Hugo Simbergin maalaukset Tampereen Tuomiokirkossa kertovat tarinaa siitä, kuinka sielut voivat jalostua, nousta taivaisiin ja tulla jumalan kaltaisiksi. Taiteilijoiden esoteerista henkisyyttä tutkinut Nina Kokkinen kertoo, että Simberg toivoi löytävänsä rakkaudesta tien jumalalliseen, mutta haavoittui ja putosi. 1800- ja 1900-luvun vaihteen taiteilijat etsivät korkeampia totuuksia ja pitivät taidetta uskontona – mutta voiko totuutta löytää?

Samuli Huttunen, teksti ja kuvat

I. Käärme keskiholvissa – kielletty hedelmä pitikin syödä

Siellä se on – Tampereen Tuomiokirkon taivaita kohti kurottavien holvikaarten keskellä, katon korkeimmassa kohdassa, siivekäs käärme omena suussaan.

Kristinuskossa käärme on perinteisesti edustanut pahuutta. Raamatun syntiinlankeemuskertomuksessa käärme houkuttelee Eevan ja Aatamin syömään kielletyn hedelmän hyvän ja pahan tiedon puusta. Ensimmäisen Mooseksen kirjan kolmannessa luvussa käärmettä kuvataan ”katalimmaksi kaikista eläimistä”.

Mutta siellä se luikertelee, lähes uhmakkaasti kirkon näyttävimmällä paikalla.

Esoterian näkökulmasta käärmeen voi nähdä salatun tiedon symbolina. Sellaisena se on nähty myös varhaisen kristinuskon piirissä. Varhaiskristityt gnostilaiset erottivat toisistaan todellisen jumalan, josta Jeesus puhuu Uudessa Testamentissa, ja Vanhan Testamentin epätäydellisen luojajumalan. Gnostilaisuudessa käärme edustaa salatun viisauden lähdettä, joka tuo ihmisille tiedon näiden alkuperästä todellisessa jumalassa.

Esoteriassa ajatus siitä, että ihmisen sielussa on jokin jumalallinen kipinä tai siemen toistuu usein.

– Kristittyjen mielestä puusta ei olisi saanut poimia mitään, koska se oli kiellettyä. Esoterian näkökulmasta hedelmä piti poimia, jotta ihmisistä tulee jumalan kaltaisia, Turun yliopiston tutkija Nina Kokkinen sanoo.

Kokkinen käsittelee kirjassaan Totuudenetsijät (Vastapaino 2019) esoteerista henkisyyttä Akseli Gallen-Kallelan (1865–1931), Pekka Halosen (1865–1933) ja Hugo Simbergin (1873–1917) taiteessa.

Turun yliopiston tutkija Nina Kokkisen kirja Totuudenetsijät (Vastapaino 2019) pohjautuu Kokkisen keväällä 2019 hyväksyttyyn väitöskirjaan.

 

Esoterian määrittely on vaikeaa. Kokkisen mukaan jonkinlaisen käsityksen saa, kun ajattelee esoteriaa uskonnon salattuna puolena, mutta myös jonain yleisesti hyväksytyn tiedon ulkopuolelle jäävänä, jota virallinen tiede tai uskonto kumpikaan ei ole hyväksynyt – jonain, mikä jää niiden välille. Esoterian voi hahmottaa myös traditiona, johon liittyvät muun muassa gnostilaisuus, magia, astrologia, alkemia ja renessanssiajattelijat kuten vääräoppisuudesta syytetty italialainen filosofi Giordano Bruno (1548–1600) ja alkemisti, tähtitieteilijä Paracelsus (1493–1541).

Laajassa mielessä sana esoteerinen viittaa pienen sisäpiirin hallussa olevaan salattuun tietoon vastakohtana eksoteeriselle eli yleisesti saatavilla olevalle tiedolle.

Taiteilijoita innoitti 1800-luvun lopulla syntynyt muun muassa kristinuskoa, buddhalaisuutta ja intialaista joogafilosofiaa yhdistelevä teosofia, joka on vaikuttanut voimakkaasti kaikkeen jälkeensä tulleeseen esoteerisuuteen. Ajan ilmassa olivat myös spiritualismi eli usko kuolleiden henkien kanssa kommunikointiin, vapaamuurarius, ruusuristiläisyys ja parapsykologia, jota kutsuttiin psyykkiseksi tutkimukseksi. 1800- ja 1900-luvun vaihteen tieteessä tutkittiin selvänäköisyyttä ja telepatiaa. Suomessa taiteilijat löysivät innoitusta myös kansanuskosta ja Kalevalasta, jota tulkittiin teosofisista lähtökohdista alkuviisauden lähteenä.

Kokkinen puhuu kirjassaan taiteilijoista totuudenetsijöinä. Uskontososiologiassa kutsutaan ”etsijöiksi” modernin ajan uuden uskonnollisuuden edustajia. Etsijät toimivat eri lailla kuin perinteinen seurakuntalainen, joka on sisällä yhteisössä ja tuottaa uskonnollisuutta sen kautta.

– Nämä etsijät eivät sitoudu mihinkään muuhun kuin etsintään. He yrittävät löytää jonkinlaisia henkisiä korkeampia totuuksia.

Korkeampia totuuksia etsitään eri uskontojen lisäksi myös tieteestä, ja usein etsintään liittyvät tavalla tai toisella myös esoteeriset liikkeet. Etsijät voivat poimia niistä omaan henkisyyteensä sopivia aineksia.

Kokkisen tavoin myös aikalaiset puhuivat taiteilijoista ja kirjailijoista, kuten Akseli Gallen-Kallelasta, Hugo Simbergistä ja Eino Leinosta (1878–1926) totuudenetsijöinä.

– Kun tajusin, että näinhän nämä taiteilijat toimivat, ja että heistä puhuttiin totuudenetsijöinä, otin totuudenetsijät mukaan aikalaisterminä.

Voiko totuutta löytää?

– Luulen, että vielä 1800-luvulla esimerkiksi Gallen-Kallela ja Pekka Halonen olivat totuudenetsijöitä. He uskoivat, että on olemassa totuus, ja se voidaan löytää, ja he yrittivät löytää sitä, mutta jo Simbergissä alkaa olla sellaista harhailijan vikaa, mikä tänä päivänä olisi tyypillisempää. Elämme sellaista aikaa, jossa kukaan ei enää usko, että mitään totuutta löytyy – tärkeämpää on se, että etsitään.

* *

Punaisten ruusujen nauhat kiemurtelevat pitkin Tuomiokirkon holvikaaria.

II. Punaiset ruusut – maallinen rakkaus tienä jumalan luo

Hugo Simberg aloitti Tampereen Tuomiokirkon sisätilojen maalaamisen vuonna 1904 juuri keskiholvista. Kokkinen on tarkastellut Simbergin maalauksista tekemiä luonnoksia. Niistä voi nähdä, kuinka katon kuva-aihe on kehittynyt säteilevää aurinkoa kohti kurottelevista ruusuista ensin tappuraiseksi ruusupyörteeksi ja lopulta käärmeeksi.

– Kun tuntee Simbergin ajatusmaailman ja näiden luonnosten syntymisen, niin tietää, että käärmeeseen liittyy myös toisenlainen aspekti.

Kirkon holvikaaria pitkin kiemurtelevat punaisten ruusujen nauhat. Ne liittyvät Simbergin kuvastossa aistilliseen rakkauteen ja seksuaaliseen syntiin.

– Simberg toivoi jotenkin kauheasti, että hän löytäisi itselleen sellaisen kumppanin, että rakkaus ja nimenomaan aistillinen rakkaus olisi reitti jumalallisuuteen.

Monien muiden taiteilijoiden tavoin Simberg oli osaltaan tuomassa vapautuneempaa seksuaalikulttuuria. Kristillisestä näkökulmasta ajatus maallisesta rakkaudesta tienä jumalan luo on vieras. Seksuaalisuus on nähty perisyntinä.

– Ehkä Laulujen laulua Raamatussa voisi tulkita sellaisesta näkökulmasta. Eläähän kristillisessä mystiikassakin ajatus ihmissielun ja jumalan välisestä rakkaudesta, ja on olemassa etenkin naismystikkoja, jotka puhuvat hyvin aistillisesta suhteesta Jeesukseen. Mutta se on sitten taas mystiikkaa, ja ehkä jotkut heistä tuomittiin harhaoppisiksi.

Alkemiassa pyhä avioliitto, joka tunnetaan myös kemiallisina häinä ja latinaksi coniuctiona, viittaa ihmisen ja jumalallisen hengen tuomiseen yhteen. Alkemiallisessa kuvastossa tätä yhtymistä kuvataan usein seksuaalisena aktina.

1800-luvun lopulla länsimaiseen esoteriaan alkoi työntyä myös seksuaalimaagisia järjestelmiä ja oppeja, joiden kehittymisessä erityisesti brittiläisellä okkultisti, kirjailija ja maagikko Aleister Crowleylla (1875–1947) oli merkittävä rooli.

Simbergin käsitykset maallisesta rakkaudesta tienä jumalalliseen liittyvät platonistiseen Eros-oppiin, jossa rakkaus ohjaa sielua kohti tosiolevaista ideamaailmaa. Suomalaisiin taiteilijoihin vaikutti myös Berliinissä toiminut Zum schwarzen Ferkel -taiteilijapiiri, jonka keskeisiin jäseniin kuulunut puolalainen kirjailija ja runoilija Stanislaw Przybyszewski (1868–1927) piti sekä taiteellista luomisprosessia että seksuaalista aktia tienä ikuiseen.

Ruotsalaisen tiedemiehen ja mystikon Emanuel Swedenborgin (1688–1772) käsitykset vaikuttivat vahvasti taiteilijoihin. Näyissään enkeleiden kanssa keskustellut Swedenborg piti oikeanlaista rakkautta tienä yhteyteen jumalallisen kanssa. Täydellisimmillään rakkaus ei Swedenborgille toteutunut niinkään maan päällä kuin rakastavaisten solmimassa taivaallisessa avioliitossa.

Piikikkäiden köynnösten rajaamat ruusut eivät kuitenkaan vain johda kohti korkeuksia, vaan myös haavoittavat ja pudottavat sielun takaisin maan pinnalle. Niin myös Simberg haavoittui rakkautta tavoitellessaan.

– Se aistillisen rakkauden ideaali, joka hänellä oli, että rakkaus voi johtaa jumalallisuuteen, kääntyy seksuaaliseksi synniksi. Ehkä Simberg itse haavoittui rakkaudessa niin pahasti, ja koki itsensä niin syntiseksi, että ruusut muuntuivat lopulta käärmeeksi. Jumaloittavasta rakkaudesta tuleekin perisyntiä.

* *

Kirkon lehterin reunaa kiertävät ruusuköynnöstä kantavat kaksitoista poikaa, jotka edustavat apostoleja. Pohjoisella lehterillä joukkoa johtaa Pietari.

III. Alastomat pyhimykset – puhdas ja alkuperäinen uskonto

Jo ennen valmistumistaan Simbergin maalaukset aiheuttivat kohun sanomalehtien palstoilla vuonna 1905. Eniten kiistaa synnyttivät kirkon lehteriä kiertävät ruusuköynnöstä kantavat alastomat pojat. Käärmettä pidettiin outona ja ”vastenmielisenä”.

Poikia vaadittiin peitettäviksi ja käärmettä poistettavaksi. Muun muassa Akseli Gallen-Kallela ja arkkitehti Josef Stenbäck puolustivat maalauksia. Lopulta vuonna 1907 kirkon tarkastusvaliokunta äänesti maalauksista. Ne saivat jäädä.

– Se oli vähältä piti -tilanne, että niitä olisi ruvettu sensuroimaan. Simberg ihan takuulla tiesi, että otti ihan järjettömän riskin. Kaikki tiesivät, että alastomuus oli riskialtis juttu.

Alttarille päin katsoessa oikealla puolella harakka johdattaa poikia kohti synkkää metsää. Ensimmäisenä kulkeva lapsi edustaa Juudas Iskariotia.

Kristillisyydessä alastomuus liitetään usein seksuaalisuuteen ja syntiin. Simberg itse vertasi poikia pyhään Fransiscukseen (n. 1181–1226). Köyhyyteen vihkiytyneen fransiskaanisen munkkiveljeskunnan perustajaa pidetään eläinten, luonnon ja hyljeksittyjen suojeluspyhimyksenä. Kaksitoista poikaa edustavat myös kahtatoista apostolia, Jeesuksen ensimmäisiä opetuslapsia.

– Simbergin jutuissa puhdas, viaton lapsenusko on tärkeä. Alkuperäisen uskonnollisuuden edustajia he ehkä jollain lailla ovat. Siihen alastomuus sopii hänen ajatusmaailmassaan hyvin. He ovat viattoman, aidon uskon edustajia.

Uskonnollinen taide on ehkä yksi vanhimpia taiteen muotoja tai funktioita.

Kokkisen mukaan juuri niin myös taiteilijat itse asian todennäköisesti näkivät.

– Gallen-Kallelakin sanoi, että taide on syntynyt sitä varten, että kuvataan uskonnollista kokemusta.

Taiteilijat näkivät esimerkiksi muinaisen Egyptin ja Mesopotamian taiteen alkuperäisenä taiteena, johon yrittivät palata. Simbergin maalauksia puolustettiin vetoamalla siihen, kuinka maalaukset palaavat alkuperäisten temppelien ajatukseen, jossa uskonto ja taide olivat syvässä yhteisymmärryksessä.

Kokkisen mukaan taiteilijat itse kokivat ehdottomasti tekevänsä uskonnollista taidetta.

– Ja vielä sillä tavalla, että uskonto ja taide ovat sama asia. Ei pelkästään uskonnollista taidetta, vaan taide on uskonto.

* *

Valtavat siivet johdattavat kohti korkeuksia ja kuljettavat Tuomiokirkon maalausten tarinaa.

IV. Siipien havina – sielun matka takaisin jumalalliseen

Ja ne siivet.

Niitä on Tuomiokirkossa joka puolella: valtavat siivet kaartuvat holveissa korkeuksiin, niitä on tarkertunut saarnatuolin orjantappuroihin, katossa pienet siivet piirittävät käärmeen. Urkujen pohjoispuolen holvikatossa ja ikkunoiden lasimaalauksissa lentävät linnut, ehkä toisinaan enkelit. Nina Kokkinen kirjoittaa Totuudenetsijöissä, että ”jos Simberg olisi voinut sisällyttää teoksiinsa äänen, tila täyttyisi siipien havinasta”.

Siivet kuljettavat maalausten tarinaa sielunvaelluksesta, kuolemasta ja heräämisestä.

Eteläisen lehterin alttarinpuoleisessa päädyssä harakka johdattaa poikia, tai apostoleja, kohti synkkää metsää. Ensimmäisenä kulkee Juudas Iskariot. Vastapäätä Pietari johtaa joukkoa kohti saarnatuolin orjantappuraporttia.

Simbergin tuotannossa harakat esiintyvät usein tuonpuoleisen symbolina. Myös suomalaisessa kansanperinteessä tunnetaan ajatus sielulinnusta, jonka muodon vainajan henki ottaa lähtiessään matkalleen. Korppeja pidettiin saattajalintuina, jotka johdattavat sielun tuonelaan.

Pelikaani herättää kuolleet poikasensa henkiin ravitsemalla niitä omalla verellään. Perinteisesti kristillisessä taiteessa poikaset on kuvattu elävinä, mutta Simbergin lasimaalauksessa ne ovat vielä kuolleita.

Simbergin lasimaalausten linnut viittaavat keskiaikaisissa eläinkirjoissa eli bestiaareissa kerrottuihin vertauskuvallisiin tarinoihin. Kirkon pohjoisen seinämän lasimaalauksessa pelikaani herättää henkiin kuolleet poikasensa ravitsemalla niitä omalla verellään.

Kristinuskon ajatus kuolleista heräämisestä sekoittuu esoteeriseen heräämiseen.

– Näkisin, että se liittyy enemmän juuri tuon ajan sielunvaellusasioihin ja jälleensyntymisoppiin. Se on jalostumistarina siitä, kuinka sielut voivat kehittyä ja nousta taivaallisiin sfääreihin ja tulla jumalan kaltaisiksi. Se on minun mielestäni keskeinen ajatus koko kirkossa.

Vastapäätä eteläisen seinän ikkunassa kaksi valkoista lintua nousee tulipunaisena liekehtivän elämänpuun edessä. Ne muistuttavat feeniks-lintuja, jotka bestiaarien tarinoissa syöksyvät tuleen ja syntyvät uudelleen. Toisessa eteläpuolen ikkunassa lentää valkoinen lintu, ehkä nousten korkeuksiin tai laskeutuen taivaista.

Alkemiassa linnut kuvaavat alkemiallisen prosessin vaiheita. Mustat linnut, kuten korpit, yhdistetään alkemiallisen Työn ensimmäiseen vaiheeseen, öiseen ja kaoottiseen nigredoon, josta Suuri työ alkaa. Valkoiset linnut liittyvät albedoon, valkoiseen vaiheeseen, joka symboloi kuolleista heräämistä. Feeniks-linnut edustavat rubedoa, punaista vaihetta ja Työn huipentumaa, jossa henki ja aine palaavat yhteen ja tuovat jumalallisen tietoisuuden.

– Lintujen kierto on hämmentävän lähellä alkemiaa, jossa niitä käytetään myös kuvastamaan sielun jalostumista. En osaa sanoa mitään Simbergin suhteesta alkemiaan, mutta tiedän, että tuon ajan Pariisissa alkemian opuksia sai ostettua hyvin halvalla itselleen. Esimerkiksi August Strindberg (1849–1912) puhuu alkemiasta – se ei ollut mitään sellaista tietoa, joka olisi ollut vaikeasti saavutettavaa.

Simbergin Tuomiokirkkoon maalaaman freskon Haavoittunut enkeli taustalla näkyvät tehtaan piiput, jotka yhdistävät maiseman Tampereeseen.

Tuomiokirkossa sielun matka takaisin jumalalliseen ei kuitenkaan välttämättä onnistu. Eteläisen lehterin alttarinpuoleiseen päätyseinään on maalattu freskona yksi Simbergin rakastetuimmista teoksista, Haavoittunut enkeli, jonka taiteilija toteutti ensin vuonna 1903 valmistuneena öljyvärimaalauksena.

Freskossa kaksi vakavailmeistä tummiin pukeutunutta talonpoikaislasta kantaa puusta kyhätyillä paareilla siipeensä haavoittunutta enkeliä, jolla on side kasvoillaan.

Tuon ajan taiteessa kuvattiin usein langenneita enkeleitä. Taivaasta karkotettu kapinallinen enkeli Lucifer edusti jo vuosisadanvaihteessa yhtä puolta totuudenetsijästä. Freskon tunnelma on kuitenkin erilainen. Simbergin enkeliltä puuttuu täysin lusifeerinen loiste, joka hahmoon etenkin esoteerisessa kontekstissa liitetään.

Haavoittunutta enkeliä on usein pidetty Simbergin omakuvana. Monissa kirjeissään hän sättii itseään ja sanoo, että hän ei koskaan tule saamaan oikeaa uskoa, löytämään rakkautta tai olemaan taiteessa niin kuin Akseli Gallen-Kallela. Tietynlainen riittämättömyyden tunne on vahvasti läsnä hänen jutuissaan. Hän koki, että hänen kapasiteettinsa ei riittänyt jumalallisuuden saavuttamiseen, vaan enkelit tippuvat, ja hän tippuu takaisin maallisten ilojen pariin.

Voisi siis sanoa, että enemmän kuin enkelin kuva, Haavoittunut enkeli on ihmisen kuva.

– Ehdottomasti. Ihmisen, vielä voisi sanoa jopa ihmissielun, joka on pyrkinyt takaisin jumalallisiin sfääreihin, omaan parhaaseensa ja kaikkeen hyvään, mutta epäonnistunut.

* *

Simbergin hehkuvanpunaisena kuvaaman elämänpuun edessä nousee kaksi valkoista lintua, jotka muistuttavat feeniks-lintuja.

V. Palava elämänpuu – alku ja loppu ja alku

Urkujen läheisyydessä eteläisen lehterin lasimaalauksessa elämänpuu liekehtii. Valkoiset linnut kohoavat kohti ylempänä kuvattua ristiä. Elämänpuun molemmin puolin on sijoitettu pienet ikkunat, joissa on kirjaimet A ja O, alfa ja omega – alku ja loppu.

Simbergin maalausta on tulkittu paitsi elämänpuuna myös viittauksena Raamatun kertomukseen, jossa jumala ilmestyy Moosekselle palavana pensaana. Se ei kuitenkaan asetu viihtyisästi kummankaan kuvaamisen perinteeseen. Se on selvästi puu, mutta yleensä elämänpuu on kuvattu taiteessa vehreänä.

Kabbalassa eli juutalaisessa mystiikassa elämänpuu kuvaa todellisuuden eri tasoja. Syntiinlankeemus aiheuttaa alkuperäisen elämänpuun sortumisen ja vajavaisen materiaalisen maailman syntymisen. Kabbalan voi nähdä pyrkimyksenä palata lankeemusta edeltävään alkutilaan. Suomalaisessa ja skandinaavisessa kansanperinteessä tunnetaan myös ajatus maailmanpuusta, joka kannattelee maailmankaikkeuden rakennetta.

Taiteilijoiden totuudenetsintä oli myös yritystä palata johonkin alkuperäiseen ja aitoon.

– Esoteerisessa ajattelumaailmassa palataan usein philosophia perennikseen, ikuiseen filosofiaan – ajatukseen, että on olemassa salattua ja ikuista viisautta, jonka voi löytää eri uskonnoista.

Mitä taiteilijat ajattelivat etsimänsä totuuden olevan?

Pekka Haloselle Raamatun vuorisaarna edusti kristinuskon alkuoppia. Hän luki paljon teosofista kirjallisuutta, ja esimerkiksi suomalaisen teosofian keskeinen henkilö Pekka Ervast (1875–1934) kirjoitti vuorisaarnasta Jeesuksen salakoulussa (1915). Halonen ammensi vuorisaarnaan liittyviä käsityksiään myös tolstoilaisuudesta.

Gallen-Kallelalle totuuteen taas sekoittuivat tähtitiede ja kosmiset ulottuvuudet sekä luonnon kiertokulku.

– Luonto syntyy ja kuolee ja syntyy uudelleen – Gallen-Kallela todennäköisesti ajatteli, että siitä löytyy jokin universaali luonnon laki, joka toteuttaa itseään monissa eri muodoissa.

Gallen-Kallela, Halonen ja Simberg jakoivat käsityksen siitä, että luonnossa elää jonkinlainen henki, tarkoitti se sitten henkiolentoja, pyhyyttä tai romantiikan perintönä saatua käsitystä maailmanhengestä, joka ohjaa kaikkea luonnossa. Taiteilijoita viehätti suuresti kalevalainen maailmankuva ja ajatus siitä, että muinaiset suomalaiset pystyivät havaitsemaan luonnonhenkiä.

– On niin ihanaa, kun Halonen sanoo lapsillensa, että ”saat lahjaksi keijusilmät”. Se on varmasti ollut osittain lapsille puhuttua asiaa, mutta missä menee leikin ja syvästi uskotun ero? Leikkiin sisältyy parhaimmillaan mahdollisuus siitä, että se onkin totta – herää kysymys siitä, onko henkiä olemassa vai eikö niitä ole, voiko niitä nähdä vai ei.

Taiteilijat eivät kokeneet ristiriitaa siinä, että toisaalta ajattelivat luonnosta löytyvän henkiä ja ammensivat kalevalaisesta perinteestä ja toisaalta käsittelivät kristillisiä aiheita.

– Esimerkiksi Ervast kirjoitti, kuinka Jeesuskin kertoo selvänäköisyydestä ja siitä, kuinka kasveille ja eläimille voi puhua.

Vaikka kristinuskon kritiikki kuuluu Kokkisen mukaan erityisesti mustemman okkultismin puoleen, historiallisesti kristinusko ja esoteerisuus ovat olleet hyvin lähellä toisiaan. Ristiriidan näkeminen niiden välillä on uudempi ilmiö.

Monet asiat, joita länsimaisessa esoteriassa käsitellään, kuten alkemia, ovat kehittyneet kristinuskon piirissä.

– 1800-luvun loppu on jonkinlainen linjanjakaja siinä, että esoterian puolella aletaan kritisoida kristinuskoa. Jos ajatellaan esimerkiksi Goethea (1749–1832) tai Jakob Böhmeä (1575–1624) ja heitä edeltävää aikaa, koko systeemi on ollut vielä täysin kiinni kristinuskossa. Ehkä ainakin okkultismin kannalta olisi hyvä, että sitä ei nähtäisi niin vaarallisena.

Esoteriaa ja erityisesti okkultismia voisi kuvailla uskonnolliseksi toisinajatteluksi. Taiteilijat myös pyrkivät näkemään toisella tavalla. Erityisesti Gallen-Kallela puhui kuudennesta aistista ja selvänäköisyydestä, jonka hän koki tavoittavansa erämaassa.

– Esoteerisuus on toiminut monenlaisten yhteiskunnallisten systeemien kyseenalaistajana. Se on myös tieteellistä toisinajattelua. Taiteilijoilta varmaan vaaditaan – tai ehkä heidän olisi ainakin toivottavaa kyseenalaistaa asioita eikä toisintaa sitä, mitä jo tiedetään.

Vieläkö esoteerisesti virittynyttä nykytaidetta on olemassa, vai onko esoteriasta tullut taiteilijoiden mielestä epäkiinnostavaa?

– No ei – elämme renessanssia. Ehdottomasti. Yksi ilmiö tässä hetkessä on siihen meneminen luonnonmystiikan ja shamanismin kautta, kuten biotaiteessa. Jos ajatellaan, että esoteerisuus kiinnittyy mahdolliseen tietoon ja ehkä-tietoon ja ehkä ei ihan hyväksyttyyn tietoon, niin esimerkiksi kasvien älykkyydestä puhuminen kiehtoo kauheasti nykytaiteilijoita. Meillä on tämä ilmastonmuutos ja katastrofi siihen liittyen edessä. Mitä luonnolla on antaa sellaista viisautta, jota me ihmiset emme huomaa?

Nykyään tuntuu, että taiteesta on haluttu riisua tiettyä mystiikkaa, ja taiteilijoista puhutaan ennemmin käsityöläisinä tai jopa yrittäjinä, kun taas Gallen-Kallela, Halonen ja Simberg kokivat, että taiteilija on jonkin korkeamman totuuden etsijä.

– Taiteen nimeäminen uskonnolliseksi tai henkiseksi saattaa nostaa jollain niskavillat pystyyn. Monet kokevat, ettei vakavasti otettava nykytaide voi olla uskonnollista. Kun taiteilijoiden kanssa keskustelee nimeämättä mitään uskonnolliseksi tai henkiseksi, voi kuitenkin käydä niin, että puhutaankin samoista asioista, jotka olisivat kiinnostaneet myös vuosisadan takaisia totuudenetsijöitä. Taiteilijan arkisessa työssä käsityöläisyys on läsnä, ja nykyään yrittäjyystaitojakin tarvitaan. Jotain on kuitenkin pahasti pielessä, kun epämääräinen yrittäjyyspuhe on levinnyt kaikkialle – paitsi taiteeseen myös muualle yhteiskuntaan. Kaikki on yhtäkkiä niin yrityskeskeistä.

– Harva nykypäivänä ylipäänsä etsii mitään totuutta, ehkä he vain etsivät – ovat hukassa. Jos kysyn joltain, oletko totuudenetsijä, niin niitä on vähemmän, jotka vastaavat, että ”olen”. Mutta jos kysyn hieman toisella tavalla, yhtymäkohtia alkaa löytyä, ja puhutaankin yhtäkkiä samaa kieltä.

Lähteet:

Nina Kokkinen: Totuudenetsijät – esoteerinen henkisyys Akseli Gallen-Kallelan, Pekka Halosen ja Hugo Simbergin taiteessa (Vastapaino, 2019)

Thomas Karlsson: Qabalah, Qliphoth and Goetic Magic (Ajna Bound, 2012)

Ismo Dunderberg ja Antti Marjanen (toim.): Nag Hammadin kätketty viisaus – gnostilaisia ja muita varhaiskristillisiä tekstejä (WSOY, 2001)

Hugo Simbergin maalaukset Tampereen Tuomiokirkossa kertovat tarinaa sielun jalostumisesta.