”Teatteriesityksessä pitää voida tapahtua ihan mitä tahansa” – Vapaus, leikki, kansalliskirjailija Väinö Linna ja Mikko Kanninen

Mikko Kanninen: ”Paras johtaja on sellanen, josta on vähiten haittaa.” Kuva: Aksu Piippo

Aksu Piippo, teksti ja kuvat
Kirjoittajan työtä on tukenut Taiteen edistämiskeskus. Piipon päiväkirjaan Kansalliskirjailijan prosessista voi tutustua täällä.

– Mä oon sillee ihmeissäni, että ku me luettiin tää teksti kahteen tuntiin, ni näyttämöllä tää kestää 2 tuntia ja 40 minuuttia, Mikko Kanninen sanoo.

– Mä en oo koskaan arvioinu mitään näin päin persettä ku tän keston.”

Perjantaina, lokakuun 8. päivän aamuna Tampereen Teatterin Frenckell-näyttämön näyttelijälämpiössä on Kansalliskirjailija-esityksen tuotantopalaveri.

Karo Hämäläisen noin vuosi sitten ilmestyneestä samannimisestä romaanista valmistuu teatterisovitus. Nyt Väinö Linna nähdään myös näyttämöllä sellaisena, jona emme ole häntä ennen nähneet.

Palaverissa ilmenee, että esityksen miltei kaikki elementit ovat kasassa. Puvut, peruukit ja tarpeistot ovat valmiit. Valojen ja videoprojisointien yksityiskohtia ja tekniikkaa viimeistellään vielä. Ohjaaja Kannista huolettaa eniten esityksen kesto. Esitys on ohjaajan mielestä liian pitkä.

– Tää tiivistyy kyllä. Me tiedetään, millanen tää esitys on, ja tiedetään kehityskohteet. Mikään ei oo epäselvää, paljon on hiomista. Mä olisin toki mielelläni pidemmällä tässä.

– Tässä mennään kevyellä tatsilla, paikallista aihetta, vähän taiteellista, kuitenki aika hauska. Kaks ja puol tuntia on Frenckellin taidejutuks liian pitkä.

Teatterinjohtajana hän miettii myös esityksen tuotannollista puolta. Katsojien on viihdyttävä.

– Mä en tiiä, mitä ton keston kanssa tehään. Jos me tehdään tekstiin leikkauksia, ne pitää tehä nyt.*

Edellisillan harjoituksessa Kanninen on juuri ilmoittanut päättäneensä käsikirjoittaja Sami Keski-Vähälän kanssa, että ”saunasta mennään suoraan Ranskaan” ja että ”loppu lyhenee”. Käsikirjoituksesta leikkautuu sivutolkulla materiaalia, minkä vuoksi on tarvinnut harjoitella useiden kohtausten vaihtoja uudestaan.

Seuraavassa harjoituksessa poistetaan yksi kohtaus lisää ja muutama tärkeä lause siirretään käsikirjoituksessa toiseen paikkaan. Kohtaus Lauri Viidan hiihtoinnostuksesta haihtuu kuin savu tuuleen – metafora, jonka olen täysin tietoisesti valinnut tähän yhteyteen, koska savu ja sen katoavuus liittyvät tähän esitykseen.

* *

Mikko Kanninen ohjaa Arttu Soilumoa. Kuva: Aksu Piippo

Viikon päästä edellisestä istun jälleen Frenckellin katsomossa, niin kuin olen kuukauden ajan tehnyt. Näyttämöllä alkaa Kansalliskirjailijan ensimmäinen pääharjoitus.

Olen saanut etuoikeuden seurata näytelmän valmistumisprosessia ja työryhmän työtä. Olen saanut seurata teatterityöläisten arkea ulkopuolisin silmin noin kolmenkymmenen harjoituksen ajan.

Olen jutellut tekijöiden kanssa, kysellyt tyhmiä kysymyksiä, puhellut niitä näitä, koska arjesta puhumalla saa mukaan asiaakin. Selkein huomioni on, että teatterissa tehdään paljon töitä. Jotta työaika olisi tehokas, työpäivä on kaksiosainen, koska putkeen ei jaksa. Vapaa-aika on keskellä päivää.

Suuri osa elämää pyörii työn ympärillä, sillä työviikossa on usein kuusikin työpäivää, ja varsinkin harjoitusprosessin loppupuolella työ varaa mielen kokoaikaisesti. Koko keho virittyy siihen, että kun ensi-ilta koittaa, esitys vedetään läpi virheittä ja innoittuneesti – eikä tämä koske pelkästään näyttelijöistä. Esityksen taustalla on valtavasti muutakin työtä, osaamista ja ennen kaikkea omistautumista. Monet ovat haaveammatissaan, ja etten väärin sano, monet ovat varsin lahjakkaita työssään.

* *

Mutta nyt palaamme pääharjoitukseen. Kansalliskirjailijan harjoituksissa on viikossa tapahtunut valtava harppaus. Kesto on vakiintunut kahteen ja puoleen tuntiin; kymmenen minuuttia vaikuttaa paljolta. Lisäksi kyse on rytmistä ja kohtausten dynamiikasta, jotka kehittyvät aina ensi-iltaan saakka (ja usein sen jälkeenkin). Poistettuja kohtauksia ei enää kaipaa.

Esityksen kokonaisrakenne on ollut viikon verran selvä, mikä tuntuu vapauttaneen energiaa. Näyttelijät ovat saaneet kaikelle tekemiselleen suunnat ja raamit. Teksti ja toiminnot sujuvat, joten ilmaisuun voi antaa enemmän. Kontaktit, kuunteleminen ja reaktiot täsmentyvät. Tilanteeseen voi antautua.

Mikko Kannisen mielestä esitys on nyt ”aika valmis”.

– Mulla oli usein sellanen olo, että mä katon valmista esitystä. Kaikki teistä tietää omat unohduksensa, kertaatte ne vaan. Vai onko siellä epävarmoja kohtia?

–Mua ainaki jännitti kovasti, että muistanko mää, mikä tulee minkäki jälkeen, mutisee minulle näyttelijä Kirsimarja Järvinen.

Järvinen on työskennellyt näyttelijänä Tampereen Teatterissa vuodesta 1985. Hän on talon legendoja.

–Kun me saadaan vielä kertauksia, ni muisti tarkentuu, Kanninen jatkaa.

– Pidetään tää ja se on siinä. Läpimenoja ja ihmisten tuloo vailla, that’s it.

Ensi-iltaan on viikko aikaa.

* *

Mikko Kanninen on myös muusikko. Hänen yhtyeitään ovat KONEV ja Cucumber Farmer. Kuva: Aksu Piippo

Mikko Kannisen ei alun perin pitänyt ohjata Kansalliskirjailijaa.

– Joo eiku alun perin piti tulla ihan eri juttu ja siinä oli ihan eri ohjaaja.

Tiivistetysti tapahtui niin, että alun perin ohjelmistopaikalle suunnitellun tuotannon tekijänoikeuksista ei päästykään sopuun, ja jotakin piti rakentaa nopeasti tilalle. Karo Hämäläisen romaani ”putosi käsiin”, mutta kaavaillun esityksen ohjaaja ei siitä innostunut. Tilalle ei löytynyt talon sisältä ketään, joten reilu vuosi sitten Tampereen Teatterin johtajana aloittanut Mikko Kanninen päätyi tekemään hommaa, jonka tiedetysti osaa. Ennen johtajavalintaansa Kanninen oli kuitenkin ohjannut Tampereen Teatteriin monta esitystä.

Kanninen kiistää, että Kansalliskirjailija olisi uuden johtajan teatteriesteettinen statement tai minkäänlainen linjanveto.

– Eikä mulla olis oikeestaan aikaa ohjata. Johtaminen kuitenkin vaatii kokoaikaista huomioo ja työtä.

Olen yrittänyt sopia haastattelusta Kannisen kanssa, mutta yhteistä hetkeä ei vain tunnu löytyvän. Harjoitusten väleissä on kokouksia, sopimista, sähköpostia, viestejä, paljon viestejä. Johtajalla nyt vain on paljon tekemistä.

– Paras johtaja on sellanen, josta on vähiten haittaa.

Ehdin jo tehdä päätöksen, että jutusta tulee erilainen – ”seuranta-feature”, jollaiseksi teksti on nyt turvonnut – materiaalia on. Muistiin merkittyjä lyhyempiä keskusteluja on sivukaupalla. Kysymyksiä on syötettävä harjoitusten lomaan ja hetkiin tauoilla.

Viikon varrella harjoituspaine kuitenkin helpottaa ja yhden iltaharjoituksen päätteeksi meille jää hetki aikaa.

Minulla ei ole nauhuria mukana, koska en varautunut haastatteluun. Koitan selvitä haastattelusta lyijykynällä, mikä on vaikeaa, koska kun Mikko Kanninen alkaa puhua taiteestaan, puhetta tulee paljon ja nopeasti. Hänellä on valtava määrä tietoa nykyteatterista, näyttelijäntaiteesta ja vaikkapa identiteettifilosofiasta.

Haastavinta on oikeastaan se, että kun Kanninen aloittaa ajatuksiaan kuvaavan virkkeen, se saattaa sisältää kuusi tai seitsemänkin ajatusta, ennen kuin kolistelee pisteeseen. Ajatuksia on paljon, ja ne pyrkivät ulos yhtä aikaa. Hyvä kynäni on kateissa, miksi juuri nyt?

– Mä ohjaan niinku mä miksaisin musaa, Kanninen sanoo ennen kuin ehdin kysyä tai alustaa yhtään mitään.

– Miten saada kaikki äänet kuulumaan? Sitä mä teen.

Mielikuva on kiinnostava. Kanninen on myös muusikko, mutta minulle palaa tästä mieleen, että hän opiskellut näyttelijäntyötä Tampereen Yliopiston Nätyssä lehtori Hanno Eskolan aikana. Yksi Eskolan keskeisistä luovista ideoista näyttelijäntyössä on transponoimisen ajatus, asioiden muuntaminen ilmaisun lajeista toisiin.

– Kyllä mä oon Eskolalta oppinu ainaki sen, ettei esitystä voi ohjata plaria katsomalla, Kanninen sanoo.

– Esitys on näyttämöllä, katso sinne.

Juttelemme Kansalliskirjailijan prosessista.

– Alussa oli Samin plari, jonka pohjalta ideoitiin tilanteita. Sitten Sami haastatteli työryhmää ja rooleja modattiin näyttelijöiden henkilökohtaisten taipumusten ja ideoiden mukaan.

Sami Keski-Vähälän käsikirjoitus seurailee Karo Hämäläisen romaania, mutta aivan yksi yhteen se ei ole. Romaanin tarinalinja, jossa tehdään dokumenttielokuvaa, on muuttunut ryhmäksi näyttelijöitä, jotka rakentavat esitystä ilman ohjaajaa. Transponoimisen idea häivähtää tässäkin. Leikittelevä, hieman kokeilevakin romaani on muuntunut näyttämötapahtumaksi, jonka keskeinen idea on ajatusleikki ja jossa näyttelijäntyö läikkyy jatkuvasti eläytyvän ja kertovan välillä, ”tää-sanois-nyt-tälleen-samalla-kun-kuuluu-boing”.

Kysyn, kuuluuko leikinomaisuus Kannisen työkaluihin.

– Mä en osaa tehä vakavaa. Mä alan heti pelleilee. Mulla on taipumus tehä huumoria, Kanninen levittelee käsiään.

– Ehkä se liittyy sellaseen, että on joku raja mitä voi tai saa tehdä, ja sitä rajaa venyttää koko ajan. Leikin kautta pystyy koko ajan pääsemään eteenpäin. Luovuus, omien rajojen haastaminen, oman ajattelun vapauttaminen, leikin kautta se tulee. Huumori tai leikki vie sellaseen tilaan, jossa kaikki on mahdollista.

Kamera tai kynä, Kannista on välillä haastavaa tallentaa. Kuva: Aksu Piippo

Mikko Kanninen puhuu paljon vapaudesta. Sitä kohti hän haluaa teatteria ja nyt omaa työryhmäänsä viedä.

– Mua kiinnostaa sellanen näytteleminen, että syntyy fiilis, että tuo voi tehdä mitä tahansa. Ja tää laajenee koko esitykseen, että esityksessä pitää voida tapahtua ihan mitä tahansa. Että genrestä tai kontekstista riippumatta taide olis ulottuvuus, jossa ihan kaikki on mahdollista.

Kansalliskirjailija kertoo Väinö Linnan elämästä ja taiteesta, mutta se on myös kertomus tarinoiden kertomisesta. Näyttämöversiona se on myös kertomus teatterista ja sen mahdollisuuksista.

– Tässä esityksessä on jo sisällä iso väite siitä, mitä teatteri on. Kaoottisuutta, vapautta, mysteereitä, metatasoja ja niin edelleen.

* *

Välinäytös

Tapahtuu Frenckell-näyttämön näyttelijälämpiössä 27. syyskuuta 2021. Läsnä ohjaaja-johtaja Mikko Kanninen ja Kansalliskirjailija-esityksen näyttelijät Ville Mikkonen, Arttu Ratinen, Eeva Hakulinen, Elina ”Ella” Rintala, Jukka Leisti, Arttu Soilumo ja Kirsimarja Järvinen. Osa juo kahvia. Kaikki eivät puhu.

Mikkonen: Onks G oma hahmonsa, vai onko se Ville Mikkonen?

Ratinen: Tää on oleellinen kysymys, meidän on kuitenki hyvä tietää.

Leisti: Mä esitän itseäni, kun kerran viitataan aikasempiin duuneihin.

Kanninen: Teatterissa voi olla sekä fiktiivinen teatterinjohtaja että oikea Jukka Leisti lavalla yhtä aikaa.

Rintala: (Virnistää.) Tässä on niin monta puolta, että voi pestä kätensä jokaisesta.

(Naurua.)

* *

”Kyllä tästä joku suuttuu.” Kuva: Aksu Piippo

Väinö Linnan lisäksi esityksessä kohdataan Linnan työtovereita, läheisiä ja muita elämään vaikuttaneita. Perheen lisäksi nähdään kuvaukset esimerkiksi Lauri Viidasta, Jaakko Syrjästä ja Veikko Sinisalosta.

– Varmaan mielenkiintosin pointti on se, että kuinka tämmönen tyyppi joka standardisoituu – että Linna on tätä tai tota – että miten me ruvetaan ajattelee että joku oikea ihminen on tollanen holistinen möykky?

– Että ihmisen persoona, sen biologia, aineiden myllerrys ja kaiken kaoottisuus synnyttäis jonkun yhtenäisen identiteetin? Joka on ”kansalliskirjailija”, josta kaikilla on joku käsitys, kun eihän me mitenkään tiedetä, millanen se oikeasti oli.

Kun ihmistä pöyhitään tarpeeksi, meissä on 99 prosenttia samaa, Kanninen sanoo.

– Meidän pitää hakee niitä yhteisiä juttuja eikä erityisiä. Meidän pitää voida samastua siihen, eikä tehdä sitä erityiseks. Meillähän tässä Linnaa esittääkin neljä tyyppiä. On nuorta ja vimmaista ja tyyliteltyä, ja sitten myös realistista ja haurasta.

– Totuus on, että todellinen elänyt ihminen on monipuolinen ja multipluraalinen. Jos meillä olis yks tyyppi, joka tekis näköiskuvan, se olis karikatyyri. Tää on monia kuvia Väinö Linnasta.

Tamperelainen kulttuurimytologia on sen verran sakeaa, että Väinö Linnasta ja muista hänen aikansa suurista hahmoista täytyy puhua kaupungissa varoen ja vakavuudella. Ajatus, että esitys pohjautuu nimenomaan Hämäläisen romaaniin, näyttää kuitenkin vaikuttaneen vapauttavasti työryhmän tekemiseen. Ei haeta näköisyyttä, vaan eläydytään tosissaan tilanteisiin, toisinaan suorastaan upoten, ei kovin vakavasti, eikä varovasti ainakaan.

Romaani antaa näyttämösovitukselle fiktion suojan. Samaan tapaan esityksen näyttelijät ovat kovasti itsensä näköisiä ja oloisia, mutta eivät kuitenkaan ole, vaan hahmoja, joiden nimet ovat yksinkertaisen tyylitellysti A, B, C, D, E, F ja G.

Kanninen veikkaa, etteivät kaikki Linna-fanit välttämättä ilahdu esittämisen tavasta.

– Kyllä tästä joku suuttuu. Se on ihan varma.

Kansalliskirjailija Tampereen Teatterin Frenckell-näyttämöllä. Kantaesitys 22.10.2021. Esityksiä 19.5.2022 asti. Esityskalenteriin täältä.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua