Jussi Lahtinen luki pitkän 1970-luvun työläiskirjallisuutta – väitteli aiheesta tammikuussa 

Jussi Lahtinen. Kuva: Päivi Vasara 

Päivi Vasara, teksti 

Jussi Lahtinen on pysytellyt 1970-luvun työläiskirjallisuusteemassa jo gradussaan ja jatkaa sitä tammikuun viimeisenä päivänä tarkastetussa väitöstutkimuksessaan. 

Nyt hän on vanhempainvapaalla, mutta sen jälkeen tutkimukset samasta teemasta jatkuvat. 

Väitöstutkimus on mittava. Lopulta tutkimusrajauksiin sopivaa kaunokirjallisuutta löytyi 94 romaania ja 24 novellikokoelmaa yhteensä 48 kirjailijalta. Aineistoa etsiessään hän kolusi kirjastojen tietokantoja, lehdistöarkistoja ja kirjallisuusantologioita. Hän teki myös retkiä antikvariaatteihin. Niissäkin löytyi osumia. Ihan vahingossa hän törmäsi divarissa Ursula Sinervon tuotantoon. 

Mikä on pitkä 1970-luku 

Miksi 1970-luku on pitkä? Se on vakiintunut käsite. Ajanjakso alkoi ”hullusta vuodesta” 1968 ja loppui Ronald Reaganin ja Margaret Thatcherin vaalivoittoihin. Suomessa kiintopisteet olivat Tšekkoslovakian miehitys syksyllä 1968 ja presidentti Urho Kekkosen vaihtuminen presidentti Mauno Koivistoon 1982. 

Jussi Lahtinen venytti 1970-lukua vähän lisääkin ottamalla mukaan muutaman teoksen kauempaa 1960-luvulta. 

Lahtinen on historiantutkija. Hänen väitöskirjansa on monitieteinen. 

Puhuu Pispalan kirjastossa

Tämän viikon torstaina (27.2.2025) Lahtinen on vieraana Pispalan kirjastossa puhumassa väitöskirjansa aiheista. Tapahtumassa nostetaan esiin erityisesti tamperelaisia realistikirjailijoita. Miten Hannu Salama, Anneli Toijala, Erkki Lepokorpi, Hannu Aho, Liisa Vuoristo, Pentti Holappa, Raija Oranen, Eino Paloheimo ja Kalle Päätalo kuvasivat tamperelaista työväenluokkaa? Jussia haastattelee Hannu Salamaa tutkinut filosofian tohtori Milla Peltonen. 

Lahtinen on Pispalassa kotikentällään. Hän asui Pispalassa vuokralla. Kun tuli aika ostaa oma asunto, hän muutti Nekalaan, koska ei ollut varaa maksaa Pispala-lisää. Hän on edelleenkin mukana Pispalan kirjastoyhdistyksen hallituksessa ja päätoimittaa Pispalalainen-lehteä. 

– Pispalaan vetää yhteistöllisyys, vilkas yhdistyselämä, mahdollisuus toteuttaa itseään ja asukkaiden monimuotoisuus. Pispalassa asuu kaikenlaisia ihmisiä. 

Mikä on työläiskirjallisuutta? 

Mikä oikein on työläiskirjallisuutta? Onko sitä vain työläisten kirjoittama kirjallisuus? Jussi Lahtinen on rajannut aiheensa niin, että se on kaunokirjallisuutta, joka on kiinnittynyt työväenluokkaan. Hän pysyy arkirealistisessa kerronnassa, joten esimerkiksi Harjunpää-dekkarit on suljettu ulos. 

– Muutkin kuin työläiset voivat kirjoittaa työläiskirjallisuutta. Suurin osa on kuitenkin tavalla tai toisella sidoksissa työväenluokkaan. Joko ammattinsa puolesta tai vanhempiensa kautta. Tärkeää on eronteko akateemiseen vasemmistoon. 

Toisista tulkinnoista eroten kirjailijan ei välttämättä tarvitse elää nälän ja sorron alaisuudessa. Sekin erovaisuus on, että Lahtinen on irrottautunut määritelmästä, että työläiskirjailijan on pitänyt elää köyhälistöelämää, jotta hän voi kirjoittaa autenttista työläiskirjallisuutta.  

Lisäksi Lahtinen tekee eroa suoranaiseen vasemmistolaiseen kirjallisuuteen, jossa työn ja pääoman ristiriita on itsestäänselvyys.  

Luokkajako palaa 

Mihin katosivat luokat? Elintason kasvu loi yhteiskunnasta kuvaa, jossa luokat hiljalleen katoavat. Me olemme kaikki yhtä keskiluokkaa -mantra alkoi vallata julkista puhetta, etenkin porvarillisessa sanomalehdistössä. Lopulta 1980-luvulta lähtien se tarkoitti yhteiskuntaluokan käsitteen katoamista julkisesta keskustelusta. Luokasta puhumisesta tuli vanhanaikaista.  

Jussi Lahtinen vitsailee luokkien kadonneen Suomesta samalla hetkellä, kun Kekkonen erosi presidentin virasta. 

Mutta kas! Väitöstilaisuudessa pitämässään puheessa Jussi Lahtinen esitti havainnon, että ympäri länttä yhteiskuntaluokka on noussut 2010-luvulta lähtien parrasvaloihin niin kirjallisuudessa kuin julkisen keskustelun piirissä. Myös työväenluokkaisuus on noussut uudestaan esiin kulttuurisena ja sosiaalisena ilmiönä. 

Näin teki Yhdysvaltain varapresidentti J. D. Vance, joka nousi julkisuuteen vuonna 2016 omaelämäkerrallisella kirjallaan. Kirja käy läpi Vancen päihteiden piinaamaa lapsuutta ja köyhyyttä. Vance nousi tästä koulutuksen avulla. 

Ranskassa ja Suomessa 

Ranskassa kirjailijat, kuten Édouard Louis, Annie Ernaux ja Didier Eriborn, ovat korostaneet työläistaustaansa tuotannoissaan. Suomessa esimerkiksi Noora Vallinkosken, Natalia Kallion ja Katriina Järvisen kirjoituksissa työväenluokkainen perhe on keskiössä. Kirjailijat tekevät kerta toisensa jälkeen eroa oman akateemisen luokkanousun ja työväenluokkaisen taustansa välille. 

Yhteiskuntaluokka nousee tapetille eriarvoisuuden kokemuksista. Donald Trumpin ensimmäinen vaalivoitto ja Iso-Britannian Brexit-äänestys nostivat esiin kertomuksen perinteisestä työväenluokasta unohdettuna kansana, joka voi äänestää arvaamattomasti. 

– Nykyään kirjallisuudessa kuvataan lähes poikkeuksetta luokkanousua, kuinka ihminen nousee koulutuksella työväenluokasta keskiluokkaan. Ja tuntee sitten olonsa ulkopuoliseksi molemmissa. Tämä on monen autofiktion ydin. 

Nuoret, työläisnaiset ja ikäihmiset 

1970-luvun työväenluokan ääni oli erilainen. Usein sitä on kuvattu yksioikoisen maskuliiniseksi, se kuului teollisuusduunarille. Lahtisen väitöskirja monipuolistaa tätä kuvaa. Tutkimuksessa ääneen pääsevät myös esimerkiksi nuoret, työläisnaiset ja ikäihmiset. 

– 1970-luvun työläiskirjallisuus oli osin monipuolisempaa kuin nykyinen luokkanousukirjallisuus. Olisi hienoa, jos nykykirjallisuuttakin kerrottaisiin luokan sisältä käsin, vaikka minkälaista on Mäkkärin keittiön uumenissa. Tästä pitäisi kustantajien kiinnostua. Sitten voi kysyä, onko muoto enää kirja vai onko se Tiktok-video tai sosiaalisen median sisältö. Sitten kirjallisuus jää yhä vahvemmin akateemisten ihmisten yksinoikeudeksi. 

1970-luvulla työväenluokka oli esillä elokuvissa ja televisiosarjoissa. 

– Voiko nyt tulla sarjoja, joissa työväenluokka on mukana vikoineen päivineen. 

Miksi katosi? 

Pitkä 1970-luku oli viimeinen työläiskirjallisuuden kultakausi Suomessa. Verrattaessa 1970-luvun antia 1980-luvun puolivälistä tähän päivään ilmestyneeseen työläiskirjallisuuteen on määrä pitkällä 1970-luvulla moninkertainen. Jos poistaa luokkanousukirjallisuuden, jälkimmäiselle ajanjaksolle jää vain muutama työläisteos, joka on saanut valtavirtajulkisuutta. 

– Se ei ollut mikään ihme, että luokkateema lopulta katosi. Se oli kirjoitettu ehkä loppuun. 1980-luvulla teemaksi nousi erityisesti syvältä ihmisen sisältä kumpuava pahuus.

Toisaalta oli iso asia, että työväenluokka katosi kulttuurista ja julkisesta puheesta, vaikka se ei hävinnyt olemasta arkielämässä. Sama kato kävi populaarikulttuurissa. 

1960- ja 1970-lukujen aikana yhteiskunnallinen aktiivisuus läpäisi suomalaisen kaunokirjallisuuden. Romaanimuotoisia aikalaistulkintoja tuotettiin maaseudun rakennemuutoksesta, työläiskulttuurin suuresta murroksesta ja porvariston kriisistä. 

Omat Pohjantähdet 

Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -trilogia inspiroi kirjailijoita kirjoittamaan omat pohjantähtensä. Linnan trilogian viimeinen osa haastoi seuraavan kirjoittajapolven jatkamaan kertomista sodan jälkeisistä ajoista. Esimerkiksi Eino Säisä kirjoitti kuusiosaisen Kukkivat roudan maat. 

Jussi Lahtinen ei luokittele tutkimuksessaan kirjoja hyviksi tai huonoiksi. Hän on käynyt ne läpi samalla tavalla. 

Hänen vastaväittäjänsä huomioi, että syvällisimmät analyysit ovat syntyneet niistä tunnustetusti suurista teoksista, kuten Pirkko Saision Elämänmenosta, Hannu Salaman Siinä näkijä missä tekijästä ja Lassi Sinkkosen Solveigin laulusta. 

– Jotkut kirjat olivat niin yksioikoisia, ettei niistä saanut irti paljoa. Jos koko kirjan pointti on se, että yksinhuoltajalla on ankeaa, niin se oli sitten siinä. Suurta arvostusta nauttineita kirjoja ei ole nostettu jalustalle turhan takia – ne ovat sen ansainneet. 

Onko lempikirjoja?

Tässä yhteydessä on kömpelöä kysyä lempikirjoja, mutta kysytään kuitenkin. 

Onhan niitä. Salaman Siinä näkijä missä tekijä on Lahtisen mukaan tyyliltään hieno ja valottaa 1970-lukua monista näkökulmista. Anneli Toijalan Lentävät linnut ja Viimeinen syksy kertovat tarinaa puu-Amurin katoamisesta. 

Alpo Ruthin Tavallinen suomalainen mies kuvaa, kuinka pieni paikkakunta elää yhden teollisuuslaitoksen varassa ja kuinka käy, kun tehdas alkaa supistaa varhaisen globalisaation paineessa. 

Monitieteellinen näkökulma 

Jussi Lahtisen väitöskirjan nimi on Kerrottu luokka – pitkän 1970-luvun työläiskirjallisuus yhteiskunnallisten valta- ja vastakertomusten kentillä. Se kuuluu historian alaan. Väitöskirja tarkistettiin julkisesti Tampereen yliopiston yhteiskuntatieteellisessä tiedekunnassa 31.1.2025. 

Tutkimuksen tarkoitus on tuottaa tietoa historian alalle ja tukevina tieteen aloina ovat kirjallisuus ja sosiaalitieteet. 

Tutkimuksen kohdekirjailijat ovat niin aikakauden tunnetuimpiin lukeutuneita kuin jo pitkälti unohtuneita. Mukana on kanonisoitujen kirjailijoiden lisäksi kansakunnan muistista hävinneitä tarinankertojia, kuten Kaarlo Isotalo, Reijo Lehtinen ja Arja Eriksson.

– Toivon, että väitöskirjani tuo uutta tietoa niille, jotka ovat kiinnostuneita pitkän 1970-luvun yhteiskunnallisesta ja kulttuurisesta ilmapiiristä. Se oli monimuotoisempi kuin historiaan jäänyt kertomus antaa olettaa. Yhteiskunnallisessa prosessissa on paljon eri elementtejä. Se jääköön nähtäväksi, nouseeko tulevaisuudessa uutta luokkapuhetta myös luokan sisältä. 

Jussi Lahtinen Pispalan kirjastossa puhumassa väitöskirjansa aiheista to 27.2. klo 18. Väitöskirjan voi ladata ilmaiseksi täältä.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua