Kuva: David Konečný
ESSEE | Pavol Rankov kertoo Euroopan Unionin kirjallisuuspalkinnon saaneessa Stalo sa prvého septembra -läpimurtoromaanissaan Euroopasta sekä ihmisistä sodan kurimuksessa ja sortohallintojen ikeen alla.
”Kirjan nelikon eurooppalaisuus on sitä sanan parhaassa merkityksessä. Se on suvaitsevaisuutta ja erilaisuuden ymmärtämistä, avoimuutta, toisen kuuntelemista ja auttamista, yhteisiä muistoja ja rohkeutta – arkielämän pieniä sankaritekoja.”
Vanha tarina kertoo miehestä, joka asui Keski-Euroopassa, kaupungissa, joka nykyisin saattaisi sijaita vaikkapa Puolan, Slovakian ja Unkarin rajamailla. Hän ei eläissään muuttanut mihinkään, mutta silti hän oli elämänsä aikana viiden maan kansalainen. Valtioiden rajat muuttuivat, hallinnot vaihtuivat, rahayksiköt vaihtuivat. Mutta jos onnisti, sai asua omilla asuinsijoillaan ja puhua omaa kieltään.
Näin ei valitettavasti aina tapahtunut. Miljoonat ihmiset joutuivat muuttamaan pakolaisina tai pakotettuina.
Keskinen Eurooppa: nykyinen Tsekinmaa, Slovakia, Itävalta, Unkari, Puola ja oikeastaan koko Tonavan juoksu Mustallemerelle on Eurooppaa, jossa ihmisten on aina pitänyt tottua rajojen ja hallitsijoiden muutoksiin. Se on edelleenkin sitä Eurooppaa, jonka maantieteellis-kansallisuuspoliittiset mannerlaatat eivät ole täysin jäähtyneet; Unkari tästä esimerkkinä.
Unohdetun Euroopan kronikka
Slovakialainen kirjailija Pavol Rankov (s. 1964) kertoo romaanissaan Stalo sa prvého septembra (alebo inokedy) – suomeksi ”Tapahtui syyskuun 1. päivänä tai johonkin muuhun aikaan” – tästä Euroopasta sekä ihmisistä sodan kurimuksessa ja sortohallintojen ikeen alla. Teosta voidaan pitää kirjailijan läpimurtona, ei vähiten sen takia, että se voitti Euroopan Unionin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2009. Palkinnon keskeisenä tarkoituksena on antaa näkyvyyttä lupaaville eurooppalaisille kirjailijakyvykkyyksille.
Harmi, että käännös suomeksi viipyy edelleen. Luin kirjan ranskankielisenä käännöksenä (C’est arrivé un premier septembre, kääntäjä Michel Chasteau, julkaisija Gaïa). Lukukokemuksena kirja on hieno, ajankohtainen, nostalginen, syvällisesti inhimillinen, murheellinen, hellyttävä, lohduttava; eurooppalainen, sanan syvällisessä merkityksessä. Kirja laittoi uudelleen pohtimaan Euroopan, erityisesti keskisen Euroopan historiaa ja niitä siltoja, joita pitkin yhteisöjen kollektiivinen muisti, yksilöiden muistot ja niistä kertyvä inhimillinen pääoma siirtyvät eteenpäin sukupolvesta toiseen, vaikuttavat ja jatkavat olemassaoloaan.
Kirjan kehyskertomuksena on neljän nuoren selviytymistarina vuodesta 1938 vuoteen 1968 maassa, jonka nimi, rajat ja yhteiskuntamuoto muuttuvat historian ja politiikan pyörteissä; maassa, joka on aina ollut Euroopan sotatantereita. Kaupungin nimi on Levice, unkariksi Léva, saksaksi Lewenz. Se sijaitsee nykyisessä Slovakiassa. Itävalta-Unkarin aikoina kaupunki oli kuulunut Unkariin. Vuonna 1938 leviceläiset elivät Tšekkoslovakiassa. Asukkaat olivat slovakkeja, tšekkejä, unkarilaisia, saksalaisia, juutalaisia, romaneja, bulgarialaisiakin. He olivat demokraatteja, liberaaleja, konservatiiveja, sosialisteja, monarkisteja, nationalisteja, kommunisteja, fasisteja; ”Ainoastaan anarkisti Varga oli Espanjassa”.
Ollaan vanhan Habsburg-dynastian mailla, siinä Euroopassa, jota halkovat ensimmäisen maailmansodan jälkeiset osin varsin sattumanvaraiset rajat. Suuret mullistukset ovat tuloillaan, Itävalta on jo liitetty Saksaan ja Tšekkoslovakian uhraamiseen päätynyt Münchenin konferenssi pidetään syyskuussa 1938.
Peter, Jan, ja Gabriel, syntyperältään unkarilainen, tšekki ja slovakianjuutalainen, ovat kolme teiniä, jotka ovat rakastuneet luokkatoveriinsa Mariaan. Pojat sopivat syyskuun 1. päivänä 1938 kaupungin uima-altaalla uintikilpailusta, jonka voittaja saa oikeuden valloittaa Marian. Kilpailu päättyy erinäisten vaiheiden jälkeen ratkaisemattomana, mutta tästä eteenpäin joka vuoden syyskuun 1. päivänä päähenkilöt muistavat sopimuksen ja tuona päivämääränä tarkastellaan itse kunkin ja maailman tilannetta. Kirjan luvut etenevät siis vuosina, aina vuoteen 1968.
Rankovin kirjan alkuasetelma kuvaa habsburgilaisen ajan viimeisiä loppuhenkosia ennen myrskyn alkua. Pojat puhuvat keskenään ja keskustelukumppanin mukaan vaihdellen slovakkia, tšekkiä ja unkaria. Väliin sujahtaa saksan- tai hepreankielisiä sanontoja. Politiikasta ei tuossa iässä tarvitse vielä murehtia, vaikka vanhemmat jo alkavat puristella nyrkkejä taskuissa. Ihmiset alkavat pelon tai painostuksen takia muuttaa asuinpaikkojaan uusia rajoja ennakoiden. Tulevien huonojen aikojen kumu kuuluu jo. Ja sitten, 1. syyskuuta 1939 räjähtää; Hitler hyökkää Puolaan. Viimeisetkin habsburgilaisen idyllin jäänteet murskautuvat.
Sota mahdollistaa joillekin henkilökohtaisia valintoja ja vihreitä oksia. Koulukiusaajasta tulee Unkarin äärioikeistolaisen Nuoliristi-järjestön innokas jäsen. Siitä on helppo siirtyä sodan jälkeen kommunistihallinnon salaisen poliisin palvelukseen. Sisar värväytyy natsihallinnon toimistotehtäviin. Useimmille sota merkitsee kuitenkin pelkästään eloonjäämistaistelua.
Ojasta allikkoon
Sota-aika heittelee päähenkilöitä ja heidän perheitään paikasta ja kohtalosta toiseen, mutta hengissä selvitään kohtaamaan uusi sodanjälkeinen maailma. Rautaesirippu laskeutuu ja alkaa aika, jolloin on vain yritettävä selviytyä.
Välihuomautuksena muistuu mieleen, että tätä uutta maailmaa kuvaa osuvasti puolalainen runoilija Adam Zagajewski (Two Cities, 1991): elämä kommunismihallinnossa oli ”pelkoa, veren pakenemista kasvoilta, käsien vapinaa, kuiskaamista, hiljaisuutta, apatiaa, ikkunoiden umpeen peittämistä, naapurien epäilyä ja liittymistä Kommunistisen Puolueen jäseneksi”.
Päähenkilöt valitsevat, tai pikemminkin joutuvat valitsemaan, erilaiset selviytymisstrategiat. Peteristä, unkarilaisesta, tulee vakaumuksellinen kommunisti ja toimittaja puolueen äänenkannattajaan Pravdaan. Jan, tšekki, ja Gabriel, juutalainen, pakenevat aluksi Israeliin, josta palaavat pettyneinä takaisin. Sittemmin Jan luo menestyksekkään uran Yhdysvalloissa kun taas Gabriel sinnittelee erilaisissa valtionyritysten tehtävissä Tšekkoslovakiassa, jossa hänen juutalainen syntyperänsä on edelleenkin rasite. Mariasta tulee isänsä poliittisesta epäluotettavuudesta huolimatta opettaja. Poikien ystävyys ja yhteydet säilyvät tavalla jos toisellakin. Maria on poikien kiikarissa läpi vuosien.
Enempiä juonipaljastuksia välttäen totean vain, että kirjan ihmiskuvaus on tarkkaa ja oivaltavaa. Rankov on taustaltaan toimittaja ja ehkä siksi paikoin välittyy vaikutelma siitä, että hän kirjoittaa näkemänsä ja kuulemansa tuoreeltaan juuri sellaisena kuin henkilöt ja tapahtumat hänelle näyttäytyvät. Hieman rosoisina, mutta tuoreina ja selväpiirteisinä. Entä juoni, tarina, tarinat? Se on ihmiskohtaloita tapahtumien pyörteissä, mutta ennen kaikkea todenmukaisia arjen selviytymistarinoita suljetussa ja ahdistavassa maailmassa. Tavallista elämää rautaesiripun takana. Tämän maailman Rankov osaa kuvata eleettömän arkisesti.
Kirjassa ei ole onnellista loppua. Se päättyy vuoteen 1968, jolloin neuvostopanssarit vyöryivät Tšekkoslovakiaan. Kirjan viimeisillä sivuilla lukija jää tosin odottamaan jatko-osaa vuodesta 1969 eteenpäin. Tätä ennen oli vuonna 1956 koettu Unkarin kansannousu, johon Jan osallistuu ja joka tarjoaa hänelle mahdollisuuden loikata länteen.
Ei kirjan loppu onnetonkaan ole. Ihmiset jatkavat elämäänsä ja toivovat parasta. Kirjan päähenkilöt eivät ole mikään Nokkela Nelikko, joka selviytyy pinteestä kuin pinteestä. He ovat aluksi sodan pelästyttämiä nuoria, jotka yrittävät selviytyä uudessa sodanjälkeisessä maailmassa. Ajan myötä he turtuvat todellisuuteen ja yrittävät vain sinnitellä eteenpäin pelon ja valheen täyttämässä maailmassa.
Vanha Eurooppa kuolee
Rankovin kirja on pikakelaus Keski-Euroopan synkkään lähihistoriaan. Samalla se johdattaa peruuttamaan vielä kauemmaksi historiaan. Miksi nationalismi nosti päätään ensimmäisen maailmansodan jälkeen? Miksi ensimmäinen maailmansota ei jäänytkään viimeiseksi maailmansodaksi? Millainen oli se Eurooppa, jonka ensimmäinen maailmansota tuhosi?
Stefan Zweigin Eilispäivän maailma on suuri eurooppalainen todistus vanhasta maailmasta, jonka ensimmäinen maailmansota tuhosi. Habsburgilainen Eurooppa yhdisti tuolloin samaan valtapiiriin eri kansallisuuksia, kieliä ja kulttuureita. Maantieteellisesti tämä piiri ulottui Balkanilta aina nykyisen Puolan ja Ukrainan alueille. Ydinaluetta olivat Itävalta ja Unkari. Saksan kieli oli lingua franca. Kansalliset kulttuurit kukoistivat eivätkä sisärajat estäneet liikkumista. Tonava oli paitsi liikenteellisesti myös kulttuurisesti yhdistävä valtavirta. Poliittinen vapaus oli tietysti rajallista, mutta valtakunnan eri alueilla oli yleensä kuitenkin varsin paljon autonomiaa.
Myönnän, että kuvaukseni habsburgilaisesta maailmasta on silotteleva ja nostalginen. En ole tässä kuitenkaan huonossa seurassa. Triesteläinen kirjailija Claudio Magris (s. 1939) on erityisesti merkkiteoksessaan Tonava (WSOY, 2000) kuvannut vahvasti sitä rajat ylittävää kulttuurin rikkautta, joka habsburgilaisessa valtakunnassa aikoinaan vallitsi. Valtakunta oli toki väsynyt, pysähtynyt ja hiipuva. Yhteiskuntajärjestys oli epätasa-arvoinen ja jäykkä. Mutta eri kansallisuudet pystyivät elämään kohtuullisen hyvässä sovussa keskenään.
Tämän kaiken räjäytti ensimmäinen maailmansota säpäleiksi. Pystytettiin rajoja ja lietsottiin kansallismielisyyttä. Väärin piirretyt rajat nostattivat vihaa toisella puolella olevia kohtaan. Tässä väärän kansallisuusaatteen elähdyttämässä Euroopassa elämme valitettavasti osin edelleenkin. Ei tarvitse kuin katsoa mitä tapahtuu Unkarissa, Puolassa, Bulgariassa; Balkanin tilanteesta puhumattakaan. Mutta nyt kun Euroopan Unioni on liudentanut sisäiset rajat ihmisten vapaasti liikkua, olisi tarpeen korostaa kaikkea sitä, mikä eurooppalaisia yhdistää. Taisi olla Euroopan yhteisöjen perustajaisistä Jean Monnet, jonka lausumaksi väitetään, että jos EU-integraatioprosessin voisi aloittaa uudelleen, hän aloittaisi kulttuurista.
Eurooppalaisuus ihmisessä
Pavol Rankovin kirjan nelikon ystävyys, luottamus ja yhteiset muistot ovat Janin, Peterin, Gabrielin ja Marian turvasatama, johon palataan joka vuosi 1. syyskuuta, tavalla tai toisella. Kotikaupunki Levice, tai Léva unkariksi, ja sen ihmiset ovat heidän sielunmaisemaansa koko elämän ajan, sijaitsipa kaupunki sitten Tšekkoslovakiassa, Unkarissa tai Slovakiassa.
Heidän eurooppalaisuutensa on sitä sanan parhaassa merkityksessä. Se on suvaitsevaisuutta ja erilaisuuden ymmärtämistä, avoimuutta, toisen kuuntelemista ja auttamista, yhteisiä muistoja ja rohkeutta – arkielämän pieniä sankaritekoja. He olivat tämän vanhan hiipuvan maailman parhaat puolet sisäistäneet lapsen vilpittömyydellä. Nyt tämä hyvä perimä lämmitti ja ohjasi heitä – auttoi jaksamaan.
Jukka Ahtela
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Sota Ukrainassa: Maxim Fedorov palaa pelottomasti toimittajaksi Kiovaan ja jatkaa kirjojen kirjoittamista
HENKILÖ | Maxim Fedorov on kiertänyt syksyn ajan Suomea erilaisissa kirjallisuustapahtumista ja saanut lahjaksi muun muassa Tampere-kalsarit, mutta nyt hän palaa töihinsä rauhattomaan Kiovaan.
”Parasta mitä rahalla saa, on vapaus olla ajattelematta rahaa” – Esa Juntunen auttaa rahataitojen haltuun ottamisessa
KIRJAT | ”Meistä kaikista ei voi tulla miljardöörejä, mutta kaikista voi tulla vauraampia”, kirjoittaa Vuoden Sijoittaja 2023 -voittaja Vaurastu viisaasti -teoksessaan ja antaa hyvin konkreettisia ohjeita.
Miten kirjoittaa Rooma-kirja ilman, ettei se olisi matkailuopas? Arviossa Karl Ristikiven Rooman-päiväkirja
KIRJAT | Rooman-päiväkirja on kuin arvoitus, tai ehkäpä 1700-lukulaisittain kirjoitettu dekkari, jossa henkilöt eivät ole sitä mitä päähenkilö Kasparin ensi kuvauksista voisi päätellä.
Murhabotti löytää paikkansa – arvioitavana Martha Wellsin Taktinen vetäytyminen
KIRJAT | Murhabotti-sarjan ensimmäinen tarinankaari tulee päätökseensä. Yhteys ihmisystäviin motivoi viihdemediaa rakastavaa taistelurobottia pelastustehtävään.
