Tapio Parkkisen isoäiti Eeva Sofia pelastui viime hetkellä kansalaissodan teloituksista. Isoisä, sotilas Paul Karakulka, ei koskaan enää päässyt Suomeen.

Anne Välinoro, teksti ja kuvat

Vihreä. Limetinvihreä, sammaleenvihreä, kuusenvihreä, turkoosinvihreä, koivunvihreä.

Tapio Parkkisen tauluissa on kumma imu. Ravintola Henrik’sissä Tampereella on nyt esillä teatterimiehen maalauksia, joiden värit ovat kuin päiväkotilapsia: niillä on ilmiselvästi kivaa keskenään, vaikkei niiden muodostama sekakuoro soi ensi kuulemalta yhteen.

Kun Parkkinen kohtasi Kitusuon Sofia -oopperaa vuonna 2017 tehtäessä työryhmää tataarimusiikkiin perehdyttämässä olleen Hamide Caydamin, hänelle aukeni moni asia.

– Hamiden kanssa käytyjen keskustelujen jälkeen tajusin miksi maalaan niin kuin nyt ja aina olen maalannut, Parkkinen, 76, kertoo.

Hamide näytti Parkkiselle tataaritaiteilijoiden kirjoja, joissa isot ja värikkäät kuvat kertoivat tataarien elämästä vuosisatojen ajoilta. Isoisän hahmo nousi esiin kirkkaampana.

Kuka olet, Paul Karakulka

Ja nyt nousevat ihokarvat pystyyn, sillä Tapio Parkkisen äidinpuolen isoisä, jota hän ei ole koskaan nähnyt, on tataari Paul Karakulka. Karakulka oli Venäjän armeijan sotilas suomalaisessa sisällissodassa 1918.

Tapio ja Seppo Parkkisen äiti syntyi Paulin ja Eeva Sofian rakkaudesta. Ja juuri se tarina on kerrottu sydämeenkäyvästi Mäntän jäähallissa nähdyssä Kitusuon Sofia -oopperassa.

Taiteilija Tapio Parkkisen sivellintä ohjaa selvästi perimä Volgan mutkasta.

Sotilas haavoittuu

Mennään hetkeksi koillis-Hämeeseen sadan vuoden taakse nähdäksemme, kuinka kaikki kävikään.

Eeva Sofia ja Paul rakastuvat Vilppulan tienoilla 1918, rintaman siirtyillessä ja nuorten sitä ihmetellessä. Eeva Sofia on monen muun ajattelevan vilppulalaisen tavoin kiinnittynyt työväenliikkeeseen. Venäläinen sotilas on oppinut myös jonkin verran Suomea.

Paul kuitenkin haavoittuu Vilppulan sillalla, sillä suurta rakkautta ei ole ilman uhria. Hän joutuu Tampereelle sairaalaan.

Eeva Sofia aavistelee jotakin sisimmässään, kun hän polkaisee sata kilometriä yhtenä kesäisenä päivänä katsomaan rakastaan Tampereelle. Hänessä kasvaa uusi elämä.

Paul pyytää antamaan tulevalle lapselle nimen isoäitinsä mukaan. Lapsi syntyy 17.12.1918 naiselle, jonka ei pitäisi olla enää elossa.

Kaunottaren kohtalo

Kitusuon Sofiaa syytetään pian pyöräreissun jälkeen vehkeilystä venäläisten kanssa. Hän joutuu montun reunalle.

Ennen kuin teloitusryhmä ehtii nostaa aseensa, valkoinen upseeri kohottaa kätensä.

Ja nyt draama saa ikimuistoisen käänteensä:

– Oletko sinä Kitusuon Sofia? kysyy upseeri.

– Noin kaunista naista minä en ammu, päättää mies.

Sofia nousee kuopasta ja kuulee juostessaan korvissaan laukausten äänet, tovereihin osuvat.

Lapsi syntyy ja saa nimekseen Olga Maria, Paulin isoäidin mukaan. Tässä vaiheessa Paul Karakulka on jo palannut Volgan mutkaan eikä hän pääse palaamaan Suomeen.

Eeva Sofia avioituu pian tämän jälkeen naapurin nuorukaisen kanssa ja perheeseen syntyy pari muutakin lasta. Tytär Olga Nieminen avioituu aikanaan asentaja Valte Parkkisen kanssa.

Olgasta on tärkeää kertoa pojilleen Tapiolle ja Sepolle, miten hänen oma äitinsä jäi henkiin. Tapion mieleen piirtyvät sanat liian kauniista ammuttavasta.

Teatteri antaa aiheet

Tapio Parkkinen on maalannut koko ikänsä. Nuorena hän kävi piirustusopinnot Kansanvalistusseuran kirjeopistossa.

Teatteri vei mennessään 1960-luvulla ja dramaturgi-ohjaaja hyödynsi kuvataiteellista lahjakkuuttaan käsiohjelmien, lavastusten ja julisteiden suunnittelijana.

Tapio Parkkisen maalauksissa on riemua, ihmisillä on vähintään kahvikestit meneillään.

Parkkisen tyyliä voi pitää tätä nykyä naivistisena. Maalauksille käy pohjustetun kankaan lisäksi pohjaksi vanerinpala tai kappale ovea. Pohjustetun pinnan Parkkinen päällystää vielä vaikkapa siivousliinalla, jonka karhea pinta luo herkän ja joskus karhean pohjan.

Väreistä syntyy paras sekoitus öljyväristä ja akryylimaalista.

Henrik’sissä esillä on parikymmentä maalausta, joissa hassuilla pikkuihmisillä menee lujaa. Tuossa on meneillään kahvikestit tikkaiden korkeuksissa, tuossa eletään arkea kaappimaisessa kerrostalossa.

Punatukkainen nainen laskettelee koskea veneen perätuhdolla, pääskyset ja kyyhkyset risteilevät häikäisevän sinisellä taivaalla, ihmiset ovat kerääntyneet rinteelle omine tuoleineen.

Tapio Parkkinen huomasi maalauksissaan sukulaisuutta tataaritaiteilijoiden maailmaan.

Pispalamaisella harjulla riemunkirjavat talot kaatuilevat toistensa niskaan. Elämä virtaa puiden soluissa.

Henrik’sissä on maalausten lisäksi potretteja tamperelaisista näyttelijöistä. Parkkinen on jo muutaman vuoden ajan hämmästyttänyt Facebook-kavereitaan muotokuvilla, joissa Esko Roine, Miia Selin, Petra Karjalainen, Risto Korhonen, Tom Lindholm ja moni muu lavakasvo saavat uudet roolit ja muuntuneen olemuksen.

Tuhatkasvoinen T. Lindholm

Katsotaanpa tarkemmin nyt näyttelyssäkin olevaa Tuhatkasvoinen T. Lindholm -teosta. Siinä Tom on kolmessa kuvassa, kussakin hiukan eri ajalta ja tyylikaudelta. Tuossa otsatukka on sileästi sivulle kammattuna ja mies on kuin Gogolin Päällystakin surullinen puhtaaksikirjoittaja.

Tässä taas poskipartainen venäläinen virkamies katsoo yllättävän lempeästi alamaista. Ja vielä on punapartainen Tom, kovin kapeakasvoinen ja aneemisen oloinen edellisiin verrattuna.

Tuhatkasvoinen Tom Lindholm löytää itsestään eri puolia.

Parkkinen innostui potrettien muokkaamisesta, kun tutut valokuvaajat Juhani Riekkola ja Harri Hinkka antoivat luvan kuviensa käyttöön.

– Esko ”Antero” Roineen naama käy kaikkiin samoin kuin Risto Korhosen. Kunnon ”pottunokka” ja ilmeikäs katse on tärkeä, Parkkinen sanoo.

Liian klassiset piirteet eivät kumma kyllä taivu kuvaan.

Parkkinen valitsee mielellään kasvot, joissa on karaktääriä, suuri nenä, huomattava suu ja silmissä muotoa. Siksi Esko Roine on niin herkullinen muokattava.

Maailma on nykyisin täynnä kuvankäsittelyohjelmia. Japanilaiset ovat varsinkin taitavia niitä rakentamaan.

– Pinterest on ehdottomasti paras paikka löytää ideoita, menetelmiä ja ystäviä, jotka ajattelevat kuvan tekemisestä samalla tavalla.

– Tärkeintä kuitenkin on lopputyö. Kun on saanut kuvan jollakin konstilla maalauskankaalle, paperille, puulevylle tai fanerille, alkaa tärkein vaihe.

– Nyt vasta kuvasta syntyy jotain tärkeää, jos syntyy koskaan, Parkkinen miettii.

Pensselillä, värikynillä ja lakalla hiomalla ja kokeilemalla kuvat lopulta pääsevät maaliinsa. Se on hauskaa, virkistävää ja välillä hiukan ”taidettakin” , mutta aina hyvin terapeuttista, Parkkinen sanoo.

– Lopputulos on kuitenkin aina uskomattoman kiinnostava, taiteilija miettii.

Innostumme pohtimaan, miten Parkkisen menetelmä voisi auttaa näyttelijöitä ja maskeeraajia roolihahmojen löytämisessä ja muokkaamisessa.

Entä jos Tom Lindholm näyttelisikin jonakin päivänä salissa, jonka seinät ovat hänestä tehtyjen kymmenien, hiukan toisistaan poikkeavien potrettien peitossa? Siinä saattaisi Gogolkin käännähtää haudassaan.

Tapio Parkkisen maalauksia Ravintola Henrik’sissä (Satamakatu 7, Tampere) 21.3.2020 asti.