyttelyssä 1.3.2024–11.6.2024 sekä Kiasman Kuin kotonaan -kokoelmanäyttelyssä 12.1.2024–12.1.2025.

Journalistisen kulttuurin edistämissäätiö Jokes on tukenut kirjottajan työskentelyä.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua