Jaakko Mattila teos vuodelta 2020 on nimeltään Infektio. Ei liene sattumaa.
KUVATAIDE | ”Kun katsoo kaupunkia kukkivien kasvien yli tai omaa elämäänsä elävien suolavesilinssien läpi korkeuksista, tuntuu, ettei Finlayson Art Area todellakaan lopu eikä ympäröivä maailma ala missään.”
Eli Harju, teksti ja kuvat
Finlayson Art Area on pysäyttämätön. Tapahtuman johtajan Pertti Ketosen sanoin: se ei kysy ihmisiltä, haluavatko he tulla taidenäyttelyyn – astuessaan Finlaysonin alueelle on jo mukana.
Oikeastaan aina ei tarvitse lähteä niinkään kauas, koska suosituimmat teokset löytävät tiensä somen uutisvirtaan yleensä monta kertaa kesän mittaan. Ainakin itse olen päässyt katsomaan uudistetut katumaalaukset jo monen tuttavan Instagramin kautta.
Finlaysonin sisäpihalla aaltoilevat tuttuun tapaan raikkaat katumaalaukset.
Niinpä taattu kesäkohde avautui tänäkin vuonna kaiken keskellä – ja tavallaan ympärillä, koska alueella sijaitsee myös yksi koronanäytteenottopaikka.
Vaikka tapahtuman avaaminen lykkääntyi paljon aiottua myöhemmäksi ja osa näyttelyistä jouduttiin siirtämään ensi vuodelle, Finlayson Art Arealta ei voisi paljon enempää pyytää, ja yleisökin on löytänyt paikalle välillä ruuhkaksi asti. Paras hetki tunnelmoida vanhalla tehdasalueella pursuilevaa taidetta saattaakin olla heti aamupäivästä, jolloin siellä on vielä tilaa.
Kaarina Kaikkosen pidetty Varjo-installaatio on palannut Satakunnankadun ylle.
Uusia vanhoja tuttuja
Finlayson Art Areasta on suhteellisen lyhyessä ajassa tullut tuttu ja luotettava osa Tampereen kesää. Eikös tämä oikeasti olekin ollut 200-vuotiaalla tehdasalueella jo paljon kauemmin kuin vuodesta 2015?
Tehdasalueen juhlavuoden kunniaksi Satakunnankadun yllä lepattaa ensimmäisessäkin FAA-tapahtumassa nähty Varjo-installaatio. Pikkutakkien marssi on kuvakulmasta ja säästä riippuen joko hilpeä tai uhkaava näky. Jostain maagisesta syystä Finlaysonin alueella kuitenkin tuntuu olevan aina hyvä sää, joten enimmäkseen installaatio tuntuu ystävälliseltä.
Petri Eskelisen vesilinssit näyttävät tutun kaupungin hieman erilaisesta vinkkelistä.
Tämän vuoden katumaalaukset ovat entistäkin värikkäämpiä, ja niihin on uusien kuvioiden lisäksi päivitetty Väinö Linnan 100-vuotisjuhlavuoden kunniaksi otteita tämän teksteistä. Paikka paikoin tekstivalinnoissa on tulkittavissa myös hienovaraista huumoria – tai ehkä ei ihan niin hienovaraistakaan.
Myös nimensä mukaisella paikalla korkeuksissa kaupungin yllä sijaitseva Café Katto on uusi piirre alueessa. Kahvilan löytämiseen ehtii alueella vietetyn päivän aikana sekä kysyä että antaa neuvoja, mutta se on sen arvoista. Kahvilan terassia nimittäin ympäröivät Anni Rapinojan installaatiot Vihreä ja Elämänkehä, ja siellä pääsee maiseman lisäksi ihastelemaan kahta Petri Eskelisen neljästä linssiteoksesta. Kahta muuta niistä ei näekään, ellei uskaltaudu mukaan turvavaljaissa kuljettavalle kattokierrokselle.
Kun katsoo kaupunkia kukkivien kasvien yli tai omaa elämäänsä elävien suolavesilinssien läpi korkeuksista, tuntuu, ettei Finlayson Art Area todellakaan lopu eikä ympäröivä maailma ala missään. Lisäksi kahvilassa on aivan hillittömän ystävällinen palvelu.
Tehdasalue pitäköön loput salaisuuksistaan – tämä osa kattoa riittää minulle aivan hyvin.
Perhonen tutustuu Anni Rapinojan teokseen.
Uudempi tuttavuus on myös työryhmä Anniina Puiras & Elina Puiras & Maarit Mäkinen. Puuvillasalin suuren yhteisnäyttelyn taulut maalannut Anniina Puiras valmistui Tampereen ammattikorkeakoulusta vuosi sitten, äänimaailman tehnyt Elina Puiras valmistuu piakkoin. Sisarusten ja serkun muodostaman ryhmän näyttely yhdistää sekatekniikkamaalauksia äänimaailmaan ja ääneen luettuun tarinaan.
Pastellivoittoiset maalaukset nousevat hätkähdyttävästi esiin pimeässä näyttelytilassa. Multimediasatu, kuten Markus Kajo aikoinaan vastaavaa luonnehti!
Anniina Puiraksen ihmisenjälkeisen maailman eläimet ovat levollista nähtävää.
Historiallista ja luonnonkaunista
Finlayson Art Area ei ainoastaan luo uutta historiaa, vaan elävöittää vanhaa. Välillä historian sanoittaminen toki saa hiukan villejäkin muotoja, kuten Jyrki Vainosen Sanalankoja-sarjaan kuuluvassa teoksessa erikoisesta, ei minnekään johtavasta ovesta. Toisaalta miksipä tehdasalueelle ei vähintään yksi kummitustarina mahtuisi!
Vaikka teokset käsittelevät usein vakavia ja surullisia aiheita, menetyksiä, luonnon tuhoutumista ja ihmislajin katoamista, kaikki on ensimmäiseksi ja viimeiseksi kaunista. Värit ovat kirkkaita, aiheet sykähdyttäviä.
Yksityiskohta Anniina Puiraksen teoksesta Sen pituinen se, 2020.
Samaahan moni voisi väittää tapahtuman tämän vuoden teemana olevasta luonnostakin: se on usein kaunis silloinkin, kun on julma. Usein ajatellaan, että luonto on välinpitämätön ihmisten ajatuksille ja ihmismaailman tapahtumille, koska on aina yhtä kaunis. Aivan tottahan se ei toki ole, mitä moni teos kommentoikin.
Finlayson Art Arealle ei tänäkään vuonna harmita joutua aikomattaan, kävipä se sitten somen kautta tai fyysisesti, joskin jälkimmäisestä vaihtoehdosta saa taatusti jalkansa kipeiksi. Näkökulmia menneeseen ja nykyiseen on nimittäin enemmän, kuin päivässä ehtii fiilistellä.
Tiina Kivinen: Afroditen lintu, 2020.
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Eija-Liisa Ahtila etsii ekologista dialogia kaikkien lajien kanssa: ”Metsään tutustuu, kun sitä tunnustelee kaikilla aisteilla”
KUVATAIDE | Serlachius Kartanolla avautui yleisölle 8-kanavainen, vaihtelevien kuvakokojen myötä etenevä, 50-minuuttinen liikkuvan kuvan teos Heijastus metsästä.
Vireä kuvataide uhkaa kadota Etelä-Karjalasta – Lappeenrannan kulttuurin ”unelmavuosi” päättyy ikävissä tunnelmissa
KUVATAIDE | Pääkaupunkiseudun kohonneet näyttelykustannukset houkuttelevat taiteilijoita pitämään näyttelyitä muualla Suomessa, kuten esimerkiksi Lappeenrannassa, vaikka ostajia on vähemmän.
